Larissa Joonas, INHIMILLINEN KINO (2020/2022)

"välähdämme kaksikymmentäneljä kertaa sekunnissa"

Larissa Joonas syntyi 1960 Tatarstanissa ja opiskeli Moskovassa. Hän muutti 1983 Viroon, asuu Kohtla-Järvellä ja työskentelee Tallinnan Tehnikaülikoolin Virumaan kolledžin lehtorina.

Ensimmäisen runokokoelmansa Joonas julkaisi 2006. Tauon jälkeen häneltä ilmestyi 2017 toinen, pian kolmas ja sitten neljäs eli uran huipentumaksi katsottavissa oleva Inhimillinen kino nimellä Человеческое кино Pietarissa 2020. Runoilijan luomia on saatettu muun muassa liettuaksi, puolaksi ja englanniksi. Italialais-venäläinen bilingva Un quanto perso in strada näki päivänvalon Bolognassa 2019 Paolo Galvagnin käännöksenä. Sen jälkeen saatiin 2020 Arütmia või ööbikud virontajanaan Aare Pilv. Joonas on noussut etelänaapurissamme venäjänkielisen runon eturiviin.

"ja minä olematon tässä maailmassa"

Inhimillinen kino nousee ei-inhimillisen näköalan avautumisesta. Runot hakevat keskusteluyhteyksiä floraan ja faunaan, kääntyvät leppäkerttujen ja ruohon sekä pilvien ja esineiden puoleen. Jos ihmisten toiminta on hyperbalzacilaista elävää kuvaa, säkeet luovat omaa epälineaarista tekstirainaansa. Minä koluaa yksinäisyyttään kuin tutkisi introverttiyden olemusta tai rakentumista teollisen lapsuuden ja jälkiteollisen aikuisuuden aineksista.

Joonaksen sanataiteessa on nähty yhtymäkohtia Jaan Kaplinskin tapaan pilkkoa, koota ja näyttää. Elokuussa 2021 menetetty kirjailija ja kulttuuripersoona olikin runoilijan esikuva ja ystävä. Käännöksen tehnyt Jukka Mallinen on V/venäjän-tuntija, ansioitunut suomentaja (Popov, Sorokin, Gogol, Radov, Brodsky, Mandelštam, Jerofejev, Zavjalov, Zakirov...) ja pitkän linjan toimittaja-esseekirjailija.

"ja nykyisyys liukuu tiehensä.
Ja vain kylmä ilma
liikkuu vastaan,
ja tunnen, miten siltä
salpautuu hengitys
minun liikkeeni nopeudesta."


"Inhimillinen kino suree ihmisen osaa ja kurottaa ihmisyyden tuolle puolen. Sivumäärältään suppea teos on sisällöltään kaikkea muuta kuin kevyt.
[...] Joonaksen runot sijoittuvat usein kotiin ja pihapiiriin, mutta taustalla voi aavistaa niin 1900-luvun tragediat kuin 2000-luvun uhkakuvat, joiden pihtiotteessa ihmisen osa ei vaikuta hääppöiseltä. Nuoruuden tehtaat ja rautatiet on purettu aikaa sitten, ja niiden tilalle levittäytyy pelkkä jälkiteollinen erämaa, jossa ”mikään ei orasta ei kasva”. Runoja hallitsevat voimakas yksinäisyys, suru, voimattomuus ja poissaolon tuntu. '[Runoni] näkee vain poissaoloa/ vertauskuvittavan taivaanrannan/ optisen illuusion rajat merkitsevän/ harmaa palaneessa harmaassa/ moninkertaisesti harmaisiin silmiin hävinnyt.'
Raskas ihmiselo kuitenkin kevenee ei-inhimillisen läsnäolosta. Runoissa etsitään yhteyttä niin pihapiirin eläimiin, kasveihin kuin elottomaan luontoon, veteen ja pilviin. 'Haluttaisi aina tietää/ millaisena kissa näkee minut/ suurena vai ehkä pienenä/ [...]/ ymmärtääkö se että me/ olemme aivan eri lajeja/ unohdanhan sen usein itsekin'. Toisaalta toislajisissa olennoissa kiehtoo ehkä juuri se, että 'niitä ei voisi vähempää kiinnostaa/ meidän älytön säälittävä/ inhimillinen kinomme'. [...] ntamo jatkaa tuikitärkeää työtä käännösrunouden julkaisijana. Venäjäksi kirjoittavien runoilijoiden esiin nostaminen tuntuu tällä hetkellä erityisen tärkeältä. Ukrainan sodasta huolimatta venäjänkielisen kulttuurin ja Venäjän valtion välille ei pidä vetää yhtäläisyysmerkkiä."
Janne Löppönen, Runografi, marraskuu 2023