Hannimari Heino, SIDOSVOIMIA (2023)

”Lähden kohti sinua
olen liimapaperi ja kaikki näkemäni
kuulemani koskettamani on sideainetta
[…]”


Sidosvoimia alkaa bussimatkasta sairaalaan kuolevan omaisen luo. Umpeen kuroutuvan etäisyyden ja avautuvan eron lisäksi kaiken keskellä ovat liike sekä ”lukuja kirjaimia sanoja/ sanavälejä välimerkkejä”. Kuta enemmän aika laajenee, sitä hauraammaksi käy ajantaju.

Kirjan toisessa osiossa liike on seisahtanut ja ollaan näköalapaikoilla. Nyt ei katsota niinkään maisemaa vaan katsojia näissä usein turistien kansoittamissa kohteissa, joissa ”jokainen on joutunut/ pusertumaan läpi/ ääreen”.

Yhdessä kirjan osat näyttävät tutkivan saattamisen ja näkemisen kysymiä ponnistuksia. Jonkun tai jonkin viereen joutuu tai pääsee tuon tuostakin, mutta erityiset yritykset lähentyä, syventyä ja yhdistyä ovat aina mutkikkaita ja sivupoluille johtavia.

Hannimari Heinon runoudessa tapahtumisia ja läpikäymisiä seuraillaan aina samalla tarkaten kielen mahdollisuuksia kantaa merkitystä. Hänen ainutlaatuista otettaan on luonnehdittu ”harkitun hapuilevaksi” (Jukka Koskelainen / HS). On sanottu, että ”Heino ei väitä mitään tai työnnä itseään framille vaan miltei huomaamatta osallistuu havaitsemiinsa tapahtumiin” (Vesa Rantama / HS).

Heinon edellistä kokoelmaa Syklejä. Herbaario (ntamo 2018) kuvattiin ”hyvin aistiseksi” (Ulla Ora / Uusimaa). Sen sanataiteessa nähtiin ”silkkaa katoavaisuuden kauneutta” (Maaria Ylikangas / NV). Kuten Virpi Alanen (SK) totesi, Heinon ”runoja lukiessa muistaa mitä hengittäminen on”.

Sidosvoimia vie salpautumisen ja pakahtumisen ytimeen.

Hannimari Heinon esikoisrunoteos oli mieleenpainuvaa "katkaistua musiikkia" (Jani Saxell / Uusimaa) esitellyt punaisia vesikasveja lammen pinnalla mutta järistys tapahtui meren pohjassa (ntamo 2009). ”Runot onnistuvat luomaan vahvan, aistillisen virran”, totesi Helsingin Sanomat toisesta kokoelmasta alkaa meri (ntamo 2013). Syklejä. Herbaario (ntamo 2018) sisälsi runoja, joiden ”hitaudessa tapahtuu paljon”, puntaroi Suomen Kuvalehti.

Porvoolainen tunnetaan myös arvostettuna kääntäjänä. Hän on suomentanut muiden muassa Eva-Stina Byggmästaria, Gianni Celatia, Claudio Magrisia, Giuseppe Ungarettia, Eugenio Montalea ja Antonella Aneddaa, jonka Anatomioita (Parkko 2022) toi hänelle Kääntäjäkarhu-palkinnon 2023. Hän on myös julkaissut yhdessä Kristiina Wallinin kanssa teokset Puutarhakirjeitä (Atena 2018) ja Matkakirjeitä (Atena 2020).


"Kirjaimen päässä kuolemasta
[...] Heino käsittelee menetystä ja läheisen kuolemaa. [...] Teoksen ensimmäisessä osastossa puhuja on matkalla kohti kuolevaa ja koettaa ehtiä tämän luo ajoissa. Sivujen ylälaidoilla juoksevat tunnit ja minuutit kuvaavat hupenevaa aikaa, hiipuvia mahdollisuuksia ehtiä ajoissa. Runot tallentavat muistoja sekä pohtivat jäljelle jäävää materiaa: 'henkareihin pysähtyneet paidat/ mansetit mitä me toisistamme/ tiesimme mitä taitoksista painaumista'. Osastossa 'katsomo', runojen puhuja pohtii menneitä tapahtumia ajallisen etäisyyden kautta löytäen merkityksellisyyttä saapuvasta keväästä sekä orgaanisten aineiden kiertokulusta.
Runoista nousee esimerkiksi kristinuskosta peräisin oleva ajatus: ja maaksi olet jälleen tuleva: 'kun joku kumartuu/ pyyhkäisemään rikkalapioon hiekan ja ravan/ vierailustamme karisseet mineraalit'. Kristilliseen tulkintaan ei toki tarvitse lukittautua, sillä kuoleman aineellinen käsittely myös palauttaa ihmisen luonnon kiertokulkuun. Kuva poissaolevasta ihmisestä rakentuu, kun katse kääntyy jäämistöön ja omaan ympäristöön. Tarkentaminen lähelle osoittaa täälläolon ja poissaolon eron: 'olen minä täällä heijastukseni päällä'. Jopa ilmeiseltä tuntuva riimipari on tässä kontekstissa voimakas, sisäistä lasta koskettava todistus elämän jatkumisesta.
Sidosvoimissa kieli on venyvä resurssi, jonka avulla esimerkiksi kuoleman tapahtumaa on mahdollista käsitellä: 'e h d y i t/ ehkä alat/ ehkä a --'. Edeltävässä esimerkissä kieli on tietoisen katkonaista, mutta joskus ilmaisu rönsyilee[.] [...] Runojen puhuja pohtii menettämisen aiheuttamaa sidoksen ratkeamista, ja runoissa jokainen kirjain itsen ja kuolleen omaisen välillä on liian suuri etäisyys. Toisaalta yhdessä hieman metalyyrisessäkin ilmaisussa todetaan: 'en halua lakata kirjoittamasta en päästää kättäsi'.
Kirjoittaminen edellyttää yhtä aikaa kiinnittymistä ja irtautumista. Tämä kahtalainen luonne on kiinnostava ja raastava jännite Sidosvoimien ilmaisussa."
helmityytyväinen, Runografi, joulukuu 2023

"'Se ei vaadi minulta/ mitään kuin asetelma se tarkoittaa hiljaa/ keskeltä katsovia eläviä/ ja kuolleita'.
Tällaista juuri on katsoa asetelmamaalausta, vaikka halkeilleita kaalinpäitä, kuten Hannimari Heinon neljännessä runokokoelmassa Sidosvoimia.
Se ei, tosiaan, vaadi minulta mitään. Vihannesten viileä pinta runossa tai maalauksessa, joka on jähmettynyt elämän ja kuoleman väliin.
Sidosvoimia on talvinen kirja. On kuin lämpötilat kieppuisivat nollan molemmin puolin; kyse on kuitenkin kuolemasta ja kiireestä saattamaan kuolevaa läheistä. Elävä ja kuoleva ovat 'me' välitilassa, kieppumassa, eikä ole aivan selvää kuka lopulta menee ja kuka jää.
Vaikutelman takana on osaltaan Heinon tapa kirjoittaa virtaavaa säettä. Runot ovat niukkoja, ja toimivat sivujen tyhjän tilan ehdoilla. Ne tuovat siihen ristivetoa, 'sateen lävitse toiset sateet'.
[...]
Kiertokulusta on Heino [...] kirjoittanut edellisessä runokokoelmassaan Syklejä. Herbaario (2018).
Sidosvoimissakin elonkierto on katoamista voimakkaampi: 'nyt sinä olet sadetta/ pitkin iltaa/ huppuihin neulasiin/ yhä syvemmäs maan kerroksiin/ imeytyvää sadetta pian/ pohjavettä pian/ lähteitä'.
Pitkin Sidosvoimia tikittävä kuolinkello vääristyy. Täsmällisyys pusertuu mahdottomaksi: 'vielä vielä vielä vi/ elä vielä', eikä kuoleman varsinainen hetki oikeastaan muuta runon minän tasapainoa. Kuolinhetkellä kuoleminen ei ole vielä valmis, ei liioin saattaminen tai luopuminen.
Puhuttelun kohde, mennyt sinä, ei katoa. Sidosvoimien loppupuolella kuolema asettuu osaksi kulttuuria ja maisemaa. 'Silti kaikesta näkee/ että tähän on mennyt päiviä ja öitä', sanoo puhuja näköalapaikalta.
Sidosvoimiin pääsee kiinni selailemallakin, koska teos on itsellinen ja lähestyttävä, kevyt lukea."
Maaria Ylikangas, Helsingin Sanomat 13/i/24