Leevi Lehto, "SULOINEN KUULLA KUITENKIN TUO OISI." ESSEET 2010–2017 (2017)

Leevi Lehto, "SULOINEN KUULLA KUITENKIN TUO OISI." ESSEET 2010–2017 (2017)

Leevi Lehdon uusi esseekirja 

50-vuotistaiteilijajuhliaan syksyllä 2017 viettäneen kirjailijan vahva kokoelma uusimpia asiatekstejä. Kahdeksan esseetä ja neljä liitekirjoitusta. Keskustelukumppaneina muiden muassa Leino, Manninen, Kilpi, Viita, Joyce, Nylén ja Lehto. Työstössä esimerkiksi sanomaton, tarkoittamaton, henkilöhistoria, kieliyhteisö ja vuo.


"Vaikka Lehto toteuttaa [esseevapauden] ideologiaa, hän samalla varustaa sanomansa ja siteeraamansa tarkoin lähdeviittein. [...]
[T]arkkanäköisesti hän rinnastaa James Joycen tuotannon ja Volten Kilven Saaristosarjan [...] Myös Eino Leinosta ja Otto Mannisesta Lehto kirjoittaa oivaltavasti: he saavat kulttuurista lisäarvoa, kun esseisti osoittaa, miten maailmankirjallisuuden suomennoshankkeet ovat vaikuttaneet kummankin runoilijan omaan tuotantoon. [...]
Esseeteoksen kantava artikkeli 'Ulysses ja haamut' esittelee selkeästi Joycen romaanin lähtökohtia ja Lehdon siitä laatiman suomennoksen ratkaisuja. [...] Artikkeli on [...] erinomainen johdatus Odysseuksen maailmaan, miljööseen ja epookkiin [...].
Kokoelman helmiin kuuluu tarkkaan punnittu ja perusteltu tulkinta Lauri Viidan runosta 'Kökkö', joka koostuu k-kirjaimilla alkavista sanoista. Lehto on kääntänyt runon taidokkaasti myös englanniksi. Riehakkaan riemukkaasti tulkitsija ottaa runon haltuunsa ja tekee siitä näköisensä. [...]
[L]ähes puolen sadan sivun mittaisessa johdannossaan 'Esipuheen sijasta' Lehto yllättää lukijansa lähtemällä analysoimaan 1990-luvun alussa sepittämäänsä seitsemän rivin mittaista palindromia [...]. [L]ähiluenta on kauttaaltaan itseironian kyllästämä ja paikoin hulvattoman hauska. [...]
[Liiteosassa] suomennos John Ashberyn runoelmasta 'Repe Sorsa Hollywoodissa', Bergenin runofestivaalille norjaksi sepitetty 'Norwegian Ords' sekä valittuja viitteitä Odysseuksen suomennoksesta [...] ovat lähinnä kuriositeetteja, mutta osoituksia kirjoittajansa suvereenista osaamisesta ja kansainvälisistä kontakteista.
Kaiken kaikkiaan esseesarja yhdistelee persoonallisella tavalla harvinaista oppineisuutta, pakottavaa sanomisen tarvetta ja pidäkkeetöntä kielellistä ilottelua. Leevi Lehto luo esseemuodossa itsestään monumenttia, mutta tekee sen koko ajan pilke silmäkulmassa."
Juhani Niemi, Bibliophilos 1/18


"Tärkeäksi nousee [...] Joycen suurromaani, sen kääntämisen kysymykset ja suhteet vaikkapa Volter Kilpeen. Viimeksi mainittu tuo mieleen Vladimir Nabokovin luennan Gogolin tuotannosta. [...] Lehdon tyyli ja ajattelu eivät ole perinteisiä, ja hän lähestyy kirjallisuutta kiinnostavista kulmista. [...] Esseissä ehkä kiinnostavinta on sanoissa, itse kielessä piilevän sanomattoman pohdinta. [...] Kirjallisuuskäsityksestä tulee mieleen Osip Mandelštamin ajatus 'kirjallisuuden orgaanisuudesta', jossa periytyminen on yhtä tärkeää kuin innovaatiot ja klassinen kirjallisuus joskus kumouksellisempaa kuin päivänpolttava. [...] [L]uulen, että kuulemme Leevi Lehdosta vielä paljon."
Ville Ropponen, Helsingin Sanomat


"Valikoiman alaotsikossa aistii myös Leevi Lehdon kuivan huumorin, joka pilkahtelee siellä täällä esseevalikoiman sivuilla sekä laajemminkin Lehdon julkisissa esiintymisissä ja kirjoituksissa. [...] [E]i ole liioiteltua tulkita [kirjan] olevan myös eräänlainen tilinpäätös monialaisen kirjoittajan ja kirjallisuusvaikuttajan omasta poetiikasta, kääntämisen väkivallasta sekä yleisesti kirjallisuudesta, sen nykyhetkestä ja mahdollisuuksista. [...] Lehdolla on esseeteoksissaan paljon painavaa ja ihan vain virkistävääkin sanottavaa suomalaisen runouden traditiosta ja keskeisten tekstien uudelleen luennasta. [...] 'Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi' on väkevä valikoima jo pelkästään omaleimaisen kirjallisen ajattelunsa ansiosta. [...] Omia polkujaan kotimaassa kulkenut runouskonkari ennakoi samalla koko kirja-alan sekä suurten suomalaiskustantamoiden tulevaisuutta. Uskoo Lehdon visioihin tai ei, kirjallisuutta läheltä seuraavan kannattaa ottaa monessa roolissa toimineen konkarin arviot huomioon."
Jaakko Mikkola, Turun Sanomat


"[...]

Virtuaalinen osa saattaa siis olla minkä tahansa tuotannon keskeisin. Leevi Lehto (yksi Barthesin suomentajista muuten) tiivistää tämän, kun hän Eino Leino -esseessään kirjoittaa, että 'maailmassa on aina muutakin kuin se -– usein mitätön -– mikä nyt vain on sattunut pääsemään toteutumaan. Olematonkin -– ja usein vallankin se -– on olemassa.' (Myös valmiin ja kokonaisen teoksen voi parhaassa tapauksessa saattaa jälleen tämänkaltaiseen tilaan, aivan kuten Gérard Genetten tiivistelmä Kadonneesta ajasta on monin verroin kiehtovampi kuin 'itse teksti' eikä yhtään vähemmän kertomus: 'Marcelista tulee kirjailija.')
[...]"
Juha-Pekka Kilpiö, Noesis 15/iv/18


"[...]
Lehdon ajattelu liikkuu erilaisten ristiriitojen merkkaamilla poluilla. Esimerkiksi rationaalisuuden ja nonsensen, sanotun ja sanomattoman, provinsiaalisuuden ja kosmopoliittisuuden, hallinnan ja kaaoksen, relativismin ja profetoimisen, postmodernin konstruktiivisuuden ja modernin tajunnanvirran sekä henkilökohtaisuuden ja yleismaailmallisuuden rajojen hämärtyminen elävöittää hänen kirjoitustaan. Nämä ristiriidat ruumiillistuvat usein jo esseiden sana- ja lausetasolla, joilla Lehto pyörittää rekistereiltään moninaista sanastoa ja katkoo merkitysten reitityksiä runsain kursivoinnein, lainausmerkein, sulkumerkein ja alaviittein. Lehdon kirjoituksen korostunut kielitietoisuus on raikasta vasten suomalaista esseetraditiota, jossa koen liian usein kohtaavani autoritaarisesti tekstiä hallitsevia tekijähahmoja.

Keskeistä Lehdon ajattelussa on perinteisesti ymmärretyn kommunikaation vastustus ja sitä vastoin väärinymmärrysten ja suoranaisen käsittämättömyyden ja ymmärtämättömyyden korostaminen. Lehdon ajattelu toimii: se tuottaa paljon yllätyksiä ja merkityskytköksiä odottamattomiin paikkoihin. Toisaalta hänen tekstinsä tuntuvat toistuvasti opaakkien viiteviidakkojen ja lainausmerkkien rajaaman ironian temmellyskentiltä. Tämä on seurausta Lehdon ajattelun voimakkaasta yhteydestä dekonstruktioon: hänen ajattelunsa kestävyys heijastuu niihin tradition merkkaamiin raunioihin, joiden maisemissa hänen tekstinsä liikkuvat. [...]

Lehdon analyysi havainnollistaa jälleen kerran sitä, mikä kaikenlaista ankariin rajoitteisiin perustuvaa kirjoitusta olennoi: voimakas vapauden tunne, kun ylimäärätty järjestelmä väistämättä vuotaa (tästä ”epäonnistuminen”) rajoitteen suitsimia merkityksiä. [...]

[I]tselleni kirjan kohokohdaksi nousee Nylénin Halun ja epäluulon esseitä (Savukeidas 2010) käsittelevä essee, jossa Nylénin tekstit saavat Lehdon pohtimaan omakohtaisia nuoruusmuistojaan helluntailaisessa maalaisyhteisössä ja tätä kautta kirjoittamaan yleisemmällä tasolla uskonnollisen maailmankuvan, halun, rakkauden ja pelastumisen suhteista. Lehto purkaa hienosti kristilliseen traditioon liittyvää itsensä toteuttamisen kieltoa ja toisaalta kykyä säilyttää yhteys perinteeseen. Siinä missä Lehto esittää Nylénin suhteen traditioon sellaisena, jossa se tulee säilyttää muuttumattomana, pyrkii hän itse etsimään tietä ”jatkuvaan muutokseen, joka säilyttää”. [...] 

Hienoja ovat myös Leinoa ja Viitaa käsittelevät esseet, joita yhdistävät negatiiviset käsitteet. [...] 

Käsitteleepä Lehto kirjassaan sitten Viitaa, Nyléniä, Leinoa, Joycea tai Kilpeä, painottuu tekstien tulkinnassa halu ja seksuaalisuus. [...] 

Kirjan nimiesseessä Lehto hahmottelee ajatuksiaan ”suomenkielisestä maailmankirjallisuudesta” ja palaa näin edellisen esseekokoelman keskeiseen teemaan, kääntämiseen kirjallisuuden ”ensisijaisena” voimana sekä mahdollisuutena kirjalliseen uudistumiseen ja kieliyhteisön tukahduttamien äänien esiintuomiseen. Suomenkielisen kirjallisuuden potentiaalin maailmankirjallisuuden katsannossa Lehto käsittää siten, että sillä on mahdollisuus asettaa juuri pienuudestaan käsin kysymyksiä, joihin maailman valtakielet eivät ulotu – tämä kuitenkin edellyttää sitä, että ”emme kirjoita (ainakaan yksinomaan) suomalaisille”.

Jälleen Lehto perustelee kantansa Ulyssekseen ja Manniseen tukeutuen. Ulysses sisällyttää romaanimuotoon loputtoman määrän erilaisia tyylejä ja puhuntoja ilman hallitsevan kertojaäänen moderointia mutta on samalla ”hysteerisimmin paikkasidonnainen, lokaali […] provinsialistinen romaani historiassa”. Manninen taas edustaa Lehdolle ensimmäistä esimerkkiä ”suomenkielisestä maailmankirjallisuudesta”, sillä hänen runoutensa oli ”vahvemmin kääntämiskäytännön ehdollistamaa kuin kenenkään seuraajistaan”. Sekä Joyce että Manninen kirjoittivat omilla tahoillaan 1900-luvun nationalistisen kansalliskirjallisuuden ideaaleja vasten.

Lehdon ajatukset ovat kiinnostavia, mutta liikkuvat varsin yleisellä tasolla. Ulysseksen ja Mannisen esimerkit ovat kuitenkin vakuuttavia, ja Lehdon teesejä on mahdollista verrata tuoreempiin konteksteihin. Ajassamme, jossa kielialueet sekoittuvat maantieteellisesti paljon – yksinään Suomessakin on valtava määrä muilla kielillä kuin suomeksi kirjoittavia runoilijoita –, Lehdon ajattelussa on paljon laukaisematonta potentiaalia. [...]

Lehdon ajattelu havainnollistaa, kuinka 1900-luvun alkupuolen modernismi on jo syntyjäänkin läpikotaisin sekoittunutta eivätkä kansalliskirjallisuuksien rajat ole silloinkaan pitäneet. [...] [V]aikka intersektionaalinen teoria ei Lehdon esseissä näkyvästi esiin nousekaan, intersektionaalista kokemustaan hän kyllä käsittelee paikoin hienosti. Eräs risteävä ero on luokka – tätä Lehdon avausesseen pohdinta urasta SKP:ssa avaakin mitä parhaiten. Uudempi intersektionaalisen tutkimuksen kohde on terveys tai sairaus, ja tästä näkökulmasta voikin tarkastella Lehdon tapaa kirjoittaa Parkinsonin taudistaan. Väärinymmärrysten ja kommunikaatiokatkosten painotuksen ohella Lehdon kirjoitus luokin paikoin hienosti tilaa dialogiseen toiseuden kohtaamiseen.

[...]

Vaikka käsillä olevaa esseekirjaa voikin makustella Lehdon karriäärin summaamisena, kirja ei esittäydy sulkeumana. Lehdon ajattelu vie kauas ja moniaalle ja tarjoaa jatkettavaa niille, joita suomenkielisen maailmankirjallisuuden ideat kiinnostavat. Yhtä kaikki Lehdon ajattelun provokatiivisuus kutsuu subjektiivisiin reaktioihin, ja tätä olen pyrkinyt myös kritiikilläni havainnollistamaan. Vaikka Lehdon kirjoitus avautuukin monin osin kommunikaation vastustamisena väärinkäsitysten ja hämäystenkin nimissä, on se laajentanut isosti omaa ymmärrystäni kirjallisesta kommunikaatiosta."

Tuomas Taskinen, Tuli&Savu (tulijasavu.net 5/ix/18)



Hinta
25,00 €

ntamo, Helsinki 2017. 140 x 200 mm, pehmeäkantinen, 230 s. ISBN 978-952-215-681-5. Ulkoasu & taitto Leevi Lehto.

Ostoskorisi

Ostoskorisi on tyhjä

Yhteensopivat

Samankaltaiset