Karri Kokko, SIINÄ NE NYT OVAT. KOOTTU RUNOUS (2025)

”En halunnut koottuja, jossa erilliset teokset julkaistaan perinteiseen tapaan aikajärjestyksessä yksissä kansissa. Sen sijaan alun perin itsenäiset teokset muodostavat ikään kuin yhden tasaveroisista osastoista koostuvan teoksen.”


Uno Boy (WSOY 1982/ntamo 2012) avasi uniikin runoilijanuran. Tekijän kirjat ovat sen jälkeen tulleet arvaamatonta tahtia ja aina ennustamattomassa muodossa. Hänen nimensä on jo vuosikymmeniä ollut suomen kielessä jotakuinkin samamerkityksinen kuin laatumääre ”kokeellinen” tai ”kokeileva”.

Siinä ne nyt ovat pakkaa 13 nimekettä yhdeksi kerralla luettavaksi teokseksi. Laajasta œuvresta jää pois tittelikaupalla luomuksia, kuten vaikkapa Sillat voitetaan kulkemalla (ntamo 2009), Käsialoja (Poesia 2020) ja Sana sanasta (Lyhyttavara 2022), puhumattakaan Das Leben der Anderenistä (ntamo 2010) ja Retweetedistä (ntamo 2016), sillä nyt keskitytään visuaalisten töiden sijaan kirjallisimpiin tuotoksiin. Helsinginkatu-esikoisromaaninsa (ntamo 2025) juuri tehtyään auteurin on aika esittää aikaansaannoksensa poeettana: saamme varhais- ja myöhäiskauden kirkkaan säetaiteen välissään käsin poimitut konseptualistiset helmet.

Karri Kokko tunnetaan monitahoisena kirjallisuusvaikuttajana. Hän on antanut tuntuvan panoksensa kulttuurielämän virvoitukseen niin Parnasson toimittajana kuin blogistina, esiintyjänä, somettajana, aseemikkona, kuva-artistina, keskustelijana, tukijana, kustantajana ja Jalokiviä & kiikareita -editorina. Kokon ansioksi voi lukea paljon taiteilijoiden ja tutkijoiden sekä muiden avaintahojen kiinnostuksesta toisiaan kohtaan ja keskinäisriippuvaisesta toimeliaisuudesta kirjallisilla kentillä viimeisen viiden vuosikymmenen aikana.

Mutta kuinka moni on lukenut Kokon runoja kaikessa leveydessään ja syvyydessään? Siinä ne nyt ovat kutsuu ottamaan selvää, miten sieltä ja täältä muistettu skeneaktivisti kirjoittaa. Kokon tapa ratkaista pakotteiden ja tekniikoiden suhteet vapaaseen ilmaisuun taikka välittää käsitteiden ja kokemusten hyökyä on ollut nautittavan muuntautumisvoimaista ja pysyvästi ravitsevaa. Ja tuskin on runoudenystävää, joka ei hätkähtäisi, kun paatunut proseduralisti etsiytyy herkimmilleen ja päästää stanzansa laulamaan.

Siinä ne nyt ovat kätkee Uno Boyn lisäksi sisäänsä kirjat Ilmaisin asiani (Ankkuri 2006), Vapaat kädet (poEsia & Kirja kerrallaan 2007/ntamo 2012), Toisaalta (poEsia & Kirja kerrallaan 2010/ntamo 2012), Varjofinlandia (poEsia & Kirja kerrallaan 2005/ntamo 2012), Avokyyhky, lattiaheroiini (ntamo 2007), Töllötin (ntamo 2010), Takaperin (ntamo 2014), Hänen lehmänsä (Lyhyttavara 2023), Kehre (ntamo 2020), Sana sanasta (Lyhyttavara 2023), Kaiken nähnyt merkki (Lyhyttavara 2022) ja Käsikirjoitus (Lyhyttavara 2023). Näihin kaikkiin saadaan tekijän antoisat jälkilauseet. Kokon sanoin tekstejä peukaloitiin koottaessa vähäisesti: ”Muutama kokonainen runo tai rivi sai lähteä. Yksityiskohtiin puutuin vain siellä täällä joko poeettisin tai typografisin perustein.”

Siinä ne nyt ovat.


"Viimeisen neljän vuosikymmenen aikana kirjoitettujen runojen ilmaisu on pelkkään vääntelytarkoitukseen pääosin liika sofistikoitunutta -- yhtä aikaa läpeensä itsetietoista ja -reflektiivistä, raa’an avointa ja spontaania sekä rakenteellisesti hienosyiseksi viimeisteltyä. 
Kokon runoilijanpolku näyttäytyy nykyperspektiivistä tarkasteltuna koko lailla poikkeuksellisena. Vuonna 1982 julkaistua esikoiskokoelmaa seurasi liki neljännesvuosisadan mittainen julkaisutauko. Vuonna 2005 uudelleenkäynnistynyttä lyyrikonuraa taas leimaa niin määrällisesti kuin laadullisestikin tiivis kirjoittaminen ja julkaiseminen.
[...] Siinä ne nyt ovat ei ole niinkään perinteiseen tapaan kronologisesti etenevä läpileikkaus urasta kuin teosten yhteisiä nimittäjiä jäsennyksessään hyödyntävä kriittinen editio -- ikään kuin yksi mahdollinen näkökulma, tulkinta tuotannosta.
Ratkaisu on erinomaisen onnistunut. Vuosilukujen tuijottamisen ja aikalaiskontekstien neuroottisen vahtaamisen sijaan lukijalle avautuu mahdollisuus lähestyä runoja runoina, kielenä ja kielen taiteena. 
[...] [K]okonaisuuden kruununjalokivenä näyttäytyy Kokon varmasti tunnetuin teos, vuonna 2005 ilmestynyt tekstikollaasi Varjofinlandia. Koottujen runojen laitoksen erityistiheässä ladonnassakin kahdenkymmenen sivun mittaan venyvä yksittäinen, katkeamaton proosakappale kronikoi 2000-luvun alun masennusta, ahdistusta, tuskaa ja addiktioita käsitteleviä blogikirjoituksia. Kokko runoilijana on koonnut anonyymeiksi jäävien kirjoittajien onnettomat, epätoivoiset lauseet pysäyttäväksi ajankuvaksi sosiaalista katas­trofia kohti ryskyvän talousihmeen digitaalis-henkisistä marginaaleista.
Messevä runolaitos päättyy Kokon itsensä huomautuksiin omista runoteoksistaan. Lukijan vapautta arvostavana kriitikkona olen itse usein karsastanut erilaisia tekijän koottuja selityksiä kaunokirjallisten julkaisujen osana. Kokon koottujen runojen kohdalla teoskohtaiset loppuhuomautukset ovat kuitenkin perusteltuja ja tervetulleita. Kielen ja kirjallisuuden ryteikköisillä metatasoilla samoava runoilmaisu edellyttää lukijaltaan usein poikkeuksellista perehtyneisyyttä, ja varsinkin monotonis-toisteisten muotoratkaisujensa äärellä myös sinnikkyyttä. Teosten kirjoittamista ohjanneiden taustaideoiden ja menetelmien avaaminen lukijalle on epäilemättä omiaan madaltamaan tutustumiskynnystä ”vaikean” runoilijan ehdottomasti tutustumisen väärtiin tuotantoon."
Miikka Laihinen, Turun Sanomat 12/i/26

"Kokko innostui uudesta, instituutioista ja totunnaisista ilmaisumuodoista vapaasta kirjallisuudesta, jota julkaistiin verkossa.
Hän perusti useita runoblogeja, joista muodostui tulevan tuotannon siemen. Jos Kokko juhlikin viisikymppisiään vain yhden teoksen julkaisseena, jo entisenä kirjailijana, seitsemänkymppisenä hänellä on vähintään kolmekymmentäneljä kirjaa vyönsä alla.
Poikkeuksellinen luovuuden puhuri on inspiroiva kenelle tahansa vielä keski-ikäisenä kirjailijuudesta haaveilevalle.
Kirjallisuusinstituution muutoksesta kertoo, että Otavan julkaisemasta esikoisteoksesta julkaistiin Kokon mukaan enemmän arvioita kuin hänen koko myöhemmästä tuotannostaan yhteensä[.] [...] Aikamme julkaisutulvassa tasokkaatkin marginaalijulkaisut muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta vaietaan kuoliaaksi.
Esimerkiksi Varjofinlandiasta ei kritiikkejä julkaistu yhtäkään. [...] Helsinginkatu [ja] [...] Siinä ne nyt ovat [...] todistavat yhä kiihtyvästä kirjoittamisen ilosta, ja ovat täynnä kirjallisia eleitä, jollaisia voi tehdä vain kerran. [...]
Kokko oli jo viisitoista vuotta sitten ehtinyt kokeilla [...] melkein kaikkia [uuden runon moninaisia keinoja] -- ja luoda päälle tukun uusia. [...] Hän on [...] romanttinen herkkis, joka tekee joko kätkettyjä tai aivan avoimia rakkausrunoja. [...]
Uusin runoteos Käsikirjoitus (2023) näyttää [...] jälleen uutta, monikielistä ja abstraktia suuntaa Kokon runouteen. Paikoin se tuo mieleen jopa edesmenneen Hannu Helinin (1944--2015) hurjan vyörytyksen[.] [...] Kokko [...] on enemmän romanttinen herkkis, joka tekee joko kätkettyjä tai aivan avoimia rakkausrunoja.
Vaikka teosten ulkoiset muodot vaihtelevat ja niiden lukeminen on vuoroin uuvuttavaa, vuoroin inspiroivaa, yksi pysyy. Kokkoa lukemalla voi oppia, että kieli ei ensisijaisesti kuvaa, vaan luo todellisuutta."
Vesa Rantama, Helsingin Sanomat 17/i/26

"10 kirjaa, jotka kannattaa lukea juuri nyt"
[Siinä ne nyt ovat mukana tämänkertaisen listan ainoana runoteoksena, otsikkona "Tiukasti marginaalissa"]
Antti Majander, Helsingin Sanomat 24/i/26

"Kokeellisine kritiikkeineen Helsinginkatu muodostaa suurenmoisen johdatuksen nykyrunouteen ja erityisesti proseduraalisen runouden poetiikkaan. Sitä kannattaa lukea rinta rinnan kokoomateoksen Siinä ne nyt ovat. Koottu runous kanssa. Viimeksi mainittu sisältää hyvin tervetulleen liitteen, 'Huomautuksia' (S 495--504), joka käsittää ikään kuin metodin esityksen jokaisesta kokoomateokseen valitusta kolmestatoista kokoelmasta.
[...]
Kokon 'toinen runoteos' (S 496) Ilmaisin asiani. Tekstikollaasi (2006) ilmestyi miltei neljännesvuosisata esikoiskokoelman jälkeen. Avaan sen uudelleen ja hämmästyn: 'teksti itsessään/ sulkee silmänsä ja näkee' (S 32). Minulle rakkaan Joyce--Saarikoski-sitaatin olin aiemmin onnistunut jotenkin sivuuttamaan, ja jälleennäkeminen ilahduttaa. Vapaat kädet (2007) ja Toisaalta (2010) sisältävät ’runorunoutta’ (S 496), mutta kollaasimaista sellaista nekin: 'Vielä yksi yö, Kant, […] Tizian, Pariisi,/ vielä yksi yö, mustikat,/ mustikan sininen,/ kaikki neljä ilmansuuntaa,/ joista olen sinua katsellut' (S 89). Kootun runouden kokoelmat eivät seuraa toisiaan aivan aikajärjestyksessä, mikä onkin onnistunut ratkaisu. [...]
Jos sitaatteja prosessoiva kollaasitekniikka oudoksuttaa, voisi ehkä kysyä muutaman kriittisen kysymyksen. Ensinnäkin, jos Varjofinlandiassa siteeratut masennusblogit ovat sopivaa materiaalia kollaasiteokseen, mikseivät esimerkiksi Platon, Benjamin, Celan sitä olisi? Toiseksi: kukaan voi tuskin sanoa mitään ”täysin omin sanoin” (ks. Lehdon jälkisanat Varjofinlandiaan). Miten pitkä on merkkijonon oltava, jotta se ei olisi kollektiivista omaisuutta? Kolmanneksi: entä jos nuo mainitut kirjoittajat, ynnä esimerkiksi René Char ja James Joyce, sittenkin ennakoivasti plagioivat Karri Kokkoa? Entä jos Burton ennakoivasti plagioi Sterneä, joka ennakoivasti plagioi Aronpuroa, joka ennakoivasti plagioi Kokkoa?
Esimerkkejä ennakoivasta plagioinnista ei tarvitse hakea oulipolaisilta runoilijoilta.
Taannoin Itis-nimen tavaramerkikseen omaksunut kauppakeskus oikeastaan syytti helsinkiläisiä ennakoivasta plagioinnista, koska nämä ovat käyttäneet Itäkeskuksesta nimitystä Itis kauan ennen kuin kauppakeskus keksi ottaa sen omakseen.
Avokyyhky, lattiaheroiini -kokoelma (2007) koostuu 1024 yhdyssanasta, nimityksistä toistaiseksi olemattomille eli ennenkuulumattomille olioille, samalla kun niiden  'kokonaisuuteen kuuluu yksi yleisesti käytetty yhdyssana' (S 500). Luulenpa löytäneeni tuon sanan, mutta en pilaa etsijän nautintoa paljastamalla sitä. 'Huomautuksissa' Kokko arvelee tällä metodillaan ennakoivasti plagioineensa Harry Salmenniemen tulevien teosten nimiä.
'Jostain on ilmaantunut käsitys, että taiteen pitää olla kiinnostavaa; että se ei saa olla tylsää' (H 123). Seitsemäs Koottuun runouteen sisältyvä kokoelma Töllötin (2010) on takuulla tylsä teos. Kuten Vesa Rantama kritiikissään toteaa, se on  'älyttömän tylsää luettavaa', joka kuitenkin palkitsee lukijansa kirkkain helmin siellä täällä (HS.fi 17.1.2026). Se on eräänlainen tolkuton ekfrasis, nähtävistä kuvista riisuttu kuvaus loputtomasta kanavapujottelusta. 'Sulje silmäsi ja näe', tässäkin.
Mainiossa Takaperin-kokoelman (2014) kritiikissään Anna Tomi kirjoittaa: 'Kokon tuotantoa leimaakin tietynlainen radikaalin kokeellisuuden ja lähes räävittömän sentimentaalisuuden välinen herkkä tasapaino' (Tuli & Savu nro 79). Räävitön sentimentaalisuus periytyy Sterneltä, kuten romantiikka periytyy Novalikselta (jonka mukaan 'maailma on romantisoitava', jotta löydetään sen 'alkuperäinen merkitys'). Sentimentaalisuus ja romantiikka ovat lähtökohtaisesti jotain aivan muuta kuin imelää ylitunteellisuutta ja eskapismia.
Hänen lehmänsä (2023) perii innoituksensa Reetta Pekkasen runoteoksesta Salakuljetuksia (2021). Kehre (2020) on runoilijan omien sanojen mukaan ”ensisijaisesti rakkaudentäyteisten tunteitteni kuvaus” (S 503). Sana sanasta (2023), Kaiken nähnyt merkki (2022) ja Käsikirjoitus (2023)  -- mitä näistä vielä sanoa? 'Lainata lainattua.' (S 420) Tai tätä:  'Kerrotaan, että kun Beethovenilta kysyttiin, mitä eräs hänen sonaattinsa tarkoitti, hän soitti sen uudestaan' (H 122). Lukekaa siis. Minäkin tulen näihin palaamaan, kunhan saan käsistäni tämän lupaamani kritiikin, joka on jo nyt viipymistään viipynyt ja josta taisi lopulta tulla pikemminkin essee.
Pari sanaa kuitenkin. Kaiken nähnyt merkki -otsikkoa seuraa motto: ’Yksin kirjoittaminen on mahdotonta.’ (S 405.) Epigrafi on lainausmerkeissä nimiösivulla, mutta, kuten kokoelman huomautuksissa todetaan: 'Lähdettä ei ilmoiteta, koska lähdettä ei ole tai niitä on monta' (S 504). Sepitin motolle lähteen, ranskankielisen: Écrire, seul, c’est impossible. Suuri osa pikemminkin kahteentoista sarjaan ja 38 osaan kuin erillisiin runoihin jakautuvasta kokoelmasta muodostuu parisäkeistä, jotka onnistuvat liikuttamaan niin asioita kuin lukijaakin, kunhan tämä malttaa olla odottamatta ymmärrystä pikemminkin kuin liikutusta:  'Musiikki liikuttaa asioita/ ymmärtämättä, huojentuneena// kauhoo runoutta/ lävitseen kulkevaa loputonta virtaa' (S 468). Huomautusten sisältämät tiiviit lukuohjeet, tai runojen kompositiota ja poetiikkaa avaavat merkinnät kirjan lopussa, ovat hyvin tervetulleita myös siksi, että ne auttavat havaitsemaan, miten runot jo itsessään tarjoavat lukuohjeita ja omaa poetiikkaansa, jossa etäisyyden säilyttäminen on läheisyyden edellytys: 'katso, katso läheltä/ älä koske' (S 472). Edellytys, se on jotain mikä edeltää. Parisäe, pari säettä edellä lainattujen jälkeen, päättää kokoelman: 'runot ovat avoinna/ voit päästää itsesi sisään'
(S 472). Päästää itsensä sisään, se voi tarkoittaa: päästää lävitseen loputonta virtaa, avoinna, musiikkia, runoutta ymmärtämättä, huojentuneena.
Käsikirjoitus. Runoteos (2023) tavallaan jatkaa kysymyksestä, johon edellinen teos päätyi, keskellään: 'Mitä piste tai pilkku tarkoittaa?' (S 443). Käsikirjoitus näkyy sekoittavan kieliä ja merkkijärjestelmiä, muun muassa thai-aakkostoa ja java-ohjelmointikieltä, ja kaiken sen lomassa lausuvan poeettisen optatiivin, ei tulkoon vaan olkoon: 'itseään kirjoittavassa kaikkeudessa/ olkoon hämäryys vimmoissaan' (S 479). Asettele uudelleen tätä merkkien maailmaa, aina uudelleen anna sen asettua, taas virrata, vapaasti -- 'ja kaaos tuli' (S 483). 'System.out.print(’Anna haettava merkkijono: ’);' (S 493), et cetera.
Siinä ne nyt ovat. Koottu runous ei ole tilinpäätös, vaan päänavaus, Uno Boyn päättävästä päänaukomisesta (”1 ÄTA HÖNA// 2 ANNA PILLUA// 3 YORICK KÄVI TÄÄLLÄ/ niin monen kannettavana', S 28) aina Käsikirjoituksen päättävään säkeeseen, jota en nyt tähän lainaa -- lue itse. Runollinen nero, William Blaken sanoin Poetic Genius, kuuluu kaikille, ei vain poikkeusyksilölle, yksilölliselle 'nerolle', Yorick-Sternelle (kuten Goethe Sterneä kutsui) tai Novalikselle, René Charille tai Paul Celanille. Yksin kirjoittaminen on mahdotonta, kaikkeudessa jossa kaikki on mahdollista."
Pajari Räsänen, Kiiltomato 18/iii/26