L. Onerva, MURTOVIIVOJA (1909/2023)

”Ja kuitenkin olisi hän tahtonut nauttia.”
(novellista ”Meiri”)


L. Onerva (1882--1972) debytoi runoilijana teoksella Sekasointuja (1904/ntamo 2020) ja romaanikirjailijana Mirdjallaan (1906). Novellistina hän esittäytyi kahdentoista tekstin koosteella Murtoviivoja (1909). Kirja sai yleisesti ottaen hyvän vastaanoton, mutta kuultiin myös erilaisia moitteita.

Lukutupa (1897--1910) puhui (22/09) ”tunnehelmistä” koostuvasta ”taidenautinnosta”. Uusi Suometar (1869--1918) harmitteli (25/xi/09) ”käsitteellisyyden” yliotetta ”elävästä verevästä todellisuudesta”. Valvoja (1880--1922) kehui (12/09) ”situatsioneja” milloin vuoropuheluitse, milloin mietiskellen mutta aina ”joustavaan ja kirkkaaseen tyyliin” eritteleviä psykologisesti havaintokykyisiä tekstejä. Turun Sanomat (1904–) uumoili (26/xi/09) teksteistä huokuvan paikoin ”mekaanisen maailmankatsomuksen”, vaikka tätä hyvittikin ”varma ja voimakas kuvaustapa”. Aamulehti (1881--) kiitti (28/xi/09) paremminkin ”lämmintä” ja ”mehevän raikasta” tyyliä. Helsingin Sanomat (1889–) suitsutti (5/xii/09) ”ajatuksen” ja ”muodon kulttuuria”, joskin piti koonnosta epätasaisena. Finsk Tidskfrift (1879–) tunnisti (3/10) älyllisyydessä – ”suomenkieliselle kertomataiteelle niin vieraassa” piirteessä – näiden novellien ”ominaisleiman”. Aika (1906--1922) näki (4/10) tilaisuuden miehen ja naisen olemuseron alleviivaukseen, mutta myönsi uutuuden olevan ”tekijälle voitoksi”.

Reetta Nieminen huomautti Sananjalka-artikkelissaan 1999 Onervan novellien jääneen Mirdja-romaanin varjoon. Hänen mukaansa niin Murtoviivoja kuin kirjailijan myöhempi kokoelma Mies ja nainen (1912/ntamo 2017) käsittelevät pääteemanaan rakastamisen vaikeutta, kun taas näiden välissä ilmestynyt Nousukkaita (1911) on suorastaan menetelmällisesti yhteiskunnallisempi painotukseltaan. Nieminen korostaa kompromisseja tekemättömien naishenkilöiden luomista Onervan tapana puntaroida niin vapauden ja riippuvuuden kuin tunteen ja järjen suhdetta.

Toinen Onerva-tutkija Viola Parente-Čapkova on nostanut (Joutsen / Svanen, erikoisjulkaisuja 4, 2020, 47--66) esiin Murtoviivoja-novellin ”Manja Pavlovna”. Se kertoo kahden venäläisen vallankumouksellisen, aatelisnaisen ja hänen jalosuvuttoman rakastajansa, tilanteesta Pariisissa ja tarjoaa muunnelman onervalaisesta ’uuden naisen’ kehittelystä nietzscheläisen yli-ihmisyyden hengessä. Manja tulee dialogin edetessä torjuneeksi ”elämän-ajatuksen ilman elämää, ihmisyyden teorian ilman omaa ihmisyyttä”. Parente-Čapkovan mukaan Onerva liioittelee melodraamaa eikä säästele venäläisyyteen liitettyjä totunnaisuuksia, mutta onnistuu korostamaan päähenkilönsä älyllisyyttä poikkeuksellisella tavalla. Samalla jo protagonistin nimi nostaa esiin Nikolai Tšernyševskin (1829--1889) romaanin Mitä on tehtävä? (Što delat? 1863). Suom. Nikolai Jaakkola. Tark. Marja-Leena Raunio. Progress, Moskova 1982, Vera Pavlovnan ja kumppaninsa Dimitri Miljukoffin nimi puolestaan liberaalin demokraattipoliitikon Pavel Miljukovin (1859--1943) (joka sittemmin ehti toimia pari kuukautta Venäjän väliaikaisen hallituksen ulkoministerinä 1917, kunnes lähti maanpakoon bolševikkien noustua valtaan). Näennäisen yksinkertaisesta nainen--mies-ottelusta sukeutuu näin intertekstien ja poliittisten ulottuvuuksien värittämä kokonaisuus.

Tämä on hyvä esimerkki myös kääntäjänä ja myöhemmin niin toimittajana kuin elämäkerturina ansioituneen Onervan teosten kerroksisuudesta.
Muut yksitoista Murtoviivoja-novellia keskittyvät suomalaisten naisten ja miesten ratkaiseviin elämäntilanteisiin. Helsingin Sanomat -arvostelun laatineen filologian professorin Werner Söderhjelmin (1859--1931) sanoin Murtoviivoja lukiessamme ”olemme tekemisissä voimakkaasti ajattelevan, syvästi tuntevan ja elävästi kuvaavan kirjailijan kanssa”. Kriitikko myös kirjoitti: ”Sen miellyttävän tunteen joka valtaa ihmisen hänen joutuessaan sivistyneeseen ja älykkääseen seuraan, missä valituin sanoin esitetään omintakeisia näkökohtia elämän kysymyksistä, kokee lukija seurustellessaan L. Onervan kanssa läpi hänen uuden kirjansa.”