Volmar Lindman, TURUN LINNASSA -- PÅ ÅBO SLOTT (1892/2023)

”Näistä neideistä huomattiin erittäin yksi, Zaida Barinsky, joka kauniilla ulkomuodollaan ja haaveksivalla katseellaan suurissa mustissa silmissään herätti kaikkein huomion. Hän oli syntynyt Puolassa köyhistä vanhemmista, mutta oli harvinaisen kauneutensa ja tavattomain luonnonlahjainsa tähden jo aikaisin otettu hoviin, ja oli nyt yksi herttuattaren uskotuista.”

”Bland dessa tärnor förmärktes särskildt en, Zaida Barinsky, som genom sitt sköna yttre och den svärmiska glöden i de stora mörka ögonen väkte allas uppmärksamhet. Hon var barnfödd i Polen af fattiga föräldrar, men hade genom sin sällsporda skönhet och sina ovanliga anlag redan tidigt upptagits vid hofvet och var nu en af härtiginnans förtrogna.”


Ollaan Puolan kuninkaantyttären Katariina Jagellonican (1526--1583) hovissa 16. vuosisadan Turussa. Yhdessä Kustaa Vaasan (1496--1560) toiseksi vanhimman pojan ja Suomen herttuan Juhanan (1537--1592) kanssa hän hallitsi 1556--1563 Ruotsin valtakunnan itäistä osaa ja Turun renessanssilinnaa. Kausi päättyi väkivaltaisesti, kun isoveli, kuningas Eerik XIV (1533--1577) lähetti Tukholmasta sotajoukon vangitsemaan herttuaparin. Juhana ja Katariina pääsivät kuitenkin valtaistuimelle syksyllä 1568, kun Eerik kukistettiin kapinallisen aateliston voimin, suljettiin Turun linnaan vangiksi ja lopulta myrkytettiin 1577.

Turun linnassa | På Åbo slott pysyttelee 1560-luvun alkuvuosissa kuninkaallisen veljesvihan kärjistyessä. Proosatyö ei suinkaan keskity herttuapariin vaan neuvokkaaseen Zaidaan ja toiseen Auran jokisuulle osuneeseen nuoreen. Hän on vaatimattomista oloista eteläisen Ruotsin Blekingestä kotoisin oleva sotilas Hans, ”kookas” ja ”sorea mies” (resligt bygd), ”ihana olento” (den sköna uppenbarelsen). He ovat kuin tehdyt tarinan päähenkilöiksi, vallankin kun Hansin uskollisuus Eerik-hallitsijalle johtaa vaikeuksiin, joissa vain Zaida saattaa auttaa.


”[…] och den i tysthet lågande kärlek hon hyste till honom försatte henne i ett tillstånd af osäglig oro.”

”[…] ja hiljaisuudessa kytevä rakkaus saattoi hänen [eli hänet] sanomattomaan levottomuuteen.”


Alun perin På Åbo slott ja Turun linnassa ilmestyivät kahtena eri teoksena samalta helsinkiläiseltä kirjatalolta. Porilaissyntyinen Konrad Emil Holm (1843--1928) oli 1867 hankkinut itselleen 1823 perustetun Waseniuksen kirjakaupan ja ryhtynyt tuottamaan kauno- ja tietokirjallisuutta sekä nuottimusiikkia: Holm kustansi laajalla skaalalla kaikenlaista luettavaa, kuten kepeitä käytösoppaita, mutta tuli etenkin vuosisadan lopulla tunnetuksi aikansa suosituimpien ja arvostetuimpien tekijöiden julkaisijana Topeliuksesta Weckselliin.

Näin pääsi turkulaislähtöinen Volmar Lindman (1861--1939) esikoisromaanillaan hyvään seuraan. Kansakoulunopettajana työskenneltyään ja kaksi runokirjaa -- Skuggar och dagrar (omakust. 1881) ja Dikter (Allardt 1885) -- tehtyään hänestä tuli ensin 1886 Helsingfors Dagbladin (1862--1889) ja 1889 Hufvudstadsbladetin (1864--) toimittaja. Kuten niin Turun linnassa | På Åbo slott kuin myös kaksi muuta historiallista kertomusta 1893 ja 1918, täydet yksitoista uutta runokirjaa 1887--1937 ja kahdeksan muuta tarinakokoelmaa vaihtelevissa lajityypeissä osoittavat, Lindman ei tyytynyt pelkkään sanomalehtityöhön.

Kirjallisuushistoriaan hänen nimensä on kiinnittynyt tuskin lainkaan. Lindman sai kyllä kannustusta runoiluistaan itseltään Topeliukselta, joka kirjoitti alkusanat hänen toiseen runoteokseensa, mutta niin hänen säemuotoinen kuin suorasanainen, 20-luvulta alkaen jo (taas) pelkästään omakustanteina ilmestynyt tuotantonsa on enimmäkseen unohdettu. Holmille hän ehti viimeistellä ensin Ny brefställare för Finlandin (1891) eli ajanmukaisen opaskirjan erilaisten kirjeiden laatimiseen, kunnes oli vuoro sukeltaa 1500-luvun pyörteisiin, Turun linnan vetovoimaiseen historiaan, josta hän oli kirjoittanut balladin jo debyyttikokoelmaansa Skuggor och dagrar (1881); tämä runo uusine käännöksineen sisältyy nyt julkaistuun ntamo-titteliin. Varmemmin kuin sanataiteilijana Lindman muistetaan eläinsuojeluaktiivina, joka yhdessä Constance Ullnerin (1856--1926) kanssa oli näkyvimpiä topeliaanisen luontorakkauden ja käytännön eläinhyvinvoinnin edistäjiä 1900-luvun ensimmäisillä kymmenillä.

Turun linnassa | På Åbo slott sai melkoisen torjuvan vastaanoton. Finsk Tidskrift (1876--) ja Päivälehti (1889--1904; nyk. Helsingin Sanomat) näkivät luomuksessa hyviä tai hyvittäviä puolia, Uusi Suometar (1869--1918) ja Lindmanin oma työnantaja Hufvudstadsbladet moittivat roimemmin ja Åbo Tidning (1882--1906) tyrmäsi täydellisesti. Ehkä voi kokoavasti sanoa, että teos katsottiin konseptioltaan vähäveriseksi ja kerrontavoimaltaan vaisuksi muunnelmaksi esimerkiksi Fredrika Runebergin (1807--1879) yli 30 vuotta aiemmin esittelemästä historiallisen fiktion genresta, samalla kun sillä ei nähty olevan ajanmukaisempia rakenteellisia tai tyylillisiä ansioita. Kirjan kohtaloksi tuli leimautuminen joutavaksi ajanvietteeksi, jonka harmittomuuskin oli kyseenalaista etenkin kehnoksi tai suorastaan haitalliseksi arvioidun suomennoksen takia.

Kuten kirjallisuudentutkija Erika Pihl esittää Lindmanin kirjan ntamo-laitokseen sisältyvässä jälkisanassaan, Turun linnassa | På Åbo slott -teoksen arvoa ja merkitystä on mielekästä pohtia nyt uusin silmin reilun 130 vuoden etäisyyden päästä. Tampereen yliopistossa keskiajan kirjallisuudesta väitellyt (Mirrored Voices. The Rhetoric of Experientiality in Medieval Literature, 2021) tutkija esimerkiksi toteaa, että Lindmanin työn aikanaan hankalaksi koettu katkoksisuus ja kerronnan oikukas siirtyily maalailevista jaksoista tiedollisiin tiivistelmiin ovat piirteitä, jotka 2000-luvun näkökulmasta kyetään vaivattomammin näkemään osaksi niin taiteellista kokonaisuutta kuin historiallisen sepitteen monimuotoisuutta:


”Sekoittamalla kokeilevasti melodramaattista ainesta, romanttista luontokuvausta, nousevaa psykologis­ta realismia ja historiankirjoitusta esikoisprosaisti Lindman onnistuu luomaan eräänlaisen epätäydellisyyden hurmaavan pienoismonumentin.”


Tähdelliseltä vaikuttaa Lindmanin teoksen luonne. Originaalin alaotsikon mukaan se on skildring, joka suomennokseen valitun ”kertomuksen” sijaan on pikemminkin ”kuvaus” tai ”kuvallinen esitys”; verbi skildra juontuu kilpien (saks. Schild) maalaamisesta. Tässä mielessä teoksessa ei ole tarkoituskaan painottaa juonta tai tarinaa, ei liioin historiallisten romaanien tapaan tavoitella laveutta ja perinpohjaisuutta (vaikka romaaneiksi tuolloinkin kutsuttiin kovin eripituisia luomuksia). Korostuu ero vaikkapa juuri Fredrika Runebergin teoksiin, joista Fru Catharina Boije och hennes döttrar (1858) merkittiin berättelseksi ja Sigrid Liljeholm (1862) romaniksi. Kerronnallisuus ja yksityiskohtaisuus voivat sikäli olla ajoittaisia, kuten ne Lindmanilla ovatkin, tähän tai tuohon kuvasarjan tai -sommitelman osaan kuuluvia ominaisuuksia, joista luovutaan äkillisesti, niin että tämän päivän lukija kokee siirtymän herkästi töksähdyksenä. Modernia psykologista proosaa vaikkapa Juhani Ahon kohutun Yksin-romaanin (1890) tapaan ei liioin juuri tapailla, kun jätetään pääasiassa eläytymättä päähenkilöiden tuntoihin ja vain aukaistaan mahdollisuus tähän lukijoiden itsensä kokeiltavaksi: sisäisiin taisteluihin ja myllertäviin tunteisiin kyllä viitataan, ne todetaan, mutta niiden ei anneta vallata etualaa tai muuttaa otetta esityksessä, jossa kohtaukset seuraavat toisiaan enimmäkseen kuin tableaut tai dioraamat.


”Mikä vastakohta elämän tuolla ulkona ja hänen sisällisten taistelujensa välillä!”

"Hvilken kontrast mellan lifvet där ute och strömningarne i hennes inre, tykte hon."


Skildring-lajinimityksessä huomionarvoista on sen käyttökelpoisuus myös ei-fiktiossa. Esimerkiksi ruotsalaisen arkeologin Hans Hildebrandin (1842--1913) suurteos Sveriges medeltid (1879--1903) sai genremääreekseen kulturhistorisk skildringin. Vastaavasti täsmentyivät norjalaisen matemaatikon C. A. Bjerknesin (1825–1903) 1880 valmistunut elämäkerta edeltäjästään Niels Henrik Abelista (1802--1829), ruotsalaisen L. G. T. Tidanderin (1849–1917) selostus erään tanskalaisen kenraalin sotaretkestä 1500-luvulla eli Daniel Rantzaus vinterfälttåg i Sverige 1567--1568 (1886), ruotsalaisen apteekkari-valokuvaaja-kirjailija Claës Gudmund Nyblæuksen (1817--1892) selvitys Messias-ajatuksesta juutalaisuudessa (1887) ja suomalaisen historioitsijan Carl von Bonsdorffin (1862–1951) erittely Nevanlinnasta eli 1703 perustetun Pietarin kaupungin ruotsalaisesta edeltäjästä (1890). ”Kansankuvaukset” jossain ajallisesti ja/tai alueellisesti kaukana elävistä ihmisistä vaikuttavat puoltaneen termin käyttöä: kansainväliseksi menestykseksi noussut yhdysvaltalaisen Harriet Beecher Stowen (1811--1896) orjuudenvastainen esikoisromaani Uncle Tom’s Cabin (1852) käsittyi ruotsiksi skildringiksi 1882 (ja suomeksi ”kuvaukseksi” 1904). Ja kun irlantilaisyhdysvaltalaisen tutkimusmatkailijan Henry Stanleyn (1841--1904) The Congo (1885) ruotsinnettiin tuoreeltaan, sen alaotsikon Story kääntyi skildringiksi. Ajankohtaisinta käyttöä sanalle saatiin norjalaisen tutkimusmatkailijan Fridtjof Nansenin (1861--1930) merkittyä sillä arktisesta hiihtoretkestään kertovan kirjansa Paa ski over Grønland (1890).

Fiktion puolella taas termiä käytettiin esimerkiksi ensimmäiseksi suomalaiseksi romaanikirjailijaksi katsotun Charlotta Falkmanin (1795--1882) mittavassa Leonnassa (1854). Sittemmin se esiintyi nimiösivulla vaikkapa ruotsalaisen Sara Pfeifferin (1829--1913) useissa kirjoissa, joista osa taas oli romaneja, novelleja, teckningeja tai skizzejä. Sama pätee toiseen ruotsalaiseen prosaistiin Jon Olof Åbergiin (1843--1898), jonka varsinkin historiallisiin ”kuvauksiin”, ”kertomuksiin” ja ”luonnoksiin” erikoistunut tuotanto paisui 1870-luvulta alkaen perin laajaksi ja saavutti suuren suosion. Kenties juuri Pfeifferin tai Åbergin esimerkit antoivat suuntaa Lindmanin hankkeelle.

Jännittävää olisi verrata sitä myös Turussa syntyneen Rafael Hertzbergin (1845--1896) tekemisiin. Tämä monipuolinen kirjailija, kriitikko, suomalaisten kansanlaulujen ja historiantutkimusten ruotsintaja, kulttuurivaikuttaja ja keksijä työskenteli hänkin ensin toimittajana liberaalissa Dagbladissa ja sitten Hufvudstadsbladetissa. Hertzberg tuli julkaisseeksi ennen Lindmanin proosaesikoista sekä 1500-luvun lopussa käytyyn nuijasotaan (Runebergin Sigrid Liljeholmin tapaan) sijoitetun 222-sivuisen romaanin Knekt och bonde (Söderström 1890) että urbaanissa nykyajassa tapahtuvan 83-sivuisen pienoisromaanin Helsingfors–Monaco (Edlund 1887), jotka kumpikin varustettiin termillä skildring. Jos vanhan taistelun aikaisiin ihmissuhteisiin keskittynyt paksumpi kirja noudatti historiallisen kansankuvauksen vakiintunutta nimitystä, uhkapeliaiheinen traaginen aikalaismoraliteetti taas näytti havittelevan käsitteellä jonkinlaista yleispätevyyttä ”meidän pääkaupunkielämämme” analyysina (osin samaan tapaan Falkmanin Leonna oli vakuuttanut olevansa kuvaus elävästä elämästä). Joka tapauksessa Hertzbergin kirjat olivat selvästi modernia kirjallisuutta, jotka ajan ja paikan erityisyyksineen tarkensivat katseensa rakkauteen (Knekt och bonde) ja riippuvuuteen (Helsingfors--Monaco) yksilöelämän kohtalonkysymyksinä. Historiallista teosta tervehdettiin ”eloisasti” vanhastelemattomasta otteesta (Nya Pressen 21/v/1890), nykyelämäkuvausta taas luonnehdittiin ”kirjaksi tätä aikaa varten” (Finsk Tidskrift 5/1887). Kalevalastakin nuorille suunnatun proosaversion tehnyt Hertzberg oli suorastaan erikoistunut liikkuman menneen ja nykyisen kokemuksen välitystehtävissä.

Merkillepantavaa Turun linnassa | På Åbo slott -teoksen vastaanotossa oli Finsk Tidskriftin arvostelijan tokaisu sen ”vanhanaikaisesta romanttisuudesta”. Kirjallisuuden ja kaiken muunkin kulttuurin Romantik oli alkuaan – sata vuotta ennen Lindmanin seikkailua – merkinnyt nimenomaan nykyaikaan havahtumista: 1790-luvun lopulla julkisuuteen astuneet saksalaiset varhaisromantikot katsoivat olevansa ensimmäisiä historiallisesti käänteentekevän Ranskan suuren vallankumouksen jälkeisiä ajattelijoita ja toimijoita, jotka kaikissa sanoissaan ja teoissaan kuvastivat peruuttamattomasti muuttunutta politiikkaa ja yhteiskuntaa, aikakäsitystä ja maailmaa. Romanttisuus ensimmäisenä todellisena (ja meille nykyeläjillekin monin tavoin omalta tuntuvana) moderniutena huonontui 1800-luvun mittaan suvustaan (meille yhä tutummaksi) kaupalliseksi ja eskapistiseksi ajankuluksi, joka historiallisia tapahtumia ja henkilöitä hyödyntäessään kadotti otteensa nykyisyyden pystyvään ja kriittiseenkin käsittelyyn. Tässä kehitys- tai taantumiskertomuksessa Lindmanin proosaluoma näyttää erehdyttävästi uusromanttiselta käyttöviihteeltä, jota ei ainakaan FT:n arvostelijan mielestä parantanut muodista pudonneen esitystavan vaaliminen. Ilmeisesti tekijä ei ollut yltänyt hertzbergiläiseen vakuuttavuuteen historiallisen aineksen käyttelyssä ja ajantasaista makua hivelevässä työstössä. Tai sitten aika ei ollut kypsä lindmanilaiselle kertojatyypille ja kerrontamallille.

Tekijällä oli joka tapauksessa kiistatonta tahtoa ja lahjakkuutta täysipainoisena sanataiteilijana. Ja toiselta puolen hän oli kouliutuneena vapaamielisenä journalistina (ja vähän myöhemmin myös uuden ajan kansalaisaktiivina) varmastikin koko lailla suojassa miltä tahansa pelkältä historismilta, puhtaalta nostalgialta tai silkalta vanhoilliselta hapatukselta. Niinpä Lindmanin teosta on hyvä koettaa lukea myös ohi tai läpi sen ilmeiseltä vivahtavan syntymävanhuuden.

Varmastikin paras apu tässä on Turun linnassa | På Åbo slott -romaanissa tähdentyvä voimakkaan ja aktiivisen naisen kuvaus. Zaidan hahmossa tekijä korostaa anakronismien riskeistä turhia välittämättä nykyajan demokraattisia ihanteita: linnan ”loisto ja ylellisyys” (lyx och yppighet) eivät voineet kätkeä älykkäältä päähenkilöltä hovissa vallitsevaa vapauden puutetta, suoranaista ”pakkoa, ilottomuutta, tyhjyyttä” (tvång, glädjelöshet, tomhet), sanalla sanoen ”elämää kahleissa” (ett lif i bojor). Hän ei halua tökerösti kosivan linnanvoudin tarjoamaa muodollista turvaa ja suojaa, vaan hän etsii oman suvereniteettinsa vapaata toteutumista. Puolattarelle ratkaisevaa oli ”oma itse kaikkine oikeuksineen ja tarpeineen” (det egna jaget med alla dess rättigheter och behof) – tai ainakin se, etteivät näkymä ja tuntuma sellaiseen kokonaisuuteen hämärtyisi tai katkeaisi. Zaida ei ole ancien régimen eli vanhan valtajärjestyksen vanki, vaan hänet on varustettu jo myöhemmän ajan ideoin ja ideaalein.

Tässä lienee romaanin liberaalidemokraattinen ponsi. Turun linnassa | På Åbo slott vaikuttaisi sanovan, että niin kuin 1500-luvun harvainvallassa eivät yksilönoikeudet voineet tulla edes tunnistetuiksi saati tunnustetuiksi muuten kuin kenties hallitsijoiden ja aatelisten kesken, samoista valistuksen ja vallankumouksen hedelmistä tuli kansalaisten pitää tiukasti kiinni myös 1890-luvun asetelmissa ja paineissa. Ehkä Lindmanin onnistuu herätellä lukijoitaan jatkumoon, jossa moderni kansalaisuus – täysivaltaisuus, yhdenvertaisuus, oikeusturvattuus, tasa-arvoisuus, vaikuttavuus – saattoi olla juonnettavissa ikivanhojen erivapauksien piirien laajentumisten tai murtumisten seuraannosta: jokin vastaava oli varattu XVI vuosisadalla ainoastaan mahtihenkilöille ja jalosukuisille, samalla kun sen mahdollisuus ja kutsuvuus kirkastuivat näitä edes jollain lailla lähelle päässeille, kuten hovineito Zaidalle ja linnasotilas Hansille. Aristokraattiseksi kaventunut ajattelun, ilmaisun ja toiminnan vapaus nousi XIX vuosisadan mittaan yleiseksi periaatteeksi ja (jollei taatuksi voimavaraksi niin ainakin enemmän tai vähemmän) avoimeksi päämääräksi kaikelle kansalle. Osana tätä dynamiikkaa kirjassa viitataankin ”yleiseen ihmisrakkauteen” (den allmänna människokärleken), jolloin tämä 1800-lukulainen filantropian (ja 1800-luvun sosiaalipolitiikankin) ajatus juonnetaan jalon Katariina Jagellonican antamista virikkeistä.


”En oikein ymmärrä sinua, Juhana, et vaan tarkoita että sinäkin voisit tehdä semmoisen häpeällisen työn [eli veljenmurhan] joutuessasi raivoon ja vallanhimosta.”

”Jag förstår ej rätt, Johan, du menar väl ej att också du i ett öfvermått af raseri och maktbegär vore i stånd till ett dylikt nesligt dåt [dvs brodermord]?”



Yksilöllisten hyveittensä turvin Lindmanin romanssin sankarit tai antisankarit saattoivat ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä. Tai ainakin yrittää ottaa, edes hetkeksi. Emansipaatioaatettakin julkisesti ajaneeseen Hertzbergiin verrattuna Turun linnassa | På Åbo slott -teoksen laatija saattoi olla liiaksi myöhäisromanttisen melodraaman pihdeissä, mutta ehkä kerronnan nykivyys ja kuvaelmaa lähestyvä asetelmallisuus paljastuvatkin lindmanilaisiksi keinoiksi irrottautua niin perinnäisestä historiallisesta romaanista kuin vaikkapa juuri Ahon väläyttämästä modernista proosasta. Zaidan ja Hansin kohtalo voi kertoa yhtä lailla romanssivaateista (sankaritragiikkaan tarkentaessaan) kuin modernista realismista (ei-aatelista epävapautta painottaessaan). Esimerkiksi Pfeifferin Ranskan vallankumousaikaan kiinnittyvä Axel Fersen och Marie Antoinette (1877) oli alarubriikkinsa sanoin historisk romantisk skildring ja saman kirjailijan teos näyttelijä Emelie Högquistin (1812--1846) elämäntiestä taas romantiserad skildring, joissa kummassakin korostetaan annetun kuvailun, kuvauksen tai kuvaelman sepitteellistä, nimenomaan romaaniksi saattamisessa tarvittavaa ja todellisuudesta vasiten – ikään kuin luvallisesti, taiteen vuoksi, kirjallisuuden hyväksi, ymmärrettävistä syistä tai pätevin perustein – poikkeavaa luonnetta. Tähän verrattuna Turun linnassa | På Åbo slott pitäytyy sangen koruttomassa todenmukaisuudessa niin useimmille tuttua historiallista tapausta (Juhanan herttuakauden loppua) hyväksi käyttäessään kuin omille aikalaisilleen tärkeiden elämänonnen edellytysten vihjeissään.

Ja tässä valossa Lindman todella olisi vähintään aikeissaan ja hengessään alkuperäisen romantiikkaan kuuluneen herätteen vaalija eikä niinkään romanttisen ajanvietteen maakari. Ehkä siksi kirjaan on otettu mukaan linnanmuurien sisäpuolelle sijoittuvien tapahtumien lisäksi myös kohtauksia sen ulkopuolella aina pappisperheestä kalastajamökkiin. Lindmanin kansanvaltaisen eetoksen mukaista on vain teroittaa kansalaisen oikeuksien rinnalla tämän yhtä porvarillisia kuin herooisiakin velvollisuuksia:


”on oikeus vaatia jokaiselta rehelliseltä kansalaiselta: velvollisuuden täyttämistä ja miehuullista rohkeutta”

”det man har rätt att fordra af hvarje redbar medborgare: plikttrohet och manligt mod”


Ja rohkeuden sovinnaisesta sukupuolittamisesta huolimatta käy selväksi, että urhein kaikista on ajatuksiltaan edistyksellinen ja toimissaan peloton Zaida. Aika ja paikka vain eivät tarjonneet hänelle täyttä kansalaisuutta vaan huomattavasti muinaisempaa uhrivalmiutta.

FT Erika Pihlin huomautuksin ja jälkisanoin varustettu Turun linnassa | På Åbo slott on toteutettu yhteistyössä professori Sari Kivistön johtaman ja Koneen Säätiön rahoittaman tutkimushankkeen Kirjallinen sukupuutto. Kadonneet kirjallisuuden lajit ja menneisyyden kuvittelu kanssa. Ks. lisää täältä. Kirjaan sisältyvät myös Lindmanin runo ”Turun linna” (1881) ja Pihlin suomennos siitä. Ks. tutkijan blogikirjoitus täällä.