Aleksis Kivi, ILOKEIMON KIVIKUMMULLA. Toim. Sakari Katajamäki (2023)

“fiilailen niitä niin paljon kuin mahdollista”


Näin tunnusti Alexis Stenvall eli Aleksis Kivi (1834--1872) eräässä kirjeessään joulukuussa 1869. Hän kertoi päässeensä vihdoin kiireettömän työskentelyn makuun ja saavansa hätiköimättömyyden turvin aikaan niin runoina kuin näytelminä parempaa kuin mitä ”koskaan olen matkaansaattanut”.

Ilokeimon kivikummulla syventyy Kiven käsikirjoitusten varhaisimpaan tekstikerrostumaan ja tarjoaa hänestä uudenlaisen kuvan runoilijana. Antologiaan kootut alkuvoimaiset versot päästävät lukijan lähemmäs kansalliskirjailijan teosten syntyhistoriaa. Luonnoksissa säeluomat vielä hakevat suuntaansa: mukana on hiomatonta kauneutta ja myöhemmin karsittua. Monet käsikirjoitusten sanat, värssyt ja sommitelmat antavat uusia näkökulmia myös runojen vakiintuneiden versioiden tulkintaan. Uuden toimitteen pohjana ovat Kiven arkistossa olevat viisi ns. Runoelmia-vihkoa, jotka sisältävät yhteensä 20 luonnosteltua sanataideteosta 1860-luvulta.


”Pian riemu käy, ja kaikkialla
Kuulet ilon hengen siipein iskut.”
(Tuomo)


Sakari Katajamäen kokoaman antologian taustalla on toistakymmentä vuotta jatkunut työ kriittisten editioiden toimittajana Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa ja etenkin tekstikriittinen tutkimus Aleksis Kiven käsikirjoitusten parissa.

Esimerkkitapaukseksi käy ”Paimentyttö”. Tätä runoa kehitellessään Kivi päätyi vaihtamaan mittaa: vuoroin neli- ja vuoroin viisinousuiseen parisäkeeseen varannut muoto mullistui, kun hän tasapäisti nämä kaikki neljän painotetun tavun mukaisiksi. Katajamäki erittelee muutosta kirjan selitysosassa ja kuvailee sitä ”radikaaliksi”: vanhempi metriikka oli vähemmän jarruttelevaista ja tuotti hyvinkin erilaisen poljennon. Monissa muissa runoissa tyypillisesti yksittäisten sanojen vaihdot, poistot tai muunnokset tuottavat jännitteitä luonnosten ja myöhempien korjailujen välillä.

Katajamäen sanoin hankkeessa lähestyttiin ”runoluomusten alkuvaiheita” ja ”avoimia hetkiä”. Kun ilmaisu yhä hakee uomaansa, vielä hiomattomat tai vasta tunnustellen sommitellut tekstit tarjoavat runsaasti palkitsevaa luettavaa. Säveltaiteesta tutut variaatiot, näyttämötaiteissa tavallinen jatkuva uudeksi sovittaminen, veisto- ja rakennustaiteen skitsit tai pienoismallit sekä elokuvien monituiset remaket ja kilpailevat cutit saavat huomaamaan, että kirjallisuuskulttuuri on näiden ilmiöiden rinnalla tyypillisesti pidättyväisempää. Siksi Kiven runoskriptit voivat osaltaan tukea lukemistapojen moninaistumista.


”Otsa kirkas kääntyi: sali aava läikkyi,
Pylväsmetsän hämärässä leimahti.”
(Immen unelma)


Kirjallisuudentutkija Sakari Katajamäki väitteli teoksella Kukunor. Uni ja nonsensekirjallisuuden traditio Lauri Viidan runoelmassa (ntamo 2016). Hän on myös toimittanut Viita-antologian Ne runot, jotka jäivät (WSOY 2016) sekä kirjoituskokoelmat Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus (Gaudeamus 2007, yhdessä Harri Veivon kanssa) ja Ihmissydän. Henkilöitä ja kohtaloita A. Kiven maailmoissa (ntamo 2018, yhdessä Reeta Holopaisen ja Ossi Kokon kanssa). Katajamäki vastaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa kriittisten editioiden toimittamisesta. Hän on tutkinut ja editoinut Aleksis Kiven ja Zacharias Topeliuksen tuotantoa sekä toiminut erilaisissa kirjallisuuden alan luottamustehtävissä, muun muassa Aleksis Kiven Seuran puheenjohtajana.


"Kiven lyriikan viimeaikaisessa tutkimuksessa Ilokeimon kivikummulla jatkaa essee- ja artikkelikokoelmia Kanervakankaalla sekä Mansikoita ja mustikoita. [...] Ensiarvoinen on Katajamäen perusteellinen selvitys Ilokeimon kivikummulla -teoksen toimitustyön taustoista ja Kiven lyriikan merkityksestä."
Jouko Grönholm, Turun Sanomat 10/x/23

"Kansalliskirjailijamme suuruutta on aina yhtä hauska ihmetellä, ja paras tapa ihmettelyyn on tietenkin tämän myyttisen hahmon runouden lukeminen. [A]ntologia kuvastaa kirjailijan laatua ehkä kaikkein selkeimmin: Aleksis Kiven runous on vuonna 2024 yhä kiinnostavaa.
[...] Teos kurottelee Kiven runouden alkuhämäriin: Se koostuu kahdestakymmenestä eripituisesta runorekonstruktiosta, joiden pohjana on käytetty Kiven Runoelmia 1--5# nimellä kulkevien käsikirjoitusvihkojen sisältöä. Kunkin runon pohjana toimii runon vanhin käsikirjoitusversio, johon kuuluvat esimerkiksi vanhimmat niihin tehdyt korjaukset, yliviivaukset ja mustekynällä raapustetut huomiot. Jokainen runo on käynyt läpi omanlaisensa arkeologisen mankelin. Teoksen ensisijainen tarkoitus ei ole kuitenkaan 'noudattaa orjallisesti Kiven varhaisimpia lyijykynäjälkiä' vaan luoda hyvää sanataidetta.  
Käsikirjoitusvihkojen sekavuudesta saa hyvän kuvan tutkailemalla SKS:n sivuilta löytyviä skannauksia. Kiven tuottamaa tekstikorpusta löytyy arkistojen kätköistä aina runokäsikirjoituksista kirjeenvaihtoon, piirroksiin, henkilöasiakirjoihin ja jopa laskuihin. Yksityisyys on näemmä harvoja etuoikeuksia, josta kirjallisuushistorian suurmiehet eivät nauti.
Teoksen kattavat jälkisanat toimivat kiinnostavana ikkunana kirjalliseen jälleenrakentamiseen. Ne valaisevat Kiven kirjailijanlaatua ja 1800-luvun lopun runouden kirjoittamisen teknisiä käytäntöjä. Teos vakiinnuttaa kirjallista arkeologiaa suomalaiseen lukemisen kulttuuriin: 'Runojen varhaismuodot synnyttävät erilaisia vaikutelmia. Joidenkin lukeminen muistuttaa jazzstandardin kuulemista uutena tulkintana, jossa pienin omintakeisin keinoin tulkittu kappale saa tuoreita sävyjä ja siitä huomaa uusia yksityiskohtia.' Miten upea analogia! 
Jälkisanat luisuvat paikoin Kiven runouden osien, kuten vaikutteiden ja metristen ominaisuuksien triviaaliin fiilistelyyn, mikä pehmentää teoksen akateemista klangia. Teos voi toimia lukijalle myös sisäänheittona runomittojen maailmaan.
[...]
Kaltaiseni maallikko sai eniten irti teoksesta avaamalla sen viereen Aleksis Kiven Runot (SKS, 2000), joka sisältää runojen vakiintuneet versiot sekä Kiven myöhemmin kirjoittamia toisintoja. Kolmen eri runoversion kursorinen selailu ja vertailu olikin nautinnollisinta epälineaarista lukemista hetkeen. Kirjaesine muodostuu Ilokeimon suurimmaksi haasteeksi: hyperlinkeillä toimivalla verkkoalustalla runojen keskinäinen vertailu olisi sujuvampaa, mikä tarjoaisi ehkä helpomman tavan syventyä Kiven runouden genealogiaan.
Mutta entäs itse runous? Rekonstruktiot ovat soljuvia ja ammattimaisesti toimitettuja -- Kiven itsenäinen ääni kaikuu niissä kirkkaana, uudenlaisessa sävellajissa. Monet muotoratkaisut ovat kiinnostavia jopa tämän päivän runouden estetiikoissa marinoituneelle lukijalle. Kiven poetiikassa [...] runous [ei] ole liioin saastunut aikansa kansallisuusaatteesta -- asiasta, joka on latistanut kirjallisuutta läpi aikojen. 
Ilokeimon kivikummulla on tarpeellinen runoarkeologinen avaus. Sen lähtökohta on leikkisä, ja uudenlaista lukijuutta ehdottava. Kenen kotimaisen runoilijan alkulähteille tulisi päätyä seuraavaksi?"
Otso Venho, 10/x/24