Aunimarjut Kari, JUOKSEN (2022)

"Rakastan loikkaamme tuntemattomaan!
Oi, olemisen raskas valahtaminen
unen hamaan, yhdessä!"


Juoksen on viiteen osastoon jaettu runokokoelma. Mukana on mittaan sidottua ja vapaarytmistä tekstiä, joka on aina melodista ja musiikillista. Juoksen muuntelee kalevalaisen perinnön aineksia, yhtyy Onervan ja kumppanien ääniin mutta puhuu myös tämän ajan outoudesta uusimpine eurooppalaisine sotineen kaikkineen.


"Pimeys. Kuoleman koira,
päätön, tunnoton."


Aunimarjut Karin perinnetietoista runoutta on luonnehdittu "syväromantiikaksi" (Kari Sallamaa). Häntä on kutsuttu "luontaiseksi lyyrikoksi", jolla "kaikki muuttuu lauluksi" (Esko Karppanen). Kari on voittanut V. A. Koskenniemen runokilpailun 2021 ja Majaoja-säätiön Lied-kilpailun toisen palkinnon (säveltäjä Juha Lehmuksen kanssa) 2018. Juoksen on hänen kahdestoista kokoelmansa, jota edeltävästä teoksesta Kutsuin yön lauluista kauneimman (2020) sanottiin, että se "todistaa kielen syvästä hallinnasta", koska "[t]raditio ei näy Karilla oppineisuuden osoituksena eikä alamaisena nöyristelynä vaan todeksi elettynä" (Kaltio 6/20). Runoilijan aiempia kirjoja ovat Unennäkijä (2012), Hupsista keikkaa (2012; yhdessä Milka Peltokankaan kanssa), Pilvissä kulkija (2013), Metsänmörkö ja Valonpiika (2014; yhdessä Milka Peltokankaan kanssa), Ja kuolema laulaa tuutulaulun (2015) ja Pienen veneen laulu (2016). Karin tekstejä ovat säveltäneet Juha Lehmuksen lisäksi etenkin Kaj Chydenius sekä Toni Edelmann, Oliver Kohlenberg, Mikki Nuorivaara ja Ilkka Aaltonen.


"Rytmikästä ja selittämätöntä tenhoa
[...] [E]dustaa kotimaista nykyrunoutta laulullisimmillaan. Teos ei pyri uudistamaan ilmaisua vaan vaalimaan perinnettä, missä se onnistuu
luontevasti ja soljuvasti. Rytmikkäät runot nostavat esiin Kalevalasta tuttuja hahmoja Väinämöisestä Tuonen Tyttiin ja käsittelevät elämän
katoavaisuutta sekä suuria taitteita rakkaudesta kuolemaan. Välillä viittaukset suuntautuvat suomalaisen lyriikan nuorempaan kerrokseen, kuten Edith Södergraniin ja Eila Kivikk'ahoon.
Suomalaisessa kansanrunoudessakin keskeinen luonto on runoissa läpitunkevasti läsnä, ja sen merkityksen sanallistamisessa Karin runous on väkevimmillään. Säkeet viipyilevät vuodenkierrossa ja havainnoivat maisemia herkistyneellä ja elävöittävällä katseella, joka huokuu rakkautta ja kunnioitusta elämän kaikkeuteen. Luonnon inhimillistäminen ei näyttäydy teoksessa ihmiskeskeisenä yksinkertaistamisena vaan keinona antaa tunnustusta ei-inhimilliselle maailmalle ja sen ihmeille, joista ihminen on kaikin tavoin riippuvainen. Konstailematon 'On temppelini metsä' esittää suorasukaisesti mutta koskettavasti puhujan panteistisesti sävyttyneen jumalkäsityksen, jossa korkein voima paikantuu luontoon: 'Kun tuuli käy, hiljainen,/ kun oksat yllä suhuu,/silmät suljen, kuuntelen/ -- Jumalani puhuu.'
Karin kansanperinteessä liikkuva, mitallisuutta ja loppusointuja suosiva runous ei edusta nykyrunouden kentällä valtavirtaa. Tämä saattaa siivittää lukijan pohtimaan, mikä virka menneisyyteen kääntyneillä runoilla ajassamme oikeastaan on. Lukukokemus ei vastaa ennakkoluuloja, sillä teoksesta jää päällimmäiseksi tunteeksi kyseenalaistavan turhautuneisuuden sijaan hieman selittämättömätön lumoutuneisuus. Karin sanankäyttö on taitavaa ja tradition tuntemus vahvaa, ja hän luo siltä pohjalta kursailematonta, tunteikasta ja tenhoavaa runoutta, joka pysyy rehellisenä pyrkimyksilleen.
On virkistävää ja rikastuttavaa, että nykyrunoilijoiden joukosta löytyy myös perinteen vaalija, jonka säkeissä kantelo kaikuu ja kesäyö kirvoittaa ylistyksiä, suven lumoa marraskuun pimeydenkin keskelle."
Reeta Holopainen, Runografi, joulukuu 2023"