Veli-Matti Värri, RUNOJA (2022)

”[…]
Ja kivet itkevät,
oman painonsa alla.
[...]”


Runoja esittelee tarkkaavaisen katseen ja mietteliään otteen. Se etsiytyy sinne, missä ”sirpin terä kukkii” tai on ”kyiden hyvä vilvoitella”, mutta se on paikalla -- ”yläluomen noususta laskuun” -- myös erilaisten yhteiskunnallisten kamppailujen ja sukupolvikokemuksiksi nousevien vapautumisten saadessa sijansa. Näissä kirjoituksissa surraan ja innoitutaan, koska runo muistaa ja ”tahtoo eksyä, villiintyä”.

Veli-Matti Värri on kasvatustieteen professori emeritus Tampereen yliopistossa ja johtavia suomalaisia kasvatusfilosofeja. Merleau-Pontyn ja Buberin ajattelusta ammentava filosofian väitöskirja 1997 käsitteli dialogin merkitystä ihmiseksi tulemisessa. Värrin myöhäistuotannon päätyö on Kasvatus ekokriisin aikakaudella (Vastapaino 2018). Runoja on tamperelaisen ensimmäinen kaunokirjallinen teos.


”[…]
Tuulikaappi tai alkumeri
hioi viileän kiven.
[…]”


"Runojen kieli on tiivistä, löysää ei ole. Havainnot ovat yksityiskohtaisia ja kuvaukset tarkkoja ja yllätyksellisiä. [...] Runojen rytmi vaihtelee virkistävästi. [...] Teoksessa on ihmisen elämänkaari [...] [ja] filosofi[sta] pohdinta[a] elämän olemuksesta. [...] Luonto ja ihminen osana luontoa, elämän kiertokulku, on teoksen runoja yhdistävä teema. Teos loppuu ihmisen sulautumiseen osaksi luontoa[.]"
Päivi Ahtosalo, Reimari 14/vi/23

"[O]soittelemattomasti nimetty esikoisrunoteos Runoja raottaa näkymiä muistoihin, ihmisyyteen ja elonkirjon olemukseen. Monisyisiin ja ilmaviin runoihin mahtuu niin raukeaa nostalgiaa kuin myös kriittistä kohdennusta lajimme eettisesti kestämättömään toimintaan. [...] [I]hmislajin hellimä ja oman mahtavuutensa merkiksi nostama järkikeskeisyys asettuu säkeissä kärkevän ivan kohteeksi: 'Järkiolento ei riehu/ viidakossa/ veitsineen,/ vaan suunnittelee,/ pystyttää/ hyvien yhteyksien päähän/ keskitysleirin [...].'
[...] Vaikka Värrin moniaineksinen teos ei näyttäydy tendenssimäisenä ympäristörunoutena, järkikeskeisyydelle irvailevat runot palauttavat ihmisen maailman keskipisteestä eläinlajiksi muiden joukkoon. Tässä mielessä tekstit kiinnittyvät aikaansa, sillä ihmiskeskeisyyden kritiikki on 2020-luvun nykyrunoudessa yhä leimallisempi piirre. Runojen kriittiset äänenpainot ulottuvat laajalle, sillä teoksessa kuvaillaan pisteliääseen sävyyn myös esimerkiksi koulutuspolitiikkaa ja yliopiston surullista nykytilaa.
Fenomenologisessa perinteessä tärkeä havaitseminen nousee Värrinkin runoissa välillä etualalle, ja tällöin teoksen ilmaisu on kirkkaimmillaan. Tiiviiden luontorunojen kuulas kieli tekee kunniaa suomalaisen havaintokeskeisen luontolyriikan perinteelle: 'Hulmuaa/ kieloinen piennar/ suruharson varjossa/ kyiden hyvä/ vilvoitella[. ]' Toisinaan havainnot laajenevat olemisen rajattomaksi universumiksi, johon ihmissubjekti hapertuu: 'Tuuli, meri, puut, linnut,/ minussa ennen minua.' [K]onstailemattomat runot kielentävät koskettavasti, että käsillä oleva hetki ja ilo siinä ovat lopulta arvokkainta, mitä elämässä voi osakseen saada."
Reeta Holopainen, Runografi, marraskuu 2023