Sami Liuhto, AMOK (2024)

Tämä ei ole autofiktiota. Mutta mitä tämä on?


” 1922hakasulkumerkki
vasemmallekaarisulkumerkki
vasemmalle on keskiviikko tein
apurahahakemusta en ole kirjoittanut luullakseni
Amokista tulee laaja luulen nyt sitten luulen
toisin on huomautettu että tämä on päiväkirjaa
eivät ihmiset aina ole ääliöitä heille pitää
sanoa ja on mahdollista että he ymmärtävät
mikä on naurettavaa mikseivät he vain voi olla
en ole lukenut Musilia mikä saattaa olla puute
tuleeko Amokista testamenttini ennen hiljaisuuttani
Field filed 2000pilkku 132kaksoispiste
kokolainausmerkkiwhere everything is quietpistekokolainausmerkki
siten voi käydä menee
lopullisesti päiväkirjaksi miksen ottanut lattea
vaan cappuccinon kaksinkertaisella espressolla
koko on yksinkertainen haistakaa vittu miten
pakkoneuroosi koettelee milloinkin koettelee
kokolainausmerkkiMikä se onkysymysmerkki
hymiökokolainausmerkki hyvä ettei pakkoneuroosi
ole muodikasta tosin silloin parantuisin
en koulussa pitänyt esitelmää pakkoneuroosista
mutten siksi pidä tätä yksinpuhelua johon
myös päiväkirjamaisuuden Saarikoski 2019pilkku
365kaksoispiste kokolainausmerkkiKoko
kirjassa on muualta lainattua varmaan reippaasti
yli puoletpilkku ja sen tulevat arvostelijat tietysti
huomaamaanpistekokolainausmerkki lisäksi
on bugi bugi huomioitu miksen ottanut
aurinkolaseja matkaan en näe hyvin auringossa
siristelen kuulen vain yhdellä korvalla ja toinen
korva humisee omistusliitteettömästi”


Amok on saman tekijän Sotaanlähtöön (ntamo 2015) ihastuneille vihdoin lisää proosaa sylttytehtaalta. Huhu kertoo, että tämä luoma pääsi alulle jo paljon aikaisemmin, kesällä 2010, toisin sanoen ennen kirjailijadebyyttiä. Kostonjanon ja kunnianhimon likaisissa aihelmissaan Amok juoksee hallitun ja hallitsemattoman välistä rajaa yhtä vahvasti työntäen luotaan ja kutsuen ratkomaan arvoituksiaan, jotka ehkä ovat kokonaisen elämänmuodon ja ajattelutavan pimeissä ytimissä. Täytyykö piinattujen tien kulkea eristyksestä arvostukseen väkivalloin, täytyykö kerronnan jotain todella kertoakseen vaalia mielleyhtymien ohella dissosiaatiota.

Romaanin ilmeisin pakote on interpunktaation hoitaminen itse välimerkkien sijaan niiden nimillä. Jos pelkästään jo tämä, eikä vasta karkea palstajako, tekee lukemisesta mahdotonta, mahdotonta laatua ovat myös tekstistä hahmottuva tunto ja henkilöys. Matti Pulkkisen käsissä teos upposi luonnoksiinsa ja romaanihenkilö kuoli, mutta todistetaanko nyt vasta romaanin ja siitä puhumisen kuolemaa.


”Niinpilkku mikä on suhteeni
todellisuuteenkysymysmerkki Se on vähän
heikkopilkku luulisinpilkku sillä en minä kuin
luule korkeintaanpiste Todellisuuteni on sellainenpilkku
ettei siitä voi puhuapiste”


Sami Liuhto sitoo Amokin Sotaanlähtöön kutsumalla uutuutta saman Sielunhistoriallisia muistelmia -teoksen toiseksi osaksi. Ensimmäisenä työnään hän julkaisi Pikku-Postillan (Turbator 2012) ja Surun virsiä (Vätin kustannus 2012) sekä Tusinaromaanit-sarjan (Turbator 2013--2015). Sitten on saatu ntamolta runokirjat on kirjoittanut runoja (2014) ja Pan kai luo sulla (2015) sekä Canti di Assisi (2017) ja Ja punaiset valkoiset (2018). Liuhto on myös mukana toimitteessa Suo, kuokka ja diversiteetti (2018). Runokokoelma Kuuvuori (2018) sai erikoisen lämpimän vastaanoton, kun Virpi Alanen kiitti tätä ”kaupunkiromantiikkaa” ja ”rivoutta” yhdistävää kirjaa SK-palstoilla ”oudon lumoavaksi”. Samoihin aikoihin Ylen Kulttuuriykkönen-ohjelmassaan Jakke Holvas nosti Liuhdon -- "tosi ihmeellisen tekstitaiteilijan” -- esiin, kun mietittiin kiintoisimpia ja lahjakkaimpia suomalaisia luovan työn tekijöitä. Myös Iskut iso kello kuiski(2021) arvioitiin ”taidokkaaksi” (Runografi). Käsite-kustantamon nimekkeiksi Liuhto on tehnyt toistakymmentä muuta kirjaa.


"[...] Teos kärsimyksestä, tunnustuksesta.
Sieluhistoriaa; sanat ovat muistona.
[...]
Tällaisen kirjan lukee kerran elämässään. [...]
Kirjoitus pakenee, eskapistinen kokemus, erittäin fresh. Vaatii, mutta ei ole autistiseen keskitttymiseen ja analyyttisyyteen pakottavaa logiikaltaan. [...]
Suomessa valmistetaan liian vähän näin kiinnostavaa proosaa."
Jarkko Mäkipää, Instagram 21/iii/25

"Amok vapauttaa lukijan tavanomaisista lukemisen taakoista. Laskelmoitu draaman kaari ei rasita, eikä energia valu kompleksisten henkilöhahmojen analysontiin. Lukija ei [jää] soimaamaan itseään [...] siitä, että on taas kerran käyttänyt aikaansa eskapististen ilojen turhanpäiväisessä maailmassa. Hyvä.
[...] Jos lukija on päästetty vapaaksi tavallisen lukemisen vankilasta, myös teokseen rakennettua fiktiivistä kirjoittajaa koskevat jotkin muut kuin perinteisen luovuuden vaateet. Teoksessa on tilaa vimmaiselle pakkomielteelle ja mielenhäiriölle.


Hyväntahtoisinkin yritys lukea teosta perinteiseen tapaan tulee torpatuksi. Kahdelle palstalle jaettua tekstiä vaivaavat sanoiksi kirjoitetut välimerkit, syrjähtely ja sensurointi. Aiheet vaihtelevat konkreettisesta rappioelämästä ja törkeyksistä kirjallisuusfilosofiaan.


Vaikka teoksen lineaarinen seuraaminen on liki mahdotonta, voi yksityiskohtien äärelle juuttua. Ahkeralle etsiskelijälle tarjotaan palkintoja, eli aivan heitteillä lukija ei ole. [...] Kaltaseni kirjallisuustiede-dropout nauttii esimerkiksi tällaisesta metafiktiivisestä sivuhuomiosta:

 'Tämä on romaani. Romaaniksi tämä on melko huono. Tämä on kasa lauseita, joita ei kannattele juuri mikään. Muistiinpanoista teen tämän merkinnän. Muistiinpanot on tehty kevättalvella, keväällä. On keskitalven aika. On kirkas, pilvetön, hyvin kylmä päivä. Esseistiset romaanit ovat poikkeuksetta typeriä, ja tämä kohta kävisi jo niistä.'

Amokin yhteydessä kertoja-käsitteen korvaa kenties järjestäjä. Vaikka [...] kommunikaatio [lukijan suuntaan] ei tapahdu tavanomaiseen tapaan, onnistuu teos silti herättämään tunteita. Koin empatiaa ja samaistumisesta kumpuavaa synkeää lohtua kompositon ankaruuden, maksimalismin ja pakkomielteisyyden äärellä. 

Tekstin ohella huomio kiinnittyy taittoon, joka on siinä määrin hieno, että tekee heti mieli uusia oma InDesign-tilaus. Esineenä Amok on teos, ei kaupallinen tuote."
Hanna Syrjämäki, Instagram 14/xi/25

"Amok jatkaa Sami Liuhdon tinkimättömällä ja yksinäisellä linjalla, jossa rankat henkilökohtaisuudet yhdistyvät tiukan muodollisiin ja käsitteellisiin lähtökohtiin ja tekotapoihin. Amok on määritetty Sielunhistorialliset muistelmat -sarjan toiseksi osaksi, ensimmäinen oli romaani Sotaanlähtö (ntamo 2015). Omakohtaisuus ja kipeät muistot sävyttävät Amokiakin, jossa on samoja henkilöitä kuin Sotaanlähdössä. Yhteistä on myös koulu- ja nuoruusmuistojen, henkisten tuskien, panojuttujen ja ryyppäämisen muodostama temaattinen noidankehä. Temaattisista yhteyksistään huolimatta Amok eroaa huomattavasti Sotaanlähdön helposti virtaavasta proosasta.
Konseptuaalisessa teoksessa on usein yksi motivoiva rakenteellinen tai metodinen idea. Monesti taustalla on myös lähdeteksti tai tekstivarasto, joka joutuu jonkinlaisen operaation kohteeksi. Mukana kulkevat usein myös suuret tekstimassat ja niihin liittyvät lukukelvottomuuden, lukijaa koettelevan maksimalismin asetelmat. Amok toteuttaa kaikki nämä, mutta siinä missä konseptuaalisuuden kotimaisissa nykyklassikoissa yhteys kirjoittajan persoonaan on yleensä etäännytetty, Liuhto hakee tietoisesti omakohtaisuuden ja kokeellisuuden, samoin kuin negatiivisten tunteiden ja yliviritetyn kirjallisen muodon välisiä hankauskohtia. Amokin omakohtaisessa tarinoinnissa kuona läväytetään kunnolla pöytään, eikä helpolla pääse kukaan. Tekstistä voi erottaa kaksi kertojaa tai kirjoittajaa: alkuperäisen, lähdetekstinä toimivan tekstin kirjoittanut (aikaisempi) Liuhto sekä toimittaja-kirjoittaja, joka ulkoistaa ja vaikeuttaa suhdettaan lähdetekstiin, lopputuloksena Amok. 'Tämä on kertomus romaanistapilkku joka ei ole romaanipilkku joka hävisipiste'.
Teoksen tunnusmerkillisin, silmiinpistävin ja dominoivin piirre on typografisten välimerkkien (pilkku, piste, kaksoispiste, kaarisulkumerkki oikealle, kaarisulkumerkki vasemmalle, kokolainausmerkki, ajatusviiva, huutomerkki, kysymysmerkki, nuoli) systemaattinen korvaaminen niitä vastaavilla sanoilla. Tavuviivoja lukuun ottamatta teoksessa (tai sen leipätekstiosuudessa) ei ole mitään muita merkkejä kuin kirjaimia ja numeroita. [...] Niin: ovatko välimerkit kirjoituksessa jonkin 'toisen' aluetta, sanat tehdään 'itse' ja juuri siksi ne synnyttävät ja välittävät tekstin merkitsevät sisällöt? Välimerkit eivät sisällä ja välitä puhetta, vain lähinnä järjestävät sitä rytmisesti ja rakenteellisesti, ulkopuolelta. Niitä ei varsinaisesti lueta. Oikeastaan myös sanavälit ovat aineettomia välimerkkejä, mutta eivät kuulu Amokin rajoituksen piiriin.
'Tässä sekoitetaan kokeellisuus mukaelämänkerrallisuuteenpilkku edellinen peittelee jäljempääpilkku sanottavan vähyyttäpilkku ja yhdysmerkki merkityksettömyyttäpiste'
Amok on siis eräänlaista 'lisäävää' rajoitekirjoitusta, sukua lipogrammille, anagrammille, sananeliöille, joita myös on upotettu tekstiin. Käsityön sijaan luultavaa on välimerkkien litterointi tekstinkäsittelyssä etsi ja korvaa -toiminnolla. Oleellista on kuitenkin lopputulos, koska ilmeisin ja ensisijaisin litteroidun interpunktaation tavoite on lukemisen hankaloittaminen. Kirjoitetut välimerkit ovat esteitä eteenpäin soljuvan lukemisen tiellä. Toisin kuin monet muut kirjaimiin liittyvät keinot, ne kieltäytyvät tehokkaasti automatisoitumasta, häipymästä taka-alalle, kestoisankaan lukemisen aikana. Erityisesti tämä pätee kaksiosaisiin merkkeihin, sulkuihin ja lainausmerkkeihin, joiden jälkimmäistä yksikköä pitää hakea tekstistä työläästi, joskus kaukaakin, koska visuaalinen ja optinen hahmontunnistus on poissa pelistä. Lukija etsii keinoja läpäistä tekstiä ja kulkea sen uskomattomalta tuntuvaa lineaarisuutta jollain tavalla. Ensivaikutus on kieltämättä lannistava -- tarkoituksella totta kai.
Leveä sivukoko kantaa kaksipalstaista, pienikirjaimista vyörytystä, kuten sanottu, ilman välimerkkejä (ja ilman sivunumeroita tai lukujakoja). Kertovaa tekstiä katkovat kirjoitettujen välimerkkien lisäksi muutkin tekstiesteet: sporadisen oloiset anagrammipurskeet, lyhyet koosteet isoja kirjaimia (Liuhdon sananeliöitä riveille purettuina) ja leipätekstiin nostetut alaviitteet. Säännöllisin välein on tekstistä poistettu jotain, mikä jättää riville tyhjän kohdan. Viittaukset toisiin teoksiin ovat hankalalukuisia ja muutenkin kryptisiä. [...]
En tiedä, kuinka autenttista Amokin muistelma-aines on. Ehkä tarkalla tiedolla ei ole väliäkään, ja mukana on varmasti siteeksi sepitettä, mutta jonkinlainen lupaus omakohtaisuudesta ja ei-fiktiosta kuitenkin on olemassa ja suuntaa lukemista. Se on lupaus siitä, että tekstisisällön röyhkeys saa laittamaan myös kirjoittajan itsensä peliin. Teos pelaa lukijan ihmettelyn, tirkistelyn tai todistamisen halulla sekä moraaleilla ja moralismeilla. [...]
Mikäli Amok ”ei sitten ole autofiktiota. […] Tämä vain kirjallisuudentutkijoille tiedoksi”, ehkä se on avainromaani, jossa henkilöt ovat todellisia mutta nimet muutettu, kuten Jorma Ojaharjun Amok-romaanissa (1970), jonka samannimisyys tuskin on sattumaa. Ojaharjun Amok on kerronnaltaan notkea, sisällöltään (tuskin yllättävästi) tunkkainen romaani, jota voisi käyttää katkaisuhoidon tukimateriaalina. Vappu Karjalainen kirjoitti siitä vuonna 1971: 'Amok on osittain sitä, mitä moni ymmärtää ’nykykirjallisuudella’ […] Amok on rohkeasti ja voimakkaasti piirretty (oma)kuva tämän päivän kirjailijasta, lähes dokumentti siitä, miten monella rintamalla luova yksilö saattaa joutua taistelemaan voidakseen tehdä työtään ja voidakseen elää.'
Liuhdon Amokissa seikkailevat nuoruuden toverit ilmeisillä koodinimillä [...]. Sotaanlähdön aihelmaa jatkaen alkoholi näyttelee keskeistä osaa päähänpotkittuuden, henkisten tuskatilojen ja kaiken pahansisuisen mutta usein nautinnollisen ytimekkään verbaalisen saastan muodostamassa silmukassa. Ojaharjun kirjailijoidenvälisiin ryyppäämiskisoihin verrattuna Liuhdon Amokissa juopottelu on yksinäistä vaeltelua, jossa vastaantulijat, sananvaihdot, tapahtumat ja päässä hiertävät ajatukset kirjautuvat herkullisesti. [...]
Musta huumori perustuu moraaliseen tunteeseen laajasta, läpitunkevasta epäoikeudenmukaisuudesta ja puhuttelee vaivautuvaa lukijaa. Muistelmien tasolla parasta antia ovat helvetillisen koulujärjestelmän ja sijaisopettajuuden kuvaukset. Niitä lukiessa itselleni syntyy vaikutelma, että välimerkkien kirjoittaminen yllättäen lisää kuvausten lakonista iskevyyttä. [...]
Onko menetelmällä otaksuttavissa jotain psykologista motivaatiota? Estää lukijaa lukemasta teosta, joka kuitenkin oli pakko kirjoittaa ja (samalla myös) julkaista? Vai liittyykö motivaatio enemmän kirjoittamiseen, kirjoittajan ja tekstin luonnollisen yhteyden rikkomiseen? Liuhdon viehtymys keskeneräisyyteen, kirjoittamisen ehtojen kuvaamiseen ja metaviittauksiin tulee esille monin tavoin. Tekstiä katkovat jatkuvasti 'bugi'- tai bug-sanat, jotka tulkitsen liittyväksi korjausvedoksiin tai vastaaviin. Lukukelvottomuutta alleviivaamaan on vielä koko tekstin alle taitettu harmaa tausta, LUONNOLLISESTI-sanan toistosta syntyvä graafinen matto, joka häiritsee mustan tekstin vaivatonta erottumista valkealta sivulta, mikä lienee tekstin taiton yleinen pyrkimys. Tekstipinta on silppuisaa, rakeista, ahdettua. Kaikki on vaivalloista ja vittumaista, Amok henkii. [...]
Entä lukemisen motivaatio? Kirjallisiin konseptuaalisuuksiin liittyy usein viihdyttävyys, joka voi olla yksiulotteisesti hahmotetun, oletetun 'lukukelvottomuuden' kääntöpuoli. Aluksi tuntuu, että Amok pyrkii kaikin keinoin estämään viihtymisen tai nautittavuuden, kytkemään sieluhistoriallisten muistelmien negatiivisen energian ja henkisen vaikeuden lukemisen kognitiiviseen vaikeuteen. Silti yhdistelmässä on kuitenkin jotain lukemista ruokkivaa. Mitä pidemmälle Amokilla raatelee silmiään ja mieltään, sen outo palkitsevuus voimistuu."
Juri Joensuu, Kiiltomato 9/iii/26