Ain'Elisabet Pennanen, PALKKAPIIAN PÄIVÄKIRJA (1918/2023)

”Liikkuu luontevasti ja itseoikeutetusti kuten se, joka on syntynyt valmiiseen, häntä varta vasten tehtyyn maailmaan.”


Näin kuvaa palvelusväkeen vastikään pestautunut tarkkailija herraskartanonomistajaa jossain pohjoiskeskisessä Suomessa ensimmäisen maailmansodan edellä. Vaikka palkkapiian päiväkirjaa pitääkin, muistiinmerkitsijä-kertoja on itse asiassa kouluja käynyt taloudenhoitajatar, jolla on apulaisinaan niin keittäjätär Henriikka kuin sisäkkö Lempi ja vielä asiatyttö Siikrikin. Talossa kelpaa työskennellä, kun isäntä, eläkkeelle ja leskeksi jäänyt tuomari, on asiallista laatua. Mutta vanha maailma on murtumassa.


”Kaikkein vähimmin luulisi noin rikkaalla ja ylhäisellä enää hyvän olevan, pakoitettuna alituisesti kuulemaan ikkunansa takaa kumean uhkaavan sosialistisen melun.”


Palkkapiian päiväkirja rakentuu mehukkaan epäkorrektille havainnoinnille yhtä hyvin ylä- kuin alaluokan edustajista ilmiasuineen ja tapoineen. Samalla tämä ”romaaninovelliksi” lajityypitelty ja diaarimuotoa rohkeasti käyttävä teos uudistaa suomenkielistä proosaa hämmästyttävän moni-ilmeisesti. Jo pelkästään sanastollisesti kirja on tavattoman rikas yhdistellessään murrehelmiä, sivistystermejä ja vieraslainoja. Myös viittauksissaan ajanilmiöihin se muodostaa tiheää merkitysverkostoa. ntamo-painokseen on lisätty kahdeksan sivun verran lukemista tukevia loppuhuomautuksia.


”Oikaisen itseni ja hymyilen. Nyt alkaa minun elämäni. Nyt olen minä lady, pitkä ja kalpea, vierelläni haaveen vinttikoira.”


Käkisalmessa syntynyt Ain’Elisabet Pennanen (1881--1945) oli avannut uransa 1906 romaanillaan Voimaihmisiä (ntamo 2020). Sen jälkeen oli ilmestynyt runokokoelma Tschandalan vanki (1907/ntamo 2021). Ne olivat saaneet melko lailla ymmärtämättömän vastaanoton, ja jatkoa nähtiin vasta tauoittain runokirjassa Pyynikin ruoho (1911) ja näytelmässä Rossit (1917). Palkkapiian päiväkirja seurasi kansallista ja yksilöllistä tragediaa, kun vuoden 1918 sisällissodassa kaatui myös Pennasen rakastettu, runoilija Juhani Siljo (1888--1918), jolle kirja on omistettu ja jonka postuumin kokoelman Selvään veteen (1919) hän toimitti.

Päiväkirjaluomus oli sekin vaikeaa sulateltavaa suomalaisille kriitikoille. Rafael Forsman (1898--1977, vuodesta 1926 Koskimies) laati arvostelun Aikaan (1906--1922) ja näki mahdolliseksi kuvata sitä ”älykkääksikin kokeiluksi”. Tämä jäi rystykohteliaisuudeksi, sillä resensistin mukaan kirjassa ei pysytty "luonnollisuuden, järjellisyyden ja tyylipuhtauden rajoissa”, vaan tarjolle pantiin tyylitöntä ja ”kirjalliseen teennäisyyteen” kaatuvaa pyrkimystä ”välittömään sielunkuvaukseen”.

Astetta paremmin ruodintavastuunsa kantoi toinen aikakausjulkaisu Valvoja (1880--1922). Runoja-kirjallaan 1916 debytoineen Aaro Hellaakosken (1893--1952) mukaan Pennasen tekstin ”intellektuaalinen pirteys”, ”näkemysten elokkuus” ja ”tunnelmien välittämiskyky” eli sanalla sanoen ”tyyli” oli ”tuoretta ja elävää”. Oikeastaan kirjassa häiritsi tämän luennan mukaan vain muita railakkaasti mittailevan päähenkilön (muka) itseironiaton omahyväisyys, ja se häiritsikin todella paljon: vaikka tämä -- ”hienoudenkipeydessään myötätuntoa herättävä” hahmo -- voisi olla hyvä teema, mutta sen kehittelyn vaillinaisuus tekee kirjasta ainoastaan ”virkistävän yksityisyrityksen oikeaan suuntaan”.

Eheyttä ja kokonaisuudellisuutta -- ”rauhallisen taidenäkemyksen” toteutusta (Valvoja) tai ”kunnioitusta kirjallista muotoa kohtaan” (Aika) -- odottavat pettyivät eivätkä osanneet tarkistaa odotuksiaan. Kokonaan toisin luki uusinta suomenkielistä proosaa suomenruotsalainen kriitikko Hagar Olsson (1893--1978), joka itse oli jo osoittanut modernin suorasanataiteen hallintansa teoksillaan Lars Thorman och döden (1916) ja Själarnas ansikten (1917). Hänen arvostelunsa (jossa punnittiin samalla myös Sillanpään Hurskas kurjuus ja Talvion Yötä ja aamua) ilmestyi Dagens Pressissä (1914--1921) 5. huhtikuuta 1919 ja kuuluu maan kritiikkihistorian huimimpiin.

Olsson kirjoittaa alkuun vain neljä lausetta Pennasen teoksesta, lainaa sitten kaksi pitkähköä näytettä ja päättää jälleen neljään omaan lauseeseen. Hänen pääteesinsä on hätkähdyttävä: Palkkapiian päiväkirjan juoni tai tapahtumakulku (fabel) on vähämerkityksistä, siinä missä ”kaikki, mikä jää sen ulkopuolelle, on kokonainen ihmeellisyyksien valtakunta”. Ja tuo jokin on Olssonin sanoin ”runoa [dikt]”.

Käsitys tuo mieleen Leevi Lehdon viimeisten aikojen pohdinnat toisesta kansalliskirjailijasta. Aleksis Kiven runous oli nimittäin hänen mielestään parempaa ja merkittävämpää kuin usein luultiin, mutta sitä ei pitänyt etsiä tämän runoista vaan proosasta.

Itse asiassa Valvojassakin avautuu osin samankaltainen pohdiskelu. Palkkapiian päiväkirjan luonnetta ”harmaan totisen proosamme virkistävänä poikkeusilmiönä” kuvaillaan lehden kritiikissä ”runon” väkevyydeksi, sikäli kuin ”sanalla tarkoitetaan tunnekylläisiä yksityiskohtia, nopeita ajatusyhdistelmiä, tulkinnan hermokasta elokkuutta”. Kirjan ”huomioiden rikkaus” ja ”aistimusilo” sekä ylisummaan tekijän ”aivan omalaatuisensa ilmaisumuoto”, tuo ”älyllisesti pirteä, usein aistimuksia tulviva, rytmiltään hypähtelevä, hermokkaisuudessaan levoton” ote erottivat sen erikoistapaukseksi. Kuten sanottu, arvostelussa ei kuitenkaan rohjettu laskea kaikkea tätä Olssonin tapaan eduksi tai voitoksi.

Dagens Pressin kritiikin tarkempi laatu ei välttämättä ole yhtä innostavaa luettavaa. Ensinnäkin Olsson menee niin pitkälle, että väittää Pennasen kirjan tarinaa (fabel) ”mitättömäksi”, minkä voi ymmärtää sen runollisten elementtien tai virtaaman ylistyksen vaatimaksi liioitteluksi, mutta se tuskin tekee oikeutta teoksen sosiaaliselle painotukselle. Ehkä arvostelija tahtoi rauhoitella lehden lukijakuntaa, ettei käsillä suinkaan ole mikään kumouskertomus vaan hämmästyttävä kielellinen saavutus. Toisekseen Olsson täsmentää pennaslaista poeettisuutta ”kirkkaaksi ja ihanan naiiviksi luonnonrunoudeksi”. Lisäksi hän vieläpä pitää tätä ylipäätään suomalaisten lyyrikoiden etusijaisena hyveenä, aitouden merkkinä.

Näin kriitikko uhkaa yleistää Pennasen ilmiselvästi omintakeisen ja edukseen erottuvan aikaansaannoksen. Ehdan luontotunnelmoinnin painotus myös kaventaa pahoin Palkkapiian päiväkirjan säätyeroja tarkkaavaa luonnetta ja kiistää sen yhteiskuntakriittisen osuvuuden. Kuten todettiin, tämä saattaa olla kansalaissodan jälkeen tarvittavaa tahdikkuutta: on järkevää esitellä kirjallisia kykyjä yhtäältä näiden välineenhallintaa ja toisaalta epäpoliittista innoitusta tähdentäen. Kiinnostuneeksi saatu lukija voi sitten pohtia tykönään vaikka luokkakysymystä, semminkin kun se nousee kirjasta sopivan mutkikkaana.

Yhtä kaikki Olssonin vastakaiku Pennasen työlle on ikimuistoista lajia. Se tunnistaa sekä kiistämättömän lahjakkuuden ja taidon että yhtä
kiertämättömän rohkeuden liikkua genrejen rajoilla. Vaikka Olssonin vaarinotto ei riittänytkään nostamaan Pennasta yleiseen
arvostukseen, se tarjoaa yhä hyvän mahdollisuuden ajatella hänen tuotantoaan uudelleen.

Poliittisessa katsannossa Pennasen luoma on monella lailla jännitteinen. Kun hän toi keväällä 1919 päivänvaloon Siljon mainitun Selvään veteen, hän ei tyytynyt vain yleisesti surkuttelemaan "hermotylsää, tunteetonta, antiartista verta" kotimaisessa taiteilijakunnassa tai pauhaamaan siljolaisen "hengen ja ruumiin, pään ja sydämen, elämän ja opin sopusoinnun" kadosta. Pennanen myös letkautti, ettei "henkinen punakaartilaisuus" ollut kaukana joistakuista kirjailijoistamme. Ja hän lisäsi, että "reklameeratuin" lajityyppi paraikaa oli "ilkeä romanttinen alhaiso-maalaus". Osa tästä voidaan käsittää valkoisten puolella taistelleen rakastetun muiston vaalimiseksi, mutta purkaus istuu sangen huonosti Palkkapiian päiväkirjan yhteyteen. Siinä on nimenomaan korostettava, että toisin kuin liian moni nimeke kansalaissodan jälkeen se ei edustanut kummankaan puolen revanssihenkeä vaan oli riippumatonta taiteellista tekoa. Selvään veten -esipuheessaan Pennanen viittaa onneksi myös Aleksis Kiveen ja antaa siten epäsuoran vihjeen oman "romaaninovellinsa" lukemiseen Seitsemän veljeksen yhteiskuntamurroskuvauksen, sydämellisyyden, älyn ja suuren naurun omanlaisenaan jatkajana.

Iteironian puute onkin kyseenalainen moite Palkkapiian päiväkirjasta. Onhan äänessä Arma Helena Vieras, joka kertoo hylänneensä tavanomaisen "-nen"-päätteisen sukunimensä ja koetteleepa sen paikalle myös saksan hurmaa tarkoittavaa Rausch-sanaa. Tekijän aina korostetut ja aikalaisvastaanotossakin valitellut Nietzsche-vaikutteet on nyt viritetty huippuunsa niin, että eräässäkin parin sivun jaksossa mainitaan lähes kaikki filosofiin liitetyt klišeet "välimatkan paatoksesta" dekadenssin ja herra/orjamoraalin kautta "elämän myöntämiseen" -- mitä koomisimmin efektein. Kirja kaikkineen on kuvaus päähenkilön epäonnistumisesta, samalla kun päiväkirjamuoto selittää niin hänen uskoaan kuin epäuskoaan itseensä ja lähes pidäkkeetöntä muiden mittailua.

Ain'Elisabet Pennanen valmistui ylioppilaaksi Tampereella ja talouskoulun opettajaksi Helsingissä. Hän kuitenkin lähti 1904 draamatöihin Tampereen Teatteriin, solmi suhteen kuuluisan näyttelijän Aarne Orjatsalon (1883--1941) kanssa ja synnytti aviottoman pojan Jarno Pennasen (1906--1969). Voimaihmisiä palaa feministisen romaanin keinoin näihin asetelmiin, joista toinen osapuoli kirjoitti oman suorasanaisen kertomuksensa Viettelijä (1907). Mainita pitää, että Orjatsalo oli myös tunnettu sosiaalidemokraattivaikuttaja, joka liittyi punaisten riveihin kansalaissodassa ja pakeni sen jälkeen Yhdysvaltoihin. Suhteesta Siljoon Pennanen kirjoitti romaanin Kaksi raukkaa, jonka 30-luvulta alkaen suomalaisen vasemmistointelligentsijan merkkihahmoihin kuulunut poika-Pennanen toimitti 1968.

Kansallisbiografiaan äiti-Pennasesta pienoiselämäkerran laatinut Leena Kirstinä (s. 1944) korostaa esikoisteoksen nietzscheläisyyttä. Hän sivuuttaa Palkkapiian päiväkirjan vähällä ja katsoo tekijän onnistuneen ”parhaiten omaelämäkerrallisissa romaaneissa”. Kirjallisuusprofessorin sanoin Pennanen ”on taitava seurapiirikohtausten kuvaaja ja tarkasti erittelevä psykologi”. Kirstinän mukaan tämä ei niinkään (kuten aikalaispalautteessakin uumoiltiin) ilmentänyt ”romanttisesti tunteilevaa naistyyppiä” vaan ironisoi moista rakennelmaa, mutta ”sekä muodon että kielen viimeistelemättömyys” verottaa nykysilminkin (eikä vain aikansa mielipiteissä) tuotannon voimaa.

Aihetta olisi syytä tutkia lisää. Vähintäänkin (Forsmaninkin tunnistama joskin saman tien tuomitsema) eksperimentaalisuus Pennasen proosassa tulisi ajatella uudelleen.


"Uu-uu. Pillillä huudan, kesä tulee! [...] Aamulla minua jumalani suutelee, aamulla minulle jumalani laulaa. [...] Tututu kokokoo -- -- tututu -- kokokoo --. [...] Hu-huu, u-uu! [...] Huhhei. [...] Uu-uu vaan! vinkuu sieluni tuuli."


Kirjallisuus
Kirstinä, Leena, Ain’Elisabet Pennanen. Suomen kansallisbiografia. SKS, Helsinki 2006.
Pennanen, Ain'Elisabet, Julkaisijan esipuhe. Teoksessa J. SIljo, Selvään veteen. Runoja ja tunnuslauseita. [Toim. Ain'Elisabet Pennanen.] Otava, Helsinki 1919, 5--10.