Aleksis Kivi, ILOKEIMON KIVIKUMMULLA. Toim. Sakari Katajamäki (2023)

“fiilailen niitä niin paljon kuin mahdollista”


Näin tunnusti Alexis Stenvall eli Aleksis Kivi (1834--1872) eräässä kirjeessään joulukuussa 1869. Hän kertoi päässeensä vihdoin kiireettömän työskentelyn makuun ja saavansa hätiköimättömyyden turvin aikaan niin runoina kuin näytelminä parempaa kuin mitä ”koskaan olen matkaansaattanut”.

Ilokeimon kivikummulla syventyy Kiven käsikirjoitusten varhaisimpaan tekstikerrostumaan ja tarjoaa hänestä uudenlaisen kuvan runoilijana. Antologiaan kootut alkuvoimaiset versot päästävät lukijan lähemmäs kansalliskirjailijan teosten syntyhistoriaa. Luonnoksissa säeluomat vielä hakevat suuntaansa: mukana on hiomatonta kauneutta ja myöhemmin karsittua. Monet käsikirjoitusten sanat, värssyt ja sommitelmat antavat uusia näkökulmia myös runojen vakiintuneiden versioiden tulkintaan. Uuden toimitteen pohjana ovat Kiven arkistossa olevat viisi ns. Runoelmia-vihkoa, jotka sisältävät yhteensä 20 luonnosteltua sanataideteosta 1860-luvulta.


”Pian riemu käy, ja kaikkialla
Kuulet ilon hengen siipein iskut.”
(Tuomo)


Sakari Katajamäen kokoaman antologian taustalla on toistakymmentä vuotta jatkunut työ kriittisten editioiden toimittajana Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa ja etenkin tekstikriittinen tutkimus Aleksis Kiven käsikirjoitusten parissa.

Esimerkkitapaukseksi käy ”Paimentyttö”. Tätä runoa kehitellessään Kivi päätyi vaihtamaan mittaa: vuoroin neli- ja vuoroin viisinousuiseen parisäkeeseen varannut muoto mullistui, kun hän tasapäisti nämä kaikki neljän painotetun tavun mukaisiksi. Katajamäki erittelee muutosta kirjan selitysosassa ja kuvailee sitä ”radikaaliksi”: vanhempi metriikka oli vähemmän jarruttelevaista ja tuotti hyvinkin erilaisen poljennon. Monissa muissa runoissa tyypillisesti yksittäisten sanojen vaihdot, poistot tai muunnokset tuottavat jännitteitä luonnosten ja myöhempien korjailujen välillä.

Katajamäen sanoin hankkeessa lähestyttiin ”runoluomusten alkuvaiheita” ja ”avoimia hetkiä”. Kun ilmaisu yhä hakee uomaansa, vielä hiomattomat tai vasta tunnustellen sommitellut tekstit tarjoavat runsaasti palkitsevaa luettavaa. Säveltaiteesta tutut variaatiot, näyttämötaiteissa tavallinen jatkuva uudeksi sovittaminen, veisto- ja rakennustaiteen skitsit tai pienoismallit sekä elokuvien monituiset remaket ja kilpailevat cutit saavat huomaamaan, että kirjallisuuskulttuuri on näiden ilmiöiden rinnalla tyypillisesti pidättyväisempää. Siksi Kiven runoskriptit voivat osaltaan tukea lukemistapojen moninaistumista.


”Otsa kirkas kääntyi: sali aava läikkyi,
Pylväsmetsän hämärässä leimahti.”
(Immen unelma)


Kirjallisuudentutkija Sakari Katajamäki väitteli teoksella Kukunor. Uni ja nonsensekirjallisuuden traditio Lauri Viidan runoelmassa (ntamo 2016). Hän on myös toimittanut Viita-antologian Ne runot, jotka jäivät (WSOY 2016) sekä kirjoituskokoelmat Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus (Gaudeamus 2007, yhdessä Harri Veivon kanssa) ja Ihmissydän. Henkilöitä ja kohtaloita A. Kiven maailmoissa (ntamo 2018, yhdessä Reeta Holopaisen ja Ossi Kokon kanssa). Katajamäki vastaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa kriittisten editioiden toimittamisesta. Hän on tutkinut ja editoinut Aleksis Kiven ja Zacharias Topeliuksen tuotantoa sekä toiminut erilaisissa kirjallisuuden alan luottamustehtävissä, muun muassa Aleksis Kiven Seuran puheenjohtajana.


"Kiven lyriikan viimeaikaisessa tutkimuksessa Ilokeimon kivikummulla jatkaa essee- ja artikkelikokoelmia Kanervakankaalla sekä Mansikoita ja mustikoita. [...] Ensiarvoinen on Katajamäen perusteellinen selvitys Ilokeimon kivikummulla -teoksen toimitustyön taustoista ja Kiven lyriikan merkityksestä."
Jouko Grönholm, Turun Sanomat 10/x/23