Jorma Martikainen, HÄN SANOI (2023)

”Kun ihminen käpertyy,
hän suojaa sylissään hiipuvaa lämpöä.”


Välillä niin kuin tässä hän on vain hän. Joskus hän on äiti tai isä. Mutta useimmiten hän on ”ristiverinen”, jota minä ajattelee taajaan ja jonka kanssa ei lakkaa keskustelemasta. Näiden runojen lukijalle tulee selväksi, että tämän hänen tekemiset ja sanomiset ovat sivuuttamattomissa.


”Riisu ainainen sadetakkisi, hän sanoi, nyt on pouta.”


Jorma Martikainen murtautui 2008 runomaailman tietoisuuteen säetaideblogillaan. Se kantoi nimeä, josta tuli myös hänen esikoiskokoelmansa otsake: Möysäläisen kirjallisuuden seura (ntamo 2012). Teosta seurasi toinen: MustLahden romantiikka (ntamo 2013). Kolmas kirja Hän sanoi merkitsee paluuta asiaan ja ääneen. Edelleen Martikaiselta näyttävät onnistuvan yhtä helposti huolettoman keveä ilmaisu ja koko maailman painon itseensä koonnut kertakaikkisuus, niin proosaruno kuin lyyriset muodot. Hän sanoi on monitahoinen kirja, jonka ytimessä ovat vastustamattomat runot armastamisesta.


”Olin lintu,

nopeasti rakastunut”


"Ikoninen lahtelaiskirjailija teki toistaiseksi parhaan runoteoksensa. [...] Vaikka odotus on ollut pitkä, palkitsee noin kahdeksankymmentä runoa sisältävä kokoelma runoilijan julkaisua odottaneen kärsivällisyyden jokaisella sivullaan. Martikaisen kokoelma on taidokas sanoilla ja runon monilla eri mahdollisuuksilla ilman turhaa kikkailua leikittelevä kursailematon helmi, joka hurmaa aitoudellaan ja syvyyskerroksillaan.
[...] Edellisten teostensa tapaan Martikainen ei unohda Lahtea[.] [...] [R]unoista erityisen luettavia ja nautittavia tekee runoilijan rennon vakava ote. Martikainen on kirjoittanut paljon ja se näkyy niin hänen käsialassaan kuin myös kokoelman rakenteessa. [...] Hän sanoi sommittelee vedenjakajaa rakkauden kaipuun ja sylittömyyteen tottuneen minän välille.
[...] Kirjan solurakenne kuljettaa eron hetkeä pitkin tunteiden Linnunrataa ja tiivistää sen lopulta yhteen päälauseeseen.
'Meteoriitti pääni sisällä räjähti./ Se on totta, koska niin kirjoitan./ En puhu vertauskuvin./ Korvani tulenpalavat./ Lehdenjakajan askeleet kuuluvat jo rappukäytävässä./ En avaa hänelle ovea./ En kenellekään./ Olen Linnunradalla.'
[...] Viimeisen runon jälkeen takakantta katsellessa olo on yhtä aikaa tyhjä ja täysi. Näin moneen hetkeenkö itseni luin, vaikka en koskaan ole kokenut täysin samaa tarinaa? [...]
[S]ellaisella lukijaystävällisellä väljyydellä voi kirjoittaa vain, jos on nähnyt vuosikymmenten vaihtuvan ja tapahtumien sekä tunteiden toistuvan itsessään kuin myös kohtaamisissa."
Katja Tamminen, Etelä-Suomen Sanomat 21/i/24

"[...] Hän sanoi palaa runouden ikuisen aiheen eli rakkauden pariin. Keskiössä on rakkaus ennen ja jälkeen lemmityn lähdön, surun ja kauniiden muistojen ristiveto. Myös luonto on vahvasti läsnä, sekä rakastetun kanssa vietetyissä menneissä hetkissä että nykyisyydessä eron jälkeen. [...] Kokoelman toinen osa, 'Avara luonto', esittelee ensin joukon luontorunoja, joiden sävy vaihtelee humoristisesta perinteisen lyyriseen[.] [...] Lopulta luontoa ja rakkautta käsitteleviä runoja ei voikaan erottaa toisistaan, aiheet muuntuvat toistensa ilmentymiksi. Runot linnuista, hyönteisistä ja kaloista kertovat rakastetusta ja häntä kohtaan roihuavista tunteista, ja toisin päin.
Herkkyys havainnon äärellä on yksi teoksen runojen hienoimmista ominaisuuksista. Martikainen käyttää herkkyyttä hyväkseen taiten, kuvatessaan niin pieniä lintuja kuin rakastettuaan eron hetkellä. Runoilijan kirjallinen kunnianhimo näkyy myös taidokkaassa kielessä. Martikainen valitsee sanansa ja rytminsä huolellisesti, ja lopputuloksena on usein hyvin kaunis runo. [...]
Kokonaisuutena Martikaisen teos on yllättävän runsas. Sen peruskallio on vahva, taidokas suomen kieli ja siitä versova runous. Aina teos ei aivan kaikessa runsaudessaan, luontokuvauksessaan ja huumorissaan tunnu tietävän, onko lintu, kala vai rakastettunsa sylissä, tai kenties kaikkea yhtä aikaa. Toisaalta, siltähän rakkaus usein tuntuu."
Sofia Blanco Sequeiros, Runografi 7/x/24