Pentti Lyly, OTTO MANNINEN -- Säkeiden RUNOILIJA. Toim. Hanna Karhu & Tellervo Krogerus (2022)

”Herra soittaa hänellä. Hänen kangasniemeläinen viulunsa kaikuu silloin kuin cremonalainen.”


Näin lohkaisi Eino Leino (1878--1926) Sunnuntaissa 1916. Kainuulainen kehaisi savolaista kollegaansa, joka oli ja on jäänyt Armas Einar Leopold Lönnbohmina syntyneen ystävänsä varjoon modernin suomalaisen kirjallisuuden uranaukaisijana.

Otto Manninen (1872--1950) saakin vasta nyt ensimmäisen elämäkertansa. Ja tapaus on muutenkin erikoislaatuinen: kirjan laatija on yliopistonlehtori Pentti Lyly (1925--2004), jonka työ kesti vuosikymmeniä, jäi täydellisyyden tavoittelijalta kesken ja pääsee julki vasta kahden tämän päivän kirjallisuudentutkijan ja Mannis-asiantuntijan viitseliäästi rakentamana ja kehystämänä toimitteena.


”Hän oli sangen hiljainen, mutta kun hän lausui jonkin arvostelun, se oli usein sangen kirpeä ja naulankantaan osuva. Mitä enemmän häneen tutustui, sitä enemmän hänestä täytyi pitää, vaikka hiukan pelkäsinkin hänen satiiriaan.”


Manninen oli 1892 Mikkelin lyseosta ylioppilaaksi päässyt viljelijäperheen esikoinen. Helsingissä opiskellut ja niin osakuntaympyröissä kuin kaupallisissa käännöstehtävissä jo kirjalliset kykynsä todistanut lahjakkuus valmistui filosofian kandidaatiksi 1897 ja värvättiin 1898 aikansa arvostetuimman kulttuurilehden Valvojan toimitukseen. 1900-luvun ensimmäinen vuosikymmen oli jo suuren läpimurron aikaa, kun Manninen suomensi tekstejä Yleisen kirjallisuuden historiaan, kartutti tietoja, taitoja ja yhteyksiä Euroopan-matkallaan, sukeutui Kansallisteatterin dramaturgiksi (1907--1909) ja julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa Säkeitä (1905).


"Tyyliltään, erityisesti kuviensa monitaitteisen symboliikan ansiosta ne ovat mitä hienointa, kirkasta ja syväkuultokuultoista sanataidetta.”


Juuri esikoisrunoteoksen poikkeuksellisuudelle Lyly halusi tehdä oikeutta kirjallisuustieteilijänä. Hän keskittyi tämän säemuotoisen kirjoittamisen luonteeseen ja taustaan. Ja koska hän uskoi biografisen -- tai suorastaan biografistisen -- otteen ensi- ja viimesijaisuuteen, hän tuli samalla rakentaneeksi Mannisesta myös elämäkerran. Hanke jäi kesken, kun Lyly ei yhtäältä saanut suururakkaansa mieleiseensä ojennukseen ja toisaalta ehkä aavisti itsekin, että hänen lähestymistapansa oli painumassa akateemisten trendien vaihtelussa varjojen maille. Tutkimuskäsikirjoitus säilyi onneksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa.


”Oma runous oli Manniselle niin kerta kaikkiaan vakava asia, että hän ei yksinkertaisesti voinut puhua siitä sivulliselle vakavasti muuta kuin ani harvassa poikkeustapauksessa.”


Kirjan analyysien keskipisteessä ovat Mannisen kotiseutu ja rakkaus kirjailija-kääntäjä Anni Swaniin (1875--1958). Vaikka Lyly nostaakin esille teosten ja elämäntapahtumien välisen suhteen mutkikkuuden, hän lähestyy runoja ”elämäkerrallisina todistuskappaleina”, sillä ”[r]unous ei häily juurettomana ilmassa”.


”Kaiken kaikkiaan Mannisen ympärillä oli tihentynyt, persoonallinen ilmapiiri, joka suuressakin seurassa heti erotti hänet muista.”


Manninen oli kiistattomasti ainutlaatuinen monitaituri ja verrattoman aikaansaapa kirjallisuuden ja kulttuurin työmyyrä. Jo pelkästään hänen Ilias- ja Odysseia-käännöksensä (1919 & 1924) riittäisivät – tai kumpi tahansa niistä yksinkin riittäisi – nostamaan hänet kansakunnan kaapin päälle, mutta hän suomensi myös Heinea, Goethea, Francea, Molièrea, Petöfiä, Runebergiä, Topeliusta, Bjørnsonia ja Euripidesta, kunnostautui kirjojen ja lehtien toimittajana sekä kriitikkona, samalla kun hän viimeisteli neljä omaa runokirjaa. Helsingin yliopistossa Manninen toimi 1913--1937 suomen kielen lehtorina. Hän myös vaikutti monen muun tekijän taustalla uuraana ja terävänä apuvoimana. Vähän on tiedetty jonkin verran eksentrisestä Mannisesta, hän kun ei ollut samanlainen mediapersoona kuin Leino.


”Mitattomat ja sanattomat metsät, joihin ainoallakaan vieraalla ei ole tulemista, kohoavat runoilijan persoonallisuuden ja kaiken tavalla tai toisella hänen omaansa olevan symboliksi.”


Mittava biografia- ja runotulkintakäsikirjoitus on katsottava Lylyn elämäntyön summaukseksi. Tekstin kirjaksi toimittaneet Hanna Karhu ja Tellervo Krogerus toteavat jälkisanoissaan, että tulkintatyö oli varsinkin originaaliskriptissä aivan ”liian sidoksissa elämäkertaan”. He listaavat myös koko joukon seikkoja, jotka rasittivat Lylyn esitystä lähtien ”rönsyilystä yksityiskohtiin” ja ”toisteisuudesta”. Mutta Karhu ja Krogerus myös tähdentävät ”paneutuvaa tutkijanotetta” ja ”eläytyvää innostusta”. Helsinkiläinen sotaveteraani tunsi eittämättä perusteellisesti aiheensa ja tiedosti myös oman elämä ja teokset -yhdistelmänsä ongelmallisuuden, joskaan ei löytänyt itseäänkään vakuuttavaa tapaa ratkoa näitä pulmia. Yhtä kaikki hän tuli rakentaneeksi kiintoisan kokonaishahmotuksen ja ohittamattoman perusteoksen vastaiselle Mannis-tutkimukselle. Teoksen yleisemmästä merkityksestä kertoo se, että Otto Manninen on jo ennen julkaisemistaan päätynyt niin Suvi Ratisen tietokirjan (Omat huoneet. Missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten. Tammi, Helsinki 2021) kuin Laura Kokon elämäkertateoksen (Volter Kilpi. Elämäkerta. SKS, Helsinki 2022) lähteisiin.


”Säkeitä oli täysin outo lintu silloisessa kirjallisessa maisemassamme, liian yksilöllinen ja aikaansa edellä tullakseen ymmärretyksi.”


Dosentti Tellervo Krogerus on toiminut muun muassa kirjallisuuden professorina Joensuun yliopistossa ja SKS:n eri tehtävissä. Anna-Maria Tallgrenista 1988 väitellyt Krogerus on kirjoittanut esimerkiksi O. A. F. Lönnbohmin ja Matti Kuusen elämäkerrat sekä toimittanut muun muassa Minna Canthin, Kaarlo Kramsun, J. A. Hollon kirjoituksia ja teoksen Kiveen uursi. Otto Mannisen valitut runot (WSOY 2022). Dosentti Hanna Karhu on toiminut tutkijana SKS:n tutkimusosastolla ja Helsingin yliopistossa ja työskentelee paraikaa tutkijana Kalevalan digitaalisessa, kriittisessä editiossa Avoin Kalevala. Hän on väitellyt Säkeitä-runojen taustasta 2012, järjestänyt Lylyn arkiston ja tutkinut lisäksi Aleksis Kiven lyriikkaa sekä rekilaulujen ja suomenkielisen runouden yhteyksiä.

Otto Manninen -- Säkeiden runoilija tuo yhden kotimaisen klassikon takaisin lukemisen piiriin ja keskusteltavaksi. Toimitetussa muodossaan se myös kertoo eri tavoista ottaa huomioon suomalaisen modernin kirjallisen kulttuurin pohjatöitä, avaintekijöitä ja varhaisia muunnelmia. Kuvitettu kirja esittelee Mannisen myös valokuvataiteilijana: mukana on kerrassaan hienoja otoksia varsinkin Leinosta, Swanista ja maestrosta itsestään.


"Yksi kirjallisuushistoriamme merkittävimmistä runoilijoista jäi 150-vuotisjuhlavuotenaan julkisuudessa näkymättömäksi. Otto Manninen saa nyt ansaitsemaansa huomiota[.]"
Sirkka-Liisa Mettomäki, Pirta 2/23

"Vuonna 1959 Pentti Lyly ja Mannisen kustantajana toiminut WSOY allekirjoittivat kustannussopimuksen Otto Mannis -elämäkerrasta. Lyly tunsi Mannisensa ja WSOY:n, olihan hän toimittanut pian Mannisen kuoleman jälkeen Muistojen tie -runovalikoiman (WSOY 1951).
Sittemmin pitkän uran Helsingin yliopistossa tehnyt Lyly kuoli vuonna 2004. Mannis-elämäkertaa ei ilmestynyt sen paremmin kuin Mannis-aiheista väitöskirjaakaan.
Lylyltä jäi kuitenkin arkisto, siihen laaja ja monipolvinen elämäkäsikirjoitus. Mannis-entusiastit Hanna Karhu ja Tellervo Krogerus ovat tehneet suuren ja arvokkaan työn muokatessaan huomautuksineen paririisisen paperipinon pohjalta teoksen, joka on saanut nimekseen ytimekkäästi Otto Manninen (ntamo 2022).
[...]
Kiinnostava ja minulle uusi asia on Mannisen kiinnostus kuvataiteita kohtaan. Hän oli taitava ihmispäänpiirtäjä ja oli ilmeisesti haaveillut taidemaalarin urasta. 1900-luvulla kosketusta kuvataiteisiin tuli taiteilijaystävien kanssa. Mannisella ja hänen vaimonsa Anni Swanin siskon miehellä Eero Järnefeltillä oli jopa yhteinen vene, jolla he seilasivat Puulalla.
Manninen osti ilmeisesti keväällä 1901 kameran ja kuvasi innokkaasti ihmisiä. Joulukuun 1902 lopussa Swanille lähettämänsä kirjeen Manninen on allekirjoittanut 'Den rejsende Fotograf'.
Näyttävään neliöformaattiin taitettu teos on kuvitettu pääosin Mannisen itsensä ottamilla valokuvilla, jotka tosin esittävät niukahkoa henkilöjoukkoa eri vuosina otetuissa kuvissa.
Suomen kirjallisuuden valokuvaston korkeimmalle hyllylle kuuluu esimerkiksi kuvapari, jonka toisessa kuvassa Manninen on kuvannut luonaan Kangasniemellä visiitillä olleen Eino Leinon ja toisessa Leino Mannisen. Siisteistä vaatteista oli ilmeisesti pulaa, sillä runoilijoilla on kuvissa sama solmio.
[...]
Lylyn taustoitus tuo runoihin hengen. Hän paljastaa cooliksi tekeytyvän nuoren miehen itkevän sydämen."
Karo Hämäläinen, SuomenKuvalehti.fi 12/viii/23

"Tärkeiksi teemoiksi kirjan toimittajat näkevät Mannisen vanhempien merkityksen, ystävyyssuhteet lähinnä Eino Leinoon ja tietysti
vaimoonsa Anni Swaniin. Teos nostaa esille myös Mannisen roolin kriitikkona sekä hänen visuaalisen lahjakkuutensa erityisesti
valokuvaajana. [...] Otto Mannisen Seura Ry:n puheenjohtaja Simo Hokkanen kiitti lämpimästi Karhua ja Krogerusta.
-- Olette tehneet hyvin arvokkaan työn myös kangasniemeläisen kulttuurin esille nostamiseksi. Tämä on suuri kulttuuriteko ja
kunnianosoitus Otto Mannisen elämäntyölle. Kirjallisuuden tutkimuksen lisäksi se on oivallinen lisä kuvaamaan aikansa
vilkasta kulttuurielämää ja kulttuurin avainhenkilöiden vierailuja Kangasniemellä, Hokkanen lausui."
Arja Hokkanen, Otto Mannisen elämäkerran pitkä taival käsikirjoituksesta kirjaksi [raportti kirjan toimittajien vierailusta ja yleisötilaisuudesta Kangasniemellä 5. elokuuta]. Kangasniemen Kunnallislehti 10/viii/23

"Hyvin toimitet[un kirjan] [...] toimittajat kertovat nuoresta Otosta myös valokuvilla, joita Manninen otti ja vedosti. Lasilevylle valottui neiti Swan kuin joutsenen valkoisessa kesämekossa, kilpalaulaja Leino ja Mannisen savolaisperheen 'luulevaisuus ja jonkunmoinen ylpeys', eikä Oton selfietä vuodelta 1899 voi olla vertaamatta August Strindbergin omakuvaan. [...] [N]uoren, kirjailijaksi tähdänneen Swanin ristiriitoja Lyly ei valaise, kuten toimittajat huomauttavat viitteissään. Silti Karhu ja Krogerus kiittävät Lylyn eläytyvää innostusta, joka on luonut perustaa Mannis-tutkimukselle."
Jouni Tossavainen, Savon Sanomat 9/x/23