Jussi Kotkavirta, TUHKAA & TIMANTTIA II (2022)

"Ei ole mitään todellisuutta sinänsä, josta muodostettaisiin havaintoja, vaan havainnot perustuvat aina oletuksille, käsitteille, merkityksille tai merkitysrakenteille, jotka ovat muodostuneet yksilöllisesti ja sosiaalisesti."

Tätä lujaa kantaa voi pitää kirjan yhtenä pääasiana tai lähtökohtana. Sen mukaisesti tekstikokoelman kirjoituksissa pohditaan ja kritisoidaan käsitystapoja ja merkitysrakenteita perifilosofiseen tyyliin mutta tiiviissä yhteydessä ihmisten omakohtaisiin ja jaettuihin elämäntilanteisiin ja -kokemuksiin. Filosofisen otteen puutteet sysäävät pohtimaan asioita muinkin keinoin mutta tuon otteen pysyvä hedelmällisyys palvelee myös noita muita pyrintöjä.

"Hienovaraisten käsitteellisten erottelujen ja rakennelmien" itseisarvoisuus ei riitä, jos haluaa ymmärtää niiden "yhteyden ihmisten tosiasialliseen elämään ja kokemiseen". Tällaiset ajatukset johtivat filosofi Jussi Kotkavirran (1954--2021) perehtymään syvällisesti psykologiaan, kouluttautumaan psykoanalyytikoksi ja avaamaan vastaanoton 2010. Kirjassaan Tuhkaa ja timanttia I hän tarkasteli useilta eri näkökannoilta filosofisen perinteen ja lähestymistavan sekä psykoterapian ja -analyysin eroja ja yhteyksiä. Tuhkaa ja timanttia II jatkaa tätä traditioiden välistä keskustelua ja yhden poikkeuksellisen lukeneen ja kokeneen älykön, tutkijan ja ammattiauttajan pohdintaa tärkeimmistä elämänkysymyksistä. Filosofi suhtautuu avoimen kriittisesti myös omaksumaansa freudilaisen psykoanalyysin ajatus- ja teoriavarantoon, josta hän ammentaa monipuolisesti. Tiedonjanon ja
ymmärtämishalun lakkaamattomuudesta kielivät näissä myöhäistöissä esimerkiksi viittaukset saksalaisen sosiologin Hartmut Rosan viimeaikaisiin teoksiin ja ekologi Maria Katajavuoren julkaisuun Kuoleman ja elämän kysymys (Atena 2018). Oppineelle oli yhtä tärkeää lukea klassikoita jatkuvasti uudelleen kuin myös seurata eri alojen kiehtovimpia ajankohtaiskeskusteluja.

Tuhkaa ja timanttia II kokoaa syöpään kuolleen Kotkavirran viimeisiä tekstejä tekijän itsensä hahmottelemaksi kokonaisuudeksi. Kirjassa puntaroituja aiheita ovat muun muassa unien merkitys, kuvien voima sekä 'ajan hengen' ja 'sisäisen maailman' luonne. Vakavasti sairastunut mutta viimeiseen asti vastaanottotyötäkin tehnyt Kotkavirta myös pohtii kuolemaa ja Sigmund Freudin kiistellyn 'kuolemanvietti'-käsitteen (Todestrieb) kyseenalaista antoisuutta. Teoreettisesti vaativimpia artikkeleita ovat kenties tarkastelu 'persoonallisen' ja 'alipersoonallisen' suhteista psykoanalyysin piirissä sekä esitys tämän koulukunnan anti-foundationalistiseksi eli perimmäisiä perustuksia tarvitsemattomaksi itseymmärrykseksi. Muutkin luvut on varustettu viittein ja kirjallisuusluetteloin: sanomiset sidotaan lähteisiin ja debatteihin otetaan osaa.

Teos on kuitenkin kokonaisuudessaan pitkälti yleistajuinen ja tekijälleen tyypillisesti asiantuntevaan ja kärsivälliseen tapaan mutkikkuuksia valaiseva. Sivuilla nostetaan esiin muun muassa häpeä kulttuurisena, sosiaalisena ja psyykkisenä ilmiönä, jota tutkaillaan erityisen kiintoisassa ja käytännöllisessä rinnakkaiskirjoituksessa myös työelämän pulmakysymyksenä. Kotkavirta pureutuu lisäksi mindfulnessin eli 'tietoisen läsnäolon' oppien ja tekniikoiden suosioon. Omaelämäkerrallisimmassa päätöstekstissä hän antautuu käsittelemään juoksemisen vetovoimaa ja toiston hurmaa. Kahdestatoista kirjoituksesta valtaosa on ilmestynyt aiempina versioina, mutta puupiirrostöistään tunnetun kuvataitelijan Jussi Juurisen printeillä värikuvitettu Tuhkaa ja timanttia II esittää ne uudistettuina tätä ennen julkaisemattomien luomien ohella.

Jussi Kotkavirta oli G. W. F. Hegelistä 1993 väitellyt merkittävä ja pidetty yliopisto-opettaja ja -tutkija sekä arvostettu terapeutti. Hän teki mittavan elämäntyön myös kääntäjänä ja laajallekin lukijakunnalle suunnattujen, tyypillisesti jotakin tärkeää yhteiskunnallista tai kokemuksellista teemaa käsittelevien kirjojen, artikkelien ja esitelmien laatijana. Tuhkaa ja timanttia -kirjoissaan hän pitäytyy hyvinkin kurinalaisesti nimenomaan filosofisten ja psykoanalyyttisten (tai laajemmin psykologisten ja psykoterapeuttisten) aihelmien parissa (ks. myös artikkeli Antologiassa), mutta ne todistavat hienosti tekijän avaraa sivistyneisyyttä, luontevaa valistavuutta ja uteliasta elämänasennetta. Kotkavirta on kallisarvoinen ajattelija.

"Juoksin yhä enemmän ja se tuntui aina vain paremmalta."


"Kotkavirran postuumiksi jäänyt toinen osa Andrzej Wajdan klassikkoelokuvan mukaan nimetystä esseekokoelmasta yhdistää tyylikkäästi hänen kaksi erikoisalaansa, filosofian ja psykoanalyysin. Kokoelma muodostaa tematiikaltaan yhtenäisen kokonaisuuden. Artikkelit käsittelevät kaikki enemmän tai vähemmän mielen tai psyyken luonnetta ja miten sitä on hahmoteltu eri tavoin filosofian ja psykoanalyysin puitteissa. Kotkavirran itselleen asettama tehtävä vaatii paitsi laaja-alaista oppineisuutta, myös kykyä arvioida keskenään ristiriitaisia teorioita avoimin mielin, ei vain poleemisesti vastustajia kritisoiden vaan pohtien ja totuutta etsien.
Kotkavirran monipuolisuus ja laaja-alaisuus näkyy välittömästi jo kahdessa ensimmäisessä häpeää käsittelevässä artikkelissa, joissa hän ottaa taidokkaasti haltuun laajan kaistaleen teoreettista maastoa, Sartren eksistentialistisesta fenomenologiasta Kohutin self-psykologiaan. Lähtökohtana on yksityisen ja julkisen välisen rajan sekä itsetietoisuuden yhteys häpeään. Koska yksityisen ja julkisen raja on (tai ainakin on ollut) erityisen selkeä modernissa yhteiskunnassa, on tosiaan, kuten Kotkavirta toteaa, hieman yllättävää, että psykoanalyytikot ovat kiinnittäneet häpeään suhteellisen vähän huomiota. Tässä yhteydessä Kotkavirta kiinnittää huomiota myös siihen, että subjektiivisuus ei ole mitenkään sisäsyntyistä vaan syntyy ja kehittyy vuorovaikutussuhteissa – seikka, joka filosofeilta on usein unohtunut, mutta joka on psykoanalyysin keskeisiä peruspilareita. Häpeän tarkoituskin liittyy epäsuorasti näihin vuorovaikutussuhteisiin: suojellessaan rajaa yksityisen ja julkisen välillä häpeä suojaa samalla yksilön psyykkisen todellisuuden loukkaamattomuutta.
Kotkavirta analysoi myös psykoanalyysin suhdetta buddhalaistaustaisiin mindfulness-tekniikoihin. Yhtäläisyydet näyttävät loppujen lopuksi melko pinnallisilta, mutta Kotkavirran analysoimat erot ovat kiinnostavia ja vahvistavat tutkimustuloksia, joiden mukaan mindfulness-tekniikat voivat erityisistä psyykkisistä häiriöistä kärsivien ihmisten kohdalla olla jopa haitallisia. Nämä tekniikat toimivat parhaiten, kun taustalla on riittävää psyykkistä rakentumista, muutoin ne voivat olla este psyykkiselle työlle ja kehityspyrkimyksille. Nämä asiat havainnollistuvat nätisti myös Kotkavirran tapausesimerkeissä.
Ajan hermolla ovat myös Kotkavirran pohdinnat psykoanalyysin ja nykyajalle ominaisten, psykoanalyysin epäajanmukaiseksi leimaavien piirteiden välisistä jännitteistä. Tällaisia piirteitä ovat nopeiden tulosten ja taloudellisen tehokkuuden tavoittelu, vahvasti biologinen ihmiskäsitys ja yksilöllisen psyykkisen todellisuuden väistyminen sosiaalisesti tuotettujen identiteettien alta. Kuten Kotkavirta toteaa, tämä ei suinkaan tee psykoanalyysia vanhentuneeksi. Päinvastoin psykoanalyysilla voi olla tärkeä rooli toisenlaisen ihmiskäsityksen vaalimisessa ja nykyajan ongelmien analysoimisessa. Ei niinkään siitä huolimatta vaan ehkä juuri siksi, että se on marginaalissa, josta asioita voi tarkastella laajemmasta ja poikkeavasta näkökulmasta.
Erityisen ansiokasta Kotkavirran tarkasteluissa on toisensa poissulkevien poleemisten vaihtoehtojen välttäminen: vaikka hän kritisoi biopsykiatrista näkemystä, hän kuitenkin toteaa, että psykoanalyysin tulkinnallinen näkökulma ja luonnontieteellinen näkökulma voivat sopia yhteen ja mahtua samaan kuvaan. Tässä yhteydessä hän palaa myös moderniin yksityisyyden piiriin, jonka tarjoamiin uusiin haasteisiin perheessä, seksuaalisuudessa ja sukupuolten välisissä suhteissa psykoanalyysi pystyi vastaamaan 1800-luvun lopulla. Samalla hän korostaa sitä olennaista seikkaa, että psykoanalyysi on enemmänkin menetelmä kuin lopullinen teoria. Se on ennen kaikkea ainutlaatuinen terapeuttinen metodi, jolla voidaan käsitteellistää potilaan ja analyytikon suhdetta. Juuri tässä piilee psykoanalyysin kestävin anti: näkökulma, jonka ansiosta voidaan myös päästä kiinni niihin ilmiöihin, jotka ovat Freudin ajoista perhe- ja ihmissuhteissa muuttuneet.
Psykoanalyysin sijoittumiseen nykyajan hallitseviin ajatusmalleihin ja edelleen myös sen suhteeseen biolääketieteelliseen näkökulmaan liittyy myös artikkeli persoonallisten ja alipersoonallisten selitystasojen suhteesta. Tämän keskustelun lähtökohtana on ollut Daniel Dennettin intentionaalisen näkökannan ja kausaalisten neuraalisten selitysten erottelu. Ensin mainitut ovat selvästi persoonallisia ja jälkimmäiset pikemminkin alipersoonallisia. Kotkavirta tuo esiin psykoanalyysin erityisyyden tässä suhteessa: psykoanalyysissa merkittävä osa tiedostamattomista prosesseista on luonteeltaan persoonallista. Metapsykologiassaan Freud rakensi teoriaa, joka on käsitteiltään pitkälle alipersoonallinen, muttei kuitenkaan neurotieteellinen. Tämän seikan esiintuominen paljastaa mielestäni hyvin persoonallisten ja alipersoonallisten prosessien erotteluun sisältyvän implisiittisen mielen ja ruumiin dualismin, joka lienee Descartesiakin radikaalimpaa.
Psykoanalyysin erityisluonnetta ja sen suhdetta muihin tieteisiin valaisee myös artikkeli perustusten tarpeesta psykoanalyyttisessa teoriassa. Tämä artikkeli nojaa filosofien tekemään, ehkä hieman yksinkertaistavaan, tieto-opilliseen erotteluun perimmäiseen ja kiistattomaan perustaan vetoavan fundamentalismin ja tiedon sisäistä johdonmukaisuutta korostavan koherentismin välillä. Psykoanalyyttinen terapia paljastaa ihmisen psyykestä olennaista tietoa, joka on saatu kurinalaisen menetelmän avulla ja jota voidaan tietenkin kritisoida samalla menetelmällä, mutta jota voi olla välillä vaikea suoraan todentaa muilla menetelmillä. Näin se näyttäisi muodostavan oman saarekkeensa. Tämä nostaa esiin kysymyksen, onko sen totuus vastaavuutta todellisuuden kanssa vai sen omaa sisäistä koherenssia. Psykoanalyysin erityisyys on Kotkavirran mukaan lisäksi johtanut psykoanalyytikkojen vastentahtoisuuteen antautua dialogiin muiden tutkimusalojen kuten yliopistollisen psykologian kanssa, mikä helposti johtaa eräänlaiseen tieto-opilliseen fundamentalismiin. Tarkasteltuaan psykoterapian vaikuttavuustutkimuksien merkitystä myönteisesti Kotkavirta toteaa samalla kuitenkin, että koska psykoanalyysin kohde on analyytikon ja analysandin välinen suhde, psykoanalyyttista tutkimusta ei voi perustaa sen ulkopuolella tehdylle tutkimukselle. Kotkavirran loppupäätelmä tästä on, että psykoanalyysi on sitoutunut tieto-opilliseen koherentismiin.
Psykoanalyysin erityisyyden teema jatkuu artikkelissa sisäisen maailman käsitteestä, joka poikkeaa merkittävästi tämän käsitteen käytöstä filosofiassa – tekisi mieleni sanoa edukseen, sillä psykoanalyyttisen käsityksen yksilöhistoriallinen näkökulma huomioi sen, miten sisäisen maailman keskeiset elementit, jotka eivät välttämättä ole tietoisia kuten filosofiassa usein ajatellaan, muodostuvat vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Erityisen mielenkiintoista tässä yhteydessä ovat Kotkavirran esittelemät Veikko Tähkän käsitykset mielen rakentumisesta varhaisissa vuorovaikutussuhteissa. Sisäistä todellisuutta käsitellään myös unia koskevassa artikkelissa, jonka yksi tärkeimpiä johtopäätöksiä on se, että unet liittyvät oman subjektiivisen kokemuksen lisäksi paitsi ulkoiseen todellisuuteen myös jaettujen merkitysten todellisuuteen. Kotkavirran esiin tuomien psykoanalyysiin perustuvien näkemysten merkitys filosofialle ja filosofeille piileekin juuri tässä filosofien joskus unohtamassa seikassa: kokemuksemme eivät ole vain sisäisiä eivätkä myöskään vain ulkoisesta fysikaalisesta todellisuudesta kausaalisesti riippuvia. Ne ovat myös sosiaalisen vuorovaikutuksen synnyttämiä ja muokkaamia kaikkein subjektiivisimmillaankin.
Yksi teoksen teemoista on kuolema, jota käsitellään kahdessa artikkelissa, joista ensimmäinen käsittelee kuoleman ajattelemisen vaikeutta. Kyse on nimenomaan oman kuoleman ajattelemisen mahdottomuudesta, joka näyttää olevan monien filosofien kuten Husserlin ja Freudin mukaan omakohtaisten kokemuksiemme mahdollisuuksien ulkopuolella. Kotkavirta haluaa kuitenkin korostaa Heideggerin tavoin elämän äärellisyyden läsnäoloa ja sen merkitystä, myös psykoanalyyttisessa työskentelyssä. Toinen kuolemaan liittyvä artikkeli käsittelee kriittisesti Freudin kuolemanviettiä ja sen asemaa Freudin teoretisoinnissa. Artikkeli tarjoaa samalla toistopakkoa käsitellessään sillan viimeiseen artikkeliin, eräänlaiseen omakohtaiseen tapausselostukseen pitkänmatkanjuoksun aiheuttamasta riippuvuudesta.
Joskus psykoanalyysin ympärillä käydylle polemiikille on valitettavasti ominaista hedelmätön kiistely, jossa osapuolet tyytyvät kertomaan anekdootteja vastustajasta tai rakentamaan olkiukkoja perusteltujen argumenttien sijasta. Tämän vuoksi Kotkavirran tapainen maltillinen, vastapuolen argumentit vakavasti ottava ja omaan positioonkin kriittisesti suhtautuva kirjoittaja tuntuu niin virkistävältä ja tervetulleelta. Psykoanalyysista keskustellessa on tietenkin erityinen lisäetu, jos kantoja välittävä henkilö tuntee sekä akateemiseen julkiseen keskusteluun perustuvat tieteelliset käytännöt että psykoanalyysin harjoittaman suljetumman ja yksityisemmän terapeuttisen tiedon kuviot ja luonteen. Tällaisia henkilöitä on harvassa, ja Jussi Kotkavirta oli yksi heistä. Filosofina Kotkavirta pystyy tarvittaessa esittämään myös hyvin argumentoitua kritiikkiä Freudin tai muiden psykoanalyytikkojen käsityksiä vastaan. Psykoanalyytikkona hän taas osaa psykoanalyysin löydöksiä hyödyntäen kyseenalaistaa filosofiassa, erityisesti mielenfilosofiassa esitettyjä yksinkertaistuksia ihmismielen luonteesta."
Timo Kaitaro, Psykologia 3/23