Urho Torikka / Juhani Konkka, ME SANKARIT (1929/2023)

”Minäkin teen urotekoja ja minulle annetaan kunniamerkki.”

Historiantutkijat Aapo Roselius (s. 1975) ja Oula Silvennoinen (s. 1970) kiinnittivät teoksessaan Villi itä (2019) huomiota erikoiseen piirteeseen maailmansotienvälisessä Suomessa. Vitivalkoisessa julkisuudessa kokoonnuttiin tavan takaa vaalimaan ja pyhittämään tiettyä ”kyseenalaistamatonta kokemusta” 1918--1922 käydyistä niin sanotuista ”heimosodista”. Kirjoissa ja lehtijutuissa saatettiin kyllä tuoda esiin näiden Neuvosto-Venäjän alueelle sijoittuneiden aseellisten ”retkien” vaikeuksia ja epäonnisuutta, mutta ”ihanteellinen yleissävy” hallitsi tunnelmointia: ”Heimosotakirjallisuudessa sota kasvatti, kirkasti ja aateloi, sen sijaan että olisi turmellut, rampauttanut ja vääntänyt kieroon.” Roselius ja Silvennoinen väittävät samanaikaisen keskieurooppalaisen sodanvastaisuuden à la Remarque jääneen ilmaantumatta suomalaiseen sanataiteeseen.

Urho Torikan alun perin 1929 ilmestynyt Me sankarit on kuitenkin juuri tällainen romaani suomalaisten kiihkoilijoiden seikkailuista sukukansojen vapauttamisen ihantein ja verukkein.

Kirjan alussa seitsemäntoistavuotias minäkertoja tekee matkaa kohti itärajaa edellä lainatun katkelman tiivistämin tunnoin. Hän on muiden nuorten miesten kanssa liittymässä Karjalan metsäsisseihin Aunuksen pohjoisosissa. Kipinä oli saatu lyseonlehtorilta, joka vaali ”heimoharrastuksia” ja saattoi kaiken historianopetuksen koskemaan ”mieliaihettaan Suur-Suomea”. Ja suojeluskuntapäällikkö oli viimeistellyt hengennostatuksen. Nyt oltiin pääsemässä rintamalle enemmän tai vähemmän hyvässä uskossa puolustamaan suomensukuisten kansojen vapautta.

Nopeasti kaikki tämä osoittautuu harhaksi. Pojannulikoilla teetettävät sotatoimet on suunniteltu ja johdettu huonosti, hankkeen vaikuttimet paljastuvat raadollisiksi, rintamalla häärii kyseenalaista väkeä onnenonkijoista kyynikoihin ja sekapäisiin, eivätkä karjalaiset innostu suursuomalaisista vapauttajistaan.

Me sankarit on tosipohjaista sepitettä. Romaani keskittyy itäkarjalaisten kansannousuksi kutsuttuun tapahtumasarjaan marraskuun alun 1921 ja maaliskuun lopun 1922 välisenä aikana. Kahakat käytiin ensimmäisen maailmansodan ja Suomen kansalaissodan jälkeisessä sekasorrossa osana bolševikkivallankumouksesta syksyllä 1917 alkanutta ja syksyyn 1922 kestänyttä Venäjän sisällissotaa. Suomalaisten vapaajoukkojen rajantakaisista toimista eli ”heimosodista” 1918--1922 tämä oli viimeinen.

Salanimen Urho Torikka taakse kätkeytynyt tekijä varasi esikoisteoksensa omiin, haavoittumiseen huipentuneisiin kokemuksiinsa Itä-Karjalan operaatiosta joulukuussa 1921. Retkikunnan tekemisten lisäksi Juhani Konkka (1904--1970) hahmotteli romaanissaan kokonaiskuvaa 20-luvun mittaan uudella lailla radikalisoituneen suomalaisen oikeiston äärilaidan hurmahengestä ja lähes pitelemättömästä mellastuksesta sotatoimien tauottuakin.

Asian olennaiseen taustaan kuuluu vähintään syksyn 1905 suurlakosta alkanut modernin Suomen synty. Kuten esimerkiksi kokoomateos Kansa kaikkivaltias (2008) hienosti valaisee ja tarkentaa, tuo merkittävä kansalaisyhteiskunnan voimannäyttö johti keisarivallan venäläistämispolitiikan lientymiseen, puolueiden uudenaikaiseen järjestäytymiseen sekä kansainvälisestikin edistykselliseen äänioikeus- ja eduskuntauudistukseen 1906. Lisäksi se osoitti vallattomienkin vallan, kyvyn organisoitua poliittisesti ja ohjata osaltaan yhteiskuntakehityksen suuntaa. Yhtenä seurauksena oli myös järjestysmahdin murros pitkine vaikutuksineen: lakkoajan kansalliskaartista mallia ottaneet, sisällissodasta kummunneet ja elokuussa 1918 asetuksella järjestysvaltaan yhdennetyt suojeluskunnat olivat saaneet oman lakinsa 1927 ja kasvattivat Me sankarit -romaanin ilmestyessä painoarvoaan niin kuin antologia Raja railona (1998) selostaa. Samaan aikaan monet aatteelliset yhdistykset vaalivat aseellisen suoran toiminnan tai muun ulkoparlamentaarisen painostuksen perinteitä osana mielipidevaikuttamistaan. Sellaiseen poliittiseen ilmapiiriin ja mielipideilmastoon Torikan teos heittyi paljastaen uudelleen kärjistyneitä kulttuurisia, sosiaalisia, poliittisia ristiriitoja ja syösten tekijänsäkin kutakuinkin vapaaseen pudotukseen halki ajan ideologioiden.

Konkka ei ole saanut ansaitsemaansa arvostusta romaanilleen eikä liioin kyllin monipuolista selvitystä muista tekemisistään. Tätä on luultavasti ehkäissyt tehokkaimmin se, että hän onnistui suututtamaan toimillaan niin oikeiston kuin vasemmiston, eikä kummankaan piirissä ole nähty tarpeelliseksi tai edes mahdolliseksi harrastaa hänen tuotantoaan ja pitää sitä keskustelussa. Me sankarit nimittäin avasi Konkan sosiaalidemokraattiseksi hahmottuneen sangen näyttävän julkisen uran, joka kuitenkin vaihtui 1932--1934 maineeltaan kyseenalaisen valtiososialismin ja vielä monin verroin pahamaineisemman kansallis- tai suomalaissosialismin ajamiseen, kunnes kiistelty komeetta jätti politiikan ja keskittyi kaunokirjallisuuden luomiseen ja kääntämiseen. Kuviota ääriviivoitteli kulttuurihistorioitsija Kari Immonen (s. 1945) väitöskirjassaan Ryssästä saa puhua. Neuvostoliitto suomalaisessa julkisuudessa ja kirjat julkisuuden muotona 1918--1939 (1987) kiinnittämällä huomiota ”yhteiskunnallisten intressien näkymiseen” Konkan romaanin ”julkaisuprosessissa” (ja ensimmäisten vuosiensa vastaanotossa), niin että mukana on ”lähes koko 20- ja 30-lukujen suomalaisen yhteiskunnan organisoituneiden mielipiteiden kirjo”.

Asetelman kiharaisuuden ja pelipanosten korkeuden vuoksi käydään ntamon verkkosivuille lisätyssä kirjoituksessa melko perusteellisestikin läpi nyt uuden tulemisensa saavan proosatyön taustaa, tekijänsä elämää ja uraa sekä merkittäviä verkostoja käyttäen lähteinä niin hänen omia aikaansaannoksiaan kuin asiaankuuluvaa historiallista, kirjallisuustieteellistä ja politologista tutkimusta. Hänen tyttärensä, jo esimerkiksi romaanissaan Johanneksen tunnustukset (1995) aihetta työstäneen kirjailijan Anita Konkan (s. 1941) jälkisana nyt 74-vuotiaan teoksen ntamo-editioon antaa suuntaa. Me sankarit on epäilemättä historiallisesti tärkeä ja poikkeuksellinen teos, jonka lukeminen asiayhteyksissään ja aikansa tuotoksena ei ole aivan vaivatonta, niin sujuva ja hyvin kohdistettu kuin romaani onkin. (Lue / lataa laaja taustateksi täällä (pdf).)

"Me sankarit [...] on korostetun kriittinen kuvaus kahden suomalaisen lyseolaispojan osallistumisesta [ns. Karjalan kansannousuun 1921]. Kirja asettuu voimakkaasti Suur-Suomi-propagandaa ja hurmahenkistä Karjala-aktivismia vastaan. Myös vihollisen käsite on paljon monimutkaisempi kuin 'ryssät ja heihin liittyneet suomalaiset luopiot' -argumentoinnissa. Kirjan loppusanoma on pikemminkin ihmisten yhteisyyttä ja yhteisvastuuta korostava[.]"
Kari Immonen väitöskirjassaan Ryssästä saa puhua. Neuvostoliitto suomalaisessa julkisuudessa ja kirjat julkisuuden
muotona 1918--1939 (Otava, Helsinki 1987)