Kaj Nyman, ARKKITEHTUURI, KÄYTTÄJÄN TAIDE (2023)

"Hyvän ympäristön aikaansaaminen on ihmislajille elinehto."


Tässä kirjassa rakennustaide ymmärretään olennaisesti käyttäjiensä eli tavallisten kansalaisten asiaksi. Sen mukaisesti mielletyssä arkkitehdin työssä korostuisivat "ympäristövalinnat" ja arkkitehtuurissa pitkäkestoinen viihtyisyys eli noiden käyttäjien mahdollisuus kokea yhteensopivuutta, huolenpitoa, turvaa, ymmärrettävyyttä, merkityksellisyyttä ja iloa. Koska suunnittelu ja rakentaminen eivät monestikaan tuota mitään tällaista, kirja esittää vakavia epäilyjä vallitsevaa ajattelu- ja toimintatapaa kohtaan.

Debattia ja polemiikkia taajaan ja pitkään harjoittanut Kaj Nyman on tunnettu suomalaisen arkkitehtikunnan ryöpyttäjänä viimeistään väitöskirjastaan Husens språk (Arthouse 1989) alkaen. Uusi teos Arkkitehtuuri, käyttäjän taide esittelee uuden peitsentaittotavan: yhtäältä tämä esseistisesti, yleistajuisesti ja elämäkerrallisesti polveileva opus maustuu paikoin hersyvästä itseironiasta ja toisaalta kirjoittaja tulee nyt koonneeksi suoranaisen arkkitehtuurikriittisten perinteiden kavalkadin näkemystensä tueksi. Tämä tekee Nymanin työstä ohittamattoman niin rakennusalan ammattilaisille kuin laajemmallekin lukijakunnalle.

Vielä 1980 ammattikunnan johto saattoi näpäyttää julkista kiistaa käynyttä edustajaansa oman pesän likaamisesta. Enimmäkseen torjuva suhtautuminen aktiiviseen keskustelijaan vaihtui 2019 kertaheitolla, kun SAFA myönsi Nymanille Otto-Iivari Meurman -palkinnon ansioitumisesta kaupunkisuunnittelijana, tutkijana ja kouluttajana. Tässä välissä hän ehti vaikuttaa esimerkiksi Oulun yliopiston yhdyskuntasuunnittelun professorina 1991--2002.

Nyman ei ole kuitenkaan menettänyt teräänsä nykyarkkitehtuurin arvostelijana. Hän moittii etenkin sankari- tai kulttiarkkitehtien kritiikitöntä ihailua ja niin monotonista kuin epäekologista nykytekemistä, jossa on hukattu elintärkeitä periaatteita vuosituhantisesta maailman asuttamisen historiasta. Niinpä suitsutetaan merkillisiä julkisivuja, jotka näyttävät vaikuttavilta lennokkikamerakuvissa, mutta silmän tasalla olevien rakennusosien ja pihojen miellyttävyys jää sivuosaan.


"Viihtyminen saa uuden, entistä vastuunalaisemman merkityksen. Olento, joka ei viihdy, ei osaa elää sopusoinnussa ekosysteeminsä kanssa. Ei ole vain toivottavaa vaan peräti välttämätöntä, että ihmiset viihtyvät ympäristössään. Arkkitehdilla on isompi tehtävä kuin saatoimme kuvitellakaan. Hän ei voi sivuuttaa arkkitehtuurin vaikutusta maailman tilaan miltään osin, koska viihtyminen koostuu ympäristön ja sen käyttäjän välisestä vuorovaikutuksesta kaikin tavoin. Luovalle itsekritiikille on nyt tarvetta enemmän kuin koskaan aiemmin."


Arkkitehtuuri, käyttäjän taide muodostuu kahdeksasta luvusta. Niissä päästään esimerkiksi pohtimaan oven (ja portaalin) asemaa rakennuksessa ja kokemuksessa sekä seurailemaan tekijän kanssa sitä, miten hän itse aikoinaan suoriutui Peltosaaren kaavoittajana Riihimäellä tai pääkaupunkiseudun kuntien suunnittelun yhteensovittajana. Niin ikään selviää, miksi Savonlinnan pääkirjasto edustaa Nymanille huonoa ja Turun uusi kirjasto hyvää nykyarkkitehtuuria. Erityistarkastelujen rinnalla kulkee koko ajan yleiskysymys siitä, miten tämä kaikkia ihmisiä heidän arjessaan koskettava toiminta pitäisi hahmottaa ja miten siinä onnistumista punnita. Siksi Nyman ammentaa arkkitehtuurikeskustelujen omapäisiltä hahmoilta (Alvar Aallosta Nils Erik Wickbergiin, Steen Eiler Rasmussenista Aldo van Eyckiin, Kenneth Framptonista Jan Gehliin, Jane Jacobsista Bruce Allsoppiiin ja Leslie Sklairiin sekä architettura minoren löytäjistä Bernard Rudofskyyn) ja etsii tapoja ravistella asenteita ja ajatustottumuksia.

Nymanin ensimmäisiä töitä arkkitehtina oli 70-luvun alussa suunnitella Sipoon kunnan Söderkullan taajamaa. Kirjailijana hän merkittävimpiä teoksiaan mainitun dissertaation jälkeen ovat olleet Talojen kieli (Rakennusalan kustantajat & Sarmala 1998), Sinisilmäisyyden aika. Suunnittelun myyttejä 1950--2000 (Rakennusalan kustantajat & Sarmala 2003), Arkitekturen som brukskonst (Oulu University Press 2006) ja Arkkitehtuurin kadotettu kieli (Multikustannus 2008). Hän on tehnyt erityisen paljon yhteistyötä etenkin artikkeleiden muodossa Aalto-yliopiston strategisen kaupunkisuunnittelun professorin Raine Mäntysalon kanssa. Nymanin viimeaikaisista puheenvuoroista mainittakoon "Arkkitehti viihtymisen asiantuntijana, ennen ja nyt" (Arkkitehti 4/2022, 49--54).


"Toisin kuin muut taiteet arkkitehtuurin taide vaikuttaa välittömästi jokaiseen, joka joutuu sen kanssa tekemisiin riippumatta henkilön omista mieltymyksistä. On ensisijaisen tärkeää, että arkkitehti on perillä ihmisten arkisesta elämästä. Mitä enemmän hän liikkuu ihmisten joukossa, sitä paremmin hän tietää, millainen ympäristö hänen pitää saada heille aikaan, ja sitä paremmaksi taiteilijaksi hän tulee. Näin on, koska arkkitehtuurin taide on taidetta ensisijaisesti käyttäjilleen, ei arkkitehdeille ja muille taiteen tuntijoille. Rakennustaiteen estetiikka ei ole tämän taiteen tekijöiden oma asia."


"Uutta kirjaa kannatti odottaa. [...] Arkkitehtien tietämykselle [asetetaan teoksessa] kovat vaatimukset ja koko ammattikunta saa reippaasti ympäri korvien siitä, että hankkeissa toteutetaan kiinteistösijoittajien toiveita ja unohdetaan ihmisen mittakaava, yhteys luontoon. Unohdetaan se, että ihmisten viihtyminen olisi arkkitehdin ammattitaidon paras ja riittävä osoitus. [...] Myös kaupunkirakentamisen taito on hukassa.  [...] Itse kukin arkkitehti tuntee helposti piston sydämessään [...]. [...] Arkkitehti on merkittävä poliittinen vaikuttaja, vaikka sitä valtaa ei tunnustetakaan, ja arkkitehtuuri on keskeinen yhteiskuntaa koossa pitävä voima. Mikäli arkkitehtuuri on taidetta, se on yhteiskunnallista taidetta, korostaa Nyman.
On virkistävää, että Nyman otsikoi yhden kirjan kappaleen rohkeasti 'Totuus arkkitehtuurista, oman käsitykseni mukaan' [...]. [...]
Hyvän arkkitehtuurin mahdollisuuksien edellytyksenä o[vat] kaupunkisuunnittelu ja kaavoitus, se mikä tarjoaa inhimillisesti rikkaita ja tyydytystä tuottavia kokemuksia. Siitä lukijan on helppo olla samaa mieltä.
[K]irjan painoasu on houkutteleva, myös kuvat kannessa ja takakannessa Huvilakadun Tenholan ovesta ja ikkunasta. Kaj Nyman luottaa omaan ajatteluunsa. Hän ei ole kadottanut persoonallista ja ravistelevaa arkkitehtuurin kieltään minnekään."
Anna-Maija Ylimaula, Kaltio 6/23

"[T]eos on hengeltään pamfletti -- jonka lähes sinfoninen rakenne paljastuu vasta viimeisen sivun sisällysluettelosta. Ensimmäisen osan johtoteemaa avataan toisaalta yleisestä suunnasta otsikon 'Arkkitehdin merkillinen ammattikuva' alla, toisaalta taas yksityisestä suunnasta luvussa 'Oma arkkitehdin tarinani'. Toinen osa käsittelee arkkitehtuurikritiikkiä luvuissa 'Huono arkkitehti' ja 'Hyvää nykyarkkitehtuuria'. Intermezzon otsikko on 'Ovi -- maailmat kohtaavat arkkitehtuurissa', ja kolmannessa osassa fokus kohdennetaan kaupunkisuunnitteluun luvuissa 'Kaavoitus hyvän arkkitehtuurin mahdollisuutena' ja 'Arkkitehti suunnittelemassa yhdyskuntaa'. Finaali 'Unelma-ammatti' palaa ensimmäisen osan tunnelmiin. Kirjan ollessa näin moninäkökulmainen, myös sen arvio koostukoon poiminnoista.
Teoksen pääteema kätkeytyy sanaan viihtyisyys [...]. Kirjoittajalle viihtymisen merkitys ei ole yhtä suppea kuin arkikielessä eikä termi ole läheistä sukua viihteelle. Kyseessä ei ole Carl Larsson -nostalgia eikä viihtyisyystauhka (Vilhelm Helanderin käännös Ove Hidemarkin käyttämästä sanasta trivselsnusk), sillä kirjan finaaliosassa viihtyisyys kohoaa potenssiin 'elämä' ja 'rakkaus'. Englanniksi Nyman kanssakirjoittajineen käyttää sanaa thriving (kukoistava, menestyvä; ruotsiksi frodig, blomstrande), mikä antaa hyvinvointiin ja ekologiaan viittaavan sävyn käsitteelle. [...] Nymanin tavoittelema ilmiö tai ominaisuus on jokseenkin sama kuin se, mitä Christopher Alexander pyrki ottamaan haltuun käsitteillä Timeless Way of Building ja erityisesti Quality without a Name. [...] Nymanin kielipeliä ja metakommunikaatiota sisältävä lähestymiskulma poikkeaa kuitenkin Alexanderin koulukunnasta, jolle muodonantoon ja tilan luomiseen tähtäävä käsitteellinen työkalupakki on perinteiselle arkkitehtityölle ominaisempi. Sana viihtyisä on herkästi herättänyt epäluuloisuutta ammattikunnan keskuudessa. Toisaalta se on koettu sopivaksi SAFA:n tuottamassa koululais- ja kansalaisopetusmateriaalissa käytettäväksi. Klassikko Viihtyisä ympäristö (Härö ym., 1980) ja myöhempi vastaava opus Arkkitehtuurin ABC (Kaukonen ym., 2004) osoittavat, että arkkitehtiyhteisö kokee v-sanan kuuluvan arkkitehtuurin perusteisiin.
Käsite 'taide' edellyttää määritelmällisesti kritiikkiä eli teoksen arviointia tai arvostelua. Suomessa professionaalinen arkkitehtuurikritiikki on ollut melko ohutta verrattuna esimerkiksi Ruotsiin, jossa klassikot, kuten Göran Lindahl, Erik Lundberg ja Elias Cornell, ovat saaneet joukon päteviä seuraajia. Kritiikki on moniulotteinen genre. Helposti muodostuu nelikenttä, jossa kritiikin kohteena on 'vapaa taide' vs. 'käyttötaide' ja kritiikin ilmaisumuoto ammattimainen vs. maallikkomainen. Nyman kokee, että '[j]okainen arkinen arkkitehtuurikokemus on tärkeämpi kuin hetkellinen intensiivinen kokemus arkkitehtuurista suurena taiteena'. Hän kuitenkin liikkuu kuvatussa ruudukossa varsin vapaasti arvioidessaan yhtäältä Savonlinnan ja toisaalta Turun uusia kirjastorakennuksia. Polarisoiva arviointi tuo mieleen Philibert de l’Ormen (1567) tutun allegorian: Huono arkkitehti ja hyvä arkkitehti.
Ovi on vallan mainio testausväline kokemuksellisten ja ulkoisten ominaisuuksien analyysissa. Mieleeni nousi oma kokemukseni. Kun suunnittelimme Rakennustaiteen museolle näyttelyä valtion kaksisataavuotisesta rakennustoiminnasta, tuntui hyvältä ajatukselta pyytää ammattivalokuvaajaa kuvaamaan julkisten rakennusten pääovien välittämää moninaisuutta, arvokkuutta ja kutsuvuutta. Saadun kuvasikermän äärellä mietin, eikö kuvaaja ollut sisäistänyt tehtävää vai ovatko valtion laitokset tosiasiallisesti keskimäärin juuri niin torjuvia ja anonyymejä?
Tämän lehden lukijakuntaa kiinnostavaa kaupunkien suunnittelua Nyman lähestyy varsin pragmaattisella otteella -- ovathan vallitsevat kaavoituskäytänteet melko etäällä tieteen ja teorian ytimistä. Kaupunki on käyttöarkkitehtuuria: 'Arkkitehdille kaupunki on luontevammin substantiiveja, rakennettavia esineitä, kun käyttäjien kaupunki on verbi -- toimintaa, elämää.' Asumisesta puhuttaessa rakennus- ja aluesuunnittelu muodostavat käyttäjänäkökulmasta yhtenäisen jatkumon, vaikka mittakaava sekä suunnittelun ja toteuttamisen välineet poikkeavatkin. Kaupunkisuunnittelun ydintehtäväksi muodostui aikanaan uusien asuinalueiden, tyypillisesti lähiöiden, kehittäminen. Kirjassa lähiörakentamista edustaa erityisesti Riihimäen Peltosaari, joka voitti pohjoismaisen suunnittelukilpailun vuonna 1967. Lähiöiden rakentamisesta ja uudistamisesta tulikin keskeinen työsarka, ja 33-vuotias Nyman saattoi todeta olleensa 'läsnä kun emämunaus tehtiin' (Helsingin Sanomat 11.6.1972). [...] Onkin arvokasta saada pidemmän aikajanan itse-asiassa-kuultuna-analyysi kaupunkisuunnitelmasta. Tässä yhteydessä voi suositella toisen Otto-Iivari Meurman -palkitun kirjoittajan, Maija Anttilan (2022), teosta VIIVA -- suunniteltu modernin arkkitehtuurin Kankaanpää (löytyy myös e-versiona).
Yleisellä tasolla kaupunkirakentamisen taito on kirjoittajan silmissä hukassa: Suomen keskipisteessä, Töölönlahden alueella, itseriittoiset solitäärit tallustelevat mitäänsanomattoman sekavuuden edessä. Talot puhuvat eri kieltä. Jos arkkitehtuurin tekemisen kontekstihierarkia menee sekaisin, arkkitehtuuri muuttuu patologiseksi.
Kirjoittaja peräänkuuluttaa arkkitehdin tietoisuutta vallastaan ja moraalistaan sekä kontekstuaalisuuden tajustaan. Jos rakennettu ympäristö on 50 000 vuoden evoluution tulosta, mikä on siinä perspektiivissä yksittäisen arkkitehdin valta ja vastuu? Entä mitkä ovat ulkoiset voimat, jotka rajaavat ja suuntaavat evoluution kulkua?
Nyman on huolissaan vallitsevasta ilmapiiristä arkkitehtikunnassa -- ja arkkitehtikoulutuksessa. Kokemukseni mukaan emme kuitenkaan ole kaikki sankareita, tuskin on edes enemmistö. Seuratessa alan väitöksiä huomaa, että vaikka kieli ja käsitteet, esikuvat ja koulukunnat ovat muuttuneet, ajattelutavassa on silti paljon yhteistä yli sukupolvien.
Poimintoja kirjasta tekisi mieli jatkaa, mutta jokainen lukija tehköön omat valintansa. Lukuohjeeksi voin antaa seuraavan: lainaa mielessäsi [Nymanin] silmälasit -- kyllä ne istuvat mukavasti jokaisen nenälle ja zoomaavat terävästi kirjoittajan antamaan näkökulmaan. Toki muitakin näkemyksiä löytyy."
Staffan Lodenius, Yhdyskuntasuunnittelu 1/24

"[P]oleeminen kirja, kuten kirjoittaja itsekin toteaa, mutta myös laaja reflektiivinen katsaus Nymanin omaan toimintaan niin keskustelijana ja kriitikkona, professorina, virkamiehenä, suunnittelijana kuin kansalaisenakin. Koko kirjan läpi kulkee ajatus arkkitehtuurista käyttäjän kokemuksen kautta arvotettavana ilmiönä. [...] Esseemäisten tekstien sävy on pääosin kyselevä ja mietteliäs, mutta pohdinnan alta näkyviin nousee tuon tuosta kovia pintoja ja kulmia. [...]
Näkökulmat ovat sinänsä monipuolisia: arkkitehtuurin olemus, niin hyvä kuin huono arkkitehtuuri, kaupunkiympäristöjen ja -alueiden suunnittelun piirteet sekä muodon merkityksellisyys. Lukuja kehystää kaksi arkkitehdin ammattia ja ammattikuvaa käsittelevää tekstiä, joiden kummankin keskiössä on kirjoittajan esittämä hierarkia arkkitehtuurin tekemisen konteksteista, jotka kaikki tuovat omat vaatimuksensa niin sanotun arkkitehtuuriesineen muotoiluun. Hiearkiassa korkeimman aseman saa lajityypillinen ympäristökäyttäytyminen, seuraavaksi viihtyminen, yhteiskunnalliset ehdot ja lopuksi ammattikäytännöt.
Parhaimmillaan tekstit ovat keskustelevia. Nymanin pohtiessa aiempaa kirjallista ja tieteellistä tuotantoaan sekä sen vastaanottamaa kritiikkiä tuntee lukijana seuraavansa ääneen ajattelua miellyttävällä tavalla. Tekstit avaavat käsittelemiensä teemojen lisäksi ikkunoita eri aikakausien ammatilliseen kulttuuriin -- etenkin kun käsittelyssä ovat Riihimäen Peltosaaren kaupunkisuunnitelmat, joihin pitkä perspektiivi ja osallisuus suunnittelijana ja kaavoittajana anta[vat] kiinnostavaa syvyyttä.
[...]
Sen sijaan, että uskoisimme arkkitehdin uniikkeihin kykyihin ja tarjoaisimme omia varmoja totuuksiamme, olisiko pikemminkin syytä käydä keskusteluun tulevaisuuden haasteista ja rakennetuista ympäristöistä kanssaihmistemme kanssa, ilman valmiita vastauksia?
Ensimmäisen luvun aloittaa ihastuttaa Aldo van Eyckin lainaus: 'Arkkitehtuuri on pysyvien inhimillisten ominaisuuksien jatkuvaa uudelleenlöytämistä...' Lainauksen olisi suonut olevan kokonaisuudessaan kirjan motto -- nyt uudelleenlöytämistä jää kaipaamaan."
Tommy Lindgren, Arkkitehti 1/25