Karri Kokko, HELSINGINKATU (2025)

”Stendhalin mukaan romaani on tietä pitkin kävelevä peili, miksei sitten Helsinginkatua.”


Modernin kirjallisuuden merkkiteoksiin kuuluva Punaista ja mustaa (Le rouge et le noir, 1830) antaa yhden lukemattomista herätteistä tälle uudelle romaanimuotoiselle tutkielmalle nykyajasta ja -kielestä. Helsinginkatu-kirjan minä sanoo heti alkuun saaneensa ajatuksen, jonka mukaan aika on kypsä romaanin kirjoittamiselle. Ja koska idea syntyy itäpäässä muuatta 2,1-kilometrista väylää, se nimetään kulkutiensä kunniaksi.

Karri Kokon esikoisromaani peilaa todellisuuksiaan avoimesti. Se kertoo koostuvansa päiväkirjasta, työpäiväkirjasta ja digiliitteistä. Ja se uumoilee kasvavansa johonkin kerronnalliselta tuntuvaan suuntaan.

Helsinginkatu on haukannut osia tekijänsä aiemmista hankkeista. Mutta se ottaa ne sisään uuteen kokonaisuuteen, johon kuuluu myös kaiken luoduksi tulevan pohdinta ja dialogiksi sukeutuva tulkinta. Liikkeellä on eräänlainen ro-ro-romaani, joka alinomaa lastaa ja purkaa tavaraa rullaustaan kadottamatta ja perille kaipaamatta.


”Kuten syntyjään napolilaiselle ystävälleni Helsinginkadulla tai niillä main totesin, tämä kielen epätarkkuusperiaate on itse asiassa se, mikä mahdollistaa kommunikaation. Jos kieli olisi täsmällistä ja sekä lähettäjä että vastaanottaja ymmärtäisivät viestin samalla tavalla, riittäisi kun jokainen asia nimettäisiin vain yhden ainoan kerran, koska epäselvyyttä ei sen jälkeen olisi.”


Karri Kokko on kuvataiteilijanakin tunnettu runoilija ja sana-artisti. Esikoisteoksen Uno Boy (1982/2012) lisäksi ntamo on julkaissut häneltä neljätoista kirjaa: Varjofinlandia (2005/2012), Avokyyhky, lattiaheroiini (2007), Vapaat kädet (2007/2012), Così fan tutte (2008), Mitä ehkä (2008), MMVII (2008), Sillat voitetaan kulkemalla (2009), Töllötin (2010), Das Leben der Anderen (2010), Toisaalta (2010/2012), Takaperin (2014), Retweeted (2016), Sanat vain roikkuvat ilmassa irrallaan (2018) ja Kehre (2020). Toimittajanakin kunnostautunut (mm. Parnasso) Kokko on myös kustantanut titteleitä Lyhyttavara-merkillään ja tuottanut kirjallista journaalia Jalokiviä & kiikareita (2023–).


”Olemme yhtä ja samaa elävää olentoa
ja tehty kaikesta mitä kieli on.
Arvailtavaksi jää onko ihminen mitä on
läpikotaisin vai pelkkä sana.”


Teokseen kuuluu digitaalinen kuvaliite. Romaanilla on myös oma bloginsa ja Spotify-soittolistansa hakusanalla ”Helsinginkatu”.


”Idea romaaniin tulee kuin salama kesäisen kirkkaalta taivaalta. Siinä minä kuljen Helsinginkatua pitkin Harjutorin kohdalla, kun saan päähäni ryhtyä kirjoittamaan romaania. Nimi: Helsinginkatu, mikäpä muukaan. Aihe: Elämä tässä ja nyt. Muoto: Monimediallinen kollaasi. Määritelmän keksin vasta myöhemmin, mutta ajatuksena useista erilaisista aineksista koostuva ei-narratiivi, ajankuva tai aikalaisromaani.”


"Taiteilijalle ominaisesti Helsinginkatu ei ole tavallinen juoniromaani."
Rami Nummi, Pointti 3/25

"Kokko innostui uudesta, instituutioista ja totunnaisista ilmaisumuodoista vapaasta kirjallisuudesta, jota julkaistiin verkossa.
Hän perusti useita runoblogeja, joista muodostui tulevan tuotannon siemen. Jos Kokko juhlikin viisikymppisiään vain yhden teoksen julkaisseena, jo entisenä kirjailijana, seitsemänkymppisenä hänellä on vähintään kolmekymmentäneljä kirjaa vyönsä alla.
Poikkeuksellinen luovuuden puhuri on inspiroiva kenelle tahansa vielä keski-ikäisenä kirjailijuudesta haaveilevalle.
Kirjallisuusinstituution muutoksesta kertoo, että Otavan julkaisemasta esikoisteoksesta julkaistiin Kokon mukaan enemmän arvioita kuin hänen koko myöhemmästä tuotannostaan yhteensä[..]. [...] Aikamme julkaisutulvassa tasokkaatkin marginaalijulkaisut muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta vaietaan kuoliaaksi. [...] Helsinginkatu sekä kolmetoista hänen mittapuullaan perinteisempää runokirjaa yksiin kansiin kokoava Siinä ne nyt ovat [...] todistavat yhä kiihtyvästä kirjoittamisen ilosta, ja ovat täynnä kirjallisia eleitä, jollaisia voi tehdä vain kerran.
Helsinginkatu on eriparisista aineksista kokoon kyhätty epäonnistunut romaani, joka juuri siksi on innostavampi kuin kymmenen onnistunutta -- niitähän meillä riittää. [...] Helsinginkatu sisältää esimerkiksi tekijänsä pätevää analyysia aikalaisrunoudesta, kätketyn rakkaus- ja erotarinan sekä dialogimuotoisen kuvauksen runoilija Arthur Rimbaud'sta Kööpenhaminassa ja Tukholmassa. Tukholmaan kirja jää niin jumiin, että sillä on vaikeuksia päätyä takaisin alkupisteeseensä Helsinginkadulle.
Mutta mikään ei ole sitä miltä näyttää: kadun ruotsinkielisestä nimestä kertoja päättelee, että 'Helsinginkatu on oikeastaan Vantaankatu'. Nimi kun viittaa Helsingeen eli Helsingin maalaiskuntaan ja sitä edeltäneeseen pitäjään. [...]
Vaikka teosten ulkoiset muodot vaihtelevat ja niiden lukeminen on vuoroin uuvuttavaa, vuoroin inspiroivaa, yksi pysyy. Kokkoa lukemalla voi oppia, että kieli ei ensisijaisesti kuvaa, vaan luo todellisuutta."
Vesa Rantama, Helsinginkatu 17/i/26

"Läpi teoksen mieleen putkahtelee kysymys miksi romaani?, ja niin on mitä luultavimmin tarkoituskin."
Alba Ala-Pietilä, Nuori Voima 1/26

"Entä jos sanoisin, että Helsinginkatu on romanttinen romaani? [...] Friedrich Schlegelin (1772--1829) kuuluisan fragmentin mukaan 'romanttinen runous on progressiivista universaalirunoutta'. Romanttinen runoteos ei oikeastaan olisi yksinomaan 'runoutta' sanan tavanomaisimmassa mielessä, vaan se materialisoituisi romaanina -- tai romaanin kaltaisena kokonaisuutena --  joka yhdistelisi toisiinsa kertovaa epiikkaa, säemuotoista lyriikkaa, dialogia, esseistiikkaa, kritiikkiä. Novaliksen (Friedrich von Hardenberg, 1772--1801) keskeneräiseksi jäänyt romaani -- siis kohtalon oikusta romaanifragmentti -- Heinrich von Ofterdingen (1802, suom. 2013) on tästä leimallinen esimerkki.
Progressiivista universaalirunous on sikäli, että se on loputtomasti tulossa, ei koskaan valmis. [...] Ehkä lopulta romanttisen fragmentin tarkoittama -- loputtomasti tarkoittama, tavoittamaton -- kokonaisuus olisi universaali ihminen, sillä 'kaikki ihmiset saman ihmisen/ fragmentteja', kuten Kokko kirjoittaa (H 255)?
Runous vaatii niin tekijältään kuin lukijaltaan jotain, mitä romantikkojen romantikko John Keats (1795--1821) kutsuu negatiiviseksi kyvyksi, kykyä heittäytyä ja sietää ymmällään oloa. Saattaa nimittäin käydä niin, että runot 'vaikuttavat hetkittäin ymmärrettäviltä, mutta jättävät lukijan miellyttävästi ymmälleen. On pakko heittäytyä mukaan' (H 103). [...]
Kokko kirjoittaa runoudesta ja runoilijoista, runoteoksista: Cia Rinteen, Juha Raution, Tytti Heikkisen, Stina Saaren, Harry Salmenniemen, Kari Aronpuron, Ezra Poundin, Sami Liuhdon, Tuija Välipakan, Auli Särkiö-Pitkäsen, Martin Högströmin, Marianne Mooren, Paavo Kässin, Leevi Lehdon, John Ashberyn, Maria Matinmikon, Ester Nuoren Lepän, Juhani Räisäsen, Helena Sinervon, Stéphane Mallarmén, Lassi Hyvärisen, Sanna Karlströmin, Olli-Pekka Tennilän, Mirkka Rekolan, Tiina Lehikoisen, Jouni Teittisen,  Saila Susiluodon, Heidi Pyykkösen ja Niilo Rantalan, William Carlos Williamsin, Kölön, Kristian Blombergin, Aram Saroyanin, Niillas Holmbergin, Anna Tomin, Helena Kallion, Matti Niskalan, Vesa Haapalan, Aki Salmelan, Hermanni Härmälän, Heidi Karin, Pauliina Haasjoen, ynnä monen muun runoudesta.
Hän kirjoittaa kritiikistä ja tutkimuksesta, artikkeleista ja esseistä: Pauli Tapion, Hannu Poutiaisen, jälleen Olli-Pekka Tennilän, Sini Silverin, Gaston Bachelardin, Maurice Blanchot’n, Siru Kainulaisen, Eino Santasen, Anna Helteen, Deleuzen ja Guattarin, Tarja Hallbergin, Camille Paglian, jälleen Kristian Blombergin, Aki Salmelan, Mikko Keskisen, ja niin edelleen.
Kuvataiteesta: Camilla Edström Ödemarkin, Mika Karhun, Anna Reivilän, Édouard Manet’n, Juhani Harrin, jälleen Cia Rinteen, Marika Oreniuksen, Mox Mäkelän, ja niin edelleen.
Romaaneista: Antti Salmisen, Kari Aronpuron, Jaakko Yli-Juonikkaan, Don DeLillon, Rachel Cuskin, Aleksis Kiven, Antti Tuurin, August Strindbergin, Ulf Lundellin, Lars Görlingin, William Gaddisin. Ja omastaan: Helsinginkatu on romaani romaanista Helsinginkatu.
Yhden keskeisistä periaatteistaan Helsinginkatu lainaa Stendhalilta:  'romaani on tietä pitkin kävelevä peili, miksei sitten Helsinginkatua'  (H 384). Entä runo? 'Runo kulkee ilman läpi.' (H 39) Maailma sen ympärillä muodostaa 'jättimäisen poeettisen potentiaalin' (H 62). Runo voi olla, kuten Miikka Mutasen runot Kokon mukaan, 'yhtä aikaa läpitunkematon ja säihkyvän kirkas' (H 135). Se luovuttaa merkitystään hitaasti (H 162). Mutta loppujen lopuksi runo puhuu vain itsestään: 'Aika ajoin olen vakuuttunut, että runous ei kuvaa maailmaa tai puhu maailmasta. Sen aihe on runous itse.' (H 150.) Ja kuten toinen romaanin 'apukertojista' B toteaa Helsinginkadun dialogiosuudessa, oikeastaan kahdesti: 'Romaanin aihe on romaani itse' (H 309, 310).
Mutta miten mahtaa olla tuon itsen laita?
Alkusivuilta, luvusta 'Helsinginkatu alkaa', löytyy hieman elliptinen virke, joka sisältyy yhteen päiväkirjamerkintöjen perään liitetyistä lyhyistä muistiinpanoista:  'Romaani joka sisältää koostuu ’kaikesta’: sisältää kaikkia lajeja' (H 24, sic). Romaani, joka sisältää, sisältää kaikkia lajeja, ja kääntäen: 'kaikki' sisältää romaanin, runouden ja romantiikan.
Kritiikki on sisältyvistä ja sisältävistä lajeista yksi. Runous, jonka aihe on runous itse, on itse myös oma kritiikkinsä.
'Teos ei ole enää kritiikin jälkeen sama'  (H 191). Kritiikki on siis paljon vartija. Mutta mitä oikeastaan tarkoittaisi se, että teos pysyisi samana? Etenkin, jos teoksen rajat ovat epämääräiset? Helsinginkatuun kuuluu liitteitä: digitaalinen kuvaliite, blogi ja jopa suoratoistopalvelun soittolista. Teoksen rajaamista vaikeuttaa yhtä lailla se, että Helsinginkatu punoo kollaasiromaanina tai kokonaistaideteoksena kudokseensa lukemattomia lainauksia, joita ei ole aina sellaisiksi merkitty. Miksei siis voisi ajatella, että myös kritiikki, se mitä Helsinginkadusta sanotaan, tulee osaksi 'teosta'? Ja sekin, mitä ei sanota -- sekin, mitä 'voisi kysyä luonnolta'? Tähän on lainattava ihana merkintä maaliskuun 11. päivältä 2019, Runousvuosi-projektista, joka alkoi blogina ja päätyi osaksi Helsinginkatua:

'Siltoja, metroasemia, liikenneterminaaleja, yleisiä kirjastoja ja muita ihmisen tekemiä rakennelmia arvioidaan yleensä niiden käytännöllisyyden jos kohta myös esteettisyyden perusteella. Entä jos ne olisivatkin kommentaareja runouteen? Samaa voisi kysyä luonnolta. Niitty, lehto, koski tai jättömaa kritiikin muotona tai sovelluksena. Sade, sumu, auer, tuuli. (H 125.)'

Teos ei ole enää kritiikin jälkeen sama. Miten se voisikaan olla, jos paitsi arkkitehtuuri ja muut ihmisen luomukset, myös niitty, lehto, koski tai jättömaa nähdään -- tai jätetään näkemättä, kunnes joku tämän mahdollisuuden oivaltaa -- kritiikin muotona tai sovelluksena, kommentaarina runouteen, ja jos runous toteutuu tullessaan luetuksi, kommentoiduksi, osaksi päättymätöntä keskustelua? Sateen, sumun, autereen, tuulen kommentoimaksi?
Helsinginkatu sekä tematisoi kritiikkiä, ennakoi sitä, että sisältää kokeilevaa kritiikkiä. Sosiaalisessa mediassa Kokko taannoin kertoi harkitsevansa oman teoksensa kritiikin kirjoittamista, kokeellisen kritiikin muotona.
Ja sittenkin: 'Runo, ainakin kirjan sivulle painettu, on jokaiselle lukijalle periaatteessa sama. Runo ei muutu, vaikka lukija muuttuu.' (H 180.) Tähän tahdon lukijana ja kriitikkona uskoa. Sekä teoksen muuttumattomuuteen että omaan muutokseeni. Kokko lainaa Tuija Välipakan kokoelmaa Uutisia! (2018), joka kehottaa: 'lue tämä ääneen.' Sillä: 'sanat jotka sanot ääneen muuttavat aivojasi pysyvästi.' (H 102.) Toivotan tervetulleeksi muutoksen. Ei onneksi vain mikromuovia, vaan myös runon hiukkasia tarttuu elävään kudokseeni, runosta joka vaeltaa hengittämäni 'ilman läpi' (H 39), 'matkalla mahdollisen ääriin'  (H 250).
Poimin helmiä. En harvoja poikkeuksia lukuunottamatta erityisemmin innostu aforismeista lajina, vaan kernaammin ihastun kirkkaaseen maailmaa ja taivaan sineä heijastavaan kiteytymään, joka odottamatta löytyy tekstimassan syövereistä tai kudoksista. Kuten: 'Kukkaa hoitaa ihminen, mutta ihminen, häntä ei hoida kukaan (H 10). [...]
Helsinginkadun ja Kootun runouden lukija saattaa tunnistaa siellä täällä sitaatin, jota ei ole sellaiseksi merkitty.
Päiväkirjamerkintä keskiviikolta 26.9.2012 sisältää pitkän kappaleen, joka on suora lainaus, tai oikeammin käännös Walter Benjaminin kuuluisasta Angelus Novus -tulkinnasta ('Kleellä on maalaus, jonka nimi on ’Angelus Novus’. Se esittää enkeliä', ja niin edelleen, H 78; katkelma ei kokonaisuudessaan tarkalleen vastaa Raija Sirosen suomennosta Messiaanisen sirpaleita -käännösvalikoimassa vuodelta 1989). Benjamin, jota ei tämän sitaatin yhteydessä mainita, kerrotaan hieman myöhemmin lähteeksi toiselle lainaukselle, joka sisältää muun muassa tämän: 'vain kopioitaessa teksti komentaa sen parissa työskentelevää sielua' (H 141).
Toisaalla Helsinginkadussa siteerataan René Charia, sisennetyn lyhyen kappaleen verran. Charin aforismin suomennos on lainattu Juha Vartolta:  'Älä katso kuin kerran aaltoa, jonka ankkuri tekee mereen.'  Sisennyksellä lainaukseksi merkityn kappaleen jälkeen seuraa sisentämätön kappale, joka näyttäisi ikään kuin kommentoivan Charin aforismia: 'Runous on kaikista kirkkaista vesistä se, joka vähimmin viipyilee siltojensa kuvajaisissa.' (H 139.) Tämäkin on sitaatti, tai oikeastaan suomennos Charin aforismista: La poésie est de toutes les eaux claires celle qui s’attarde le moins aux reflets de ses ponts.  Kriitikkona voisin siis sanoa, minäkin, että 'kaipaan sisennyksiä ja graafisia ratkaisuja' (H 125), kuten Kokon lainaama 'Sami L.', siis Liuhto. Sekä Kootun runouden että Helsinginkadun sivuilta voi siellä täällä tunnistaa vastaavanlaisia suoria, mutta merkitsemättömiä sitaatteja, esimerkiksi Platonin Pidoista ('Mene siis kauniina/ kauniimman luo', S 88) ja Paul Celanin runosta  'Engführung' ('Älä lue enää -- katso!/ Älä katso enää -- mene!', H 248). Lukijan on siis syytä olla varuillaan, ettei pane kaikkea lukemaansa tekijän nimiin.
Ilkikurista? Epäilemättä. Ja samaan aikaan vakavaa. Kokko pohtii tekijyyttä niin teoriassa kuin käytännössäkin: 'Romanttinen käsitys tekijästä antaa tilaa jonkinlaiselle aineistojen prosessoijalle' (H 181). Romanttinen käsitys tekijästä voi kuitenkin yllättää, jos menemme romantiikan lähteille, ns. esi- ja varhaisromantiikkaan.
Saksalaiset (varhais)romantikot suhtautuivat nimittäin tekijyyteen luovasti ja vapaamielisesti: yksilöllisen neron toteuttamisen sijaan -- tai sellaisen ohessa -- he harjoittivat synfilosofoimista eli yhdessä ajattelua ja kollektiivista kirjoittamista. Friedrich Schlegel julkaisi Athenäumissa Novaliksen fragmentteja ja sujautti sekaan omiaan, ja myös toisin päin, julkaisi Novaliksen fragmentteja omiensa lomassa.
Laurence Sterne sisällyttää Tristram Shandyyn (1759--67, suom. 1998) ankaran läksytyksen plagiarismia vastaan, mainitsematta, että tuo tekstinpätkä on kopioitu Robert Burtonin teoksesta The Anatomy of Melancholy. On ikään kuin Kokko panisi vahingon -- ja vahingonilon -- kiertämään lainaamalla Sterneltä mustan sivun Helsinginkatuun (H 377). [...] sivun täyttävä musta suorakaide on kuitenkin tuttu paitsi juuri Tristram Shandysta, myös Kari Aronpuron kokeellisesta romaanista Aperitiff -- avoin kaupunki (kolme painosta, kolme laitosta: 1965, 1978, 2015), jossa se viittaa kalkkeeri- eli hiilipaperiin, siis kopiointitekniikkaan kirjoituskoneiden aikakaudella.
Helsinginkadun tekijyys jakautuu moniaalle. [...]
Kokeellisine kritiikkeineen Helsinginkatu muodostaa suurenmoisen johdatuksen nykyrunouteen ja erityisesti proseduraalisen runouden poetiikkaan. Sitä kannattaa lukea rinta rinnan kokoomateoksen Siinä ne nyt ovat. Koottu runous kanssa. Viimeksi mainittu sisältää hyvin tervetulleen liitteen, 'Huomautuksia'(S 495--504), joka käsittää ikään kuin metodin esityksen jokaisesta kokoomateokseen valitusta kolmestatoista kokoelmasta.
[...]"
Pajari Räsänen, Kiiltomato 18/iii/26