Leevi Lehto, ELÄMÄÄ HELSINKILÄISMETSISSÄ (1990/2024)

”Istutuksessa on otettu huomioon, että jalompia puulajeja yleensä on istutettu silmään pistävämmille paikoille samoin kuin teiden ja viertoteiden varsille. Missä tätä on tapahtunut isommille alueille, on useimmiten istutettu sekametsiköitä, jolloin tilapäisenä sekapuuna [eri kuusilajien joukkoon] on useimmissa tapauksissa käytetty mäntyä.”
Metsäkonduktööri Timgren 1893


Kaikki alkaa Kaivopuiston hyvin sujuneista ja tuhansia ihmisiä paikalle houkutelleista juhannusjuhlista 1845. Pian vietetään iloisia hetkiä myös Korkeasaaren ja Seurasaaren kansanpuistoissa. Ajatus helsinkiläisistä rentoutumassa luonnon helmassa rupeaa vaikuttamaan kaupunkisuunnitteluun. Vaikka Töölö ja Kamppi eivät voikaan säilyä huvila-alueina, kaikkea ei kivetä eikä rakenneta umpeen, ja asemakaava-arkkitehti Bertel Jungin (1872--1946) loppuvuodesta 1911 esittelemä idea Keskuspuistosta kantaa kuin kantaakin hedelmää.

Toinen alkupiste on 1886 säädetty metsälaki. Se velvoittaa kaupungit pitämään huolta puuvaltaisista alueistaan ja varta vasten suunnittelemaan tällaista toimintaa.

Kolmas ja vääjäämättömin lähtökohta on Helsinkiin 28. elokuuta 1890 iskenyt raju myrsky. Tuhat puisto- ja ehkä 6 000 metsäpuuta kaatuu ja raivaustyö vaatii mittavia panostuksia viranomaisilta. Siinä sivussa syntyy kaupunginmetsänhoito ensimmäisenä vastuuvirkahenkilönään G. O. Timgren (1862--1927).

Kuitenkin vasta 1943 perustetaan ja täytetään ensimmäinen kaupunginmetsänhoitajan virka. Elämää helsinkiläismetsissä kuvaa sekä ammattialan läpimurtoa että kansalaisten luontosuhteen muuttumista. Vahingonteot toistuvista joulukuusivarkauksista lähtien kuuluvat kuvaan, samoin yksittäiset huomattavat puuvartiset kasvit tai niiden ryhmät ja paisuvan metropolin kulkijoiden edesottamukset niiden siimeksessä. Moni muistaa Lasipalatsin vieressä kasvaneen kujasalavan, jonka mahtavan rungon myräkkä katkaisi 29. joulukuuta 2003: ilmeisesti 1830 istutetun, 1924 rauhoitetun ja laajasti rakastetun yksilön kunniaksi järjesti kaupunginmuseo näyttelyn ja tuotti Vanhan piilipuun alla -kuvakirjasenkin (2004).

Elämää helsinkiläismetsissä antaa mahdollisuuden ymmärtää kaupungin ja kaupunkilaisuuden kasvamista yhdessä puiden kanssa.

Runoilijana ja sanataidekääntäjänä suitsutetun Leevi Lehdon (1951--2019) tuotannossa Elämää helsinkiläismetsissä on monella lailla erikoistapaus. Ensiksikin se on hänen kahden tieto- ja kaunokirjallisuuden rajaseudulle sijoittuvan esseekokoelmansa Alussa oli kääntäminen (Savukeidas 2008) ja ”Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi” (ntamo 2017) muistaenkin tekijänsä ainoa asiaproosateos tai vähintäänkin ainut monografia. Toiseksi: se on hänen poesiaan vahvasti painottuvassa alkuperäistuotannossaan myös ylimalkaan harvoja proosamuotoisia teoksia, ja kollaasipohjaiseen Päivään (Kirja kerrallaan 2004/ntamo 2012) ja Janajevin unet -pienoisromaanikokeiluun (Taifuuni 1992/ntamo 2022) verrattuna se edustaa hänen œuvressaan yksinään selvästi kertovaa lajityyppiä. Kolmanneksi: se oli teini-ikäisenä kaksi säetaidenimekettä Muuttunut tuuli (Otava 1967/ntamo 2015) ja Rakkauden puheesta (Otava 1969/ntamo 2021) julkaisseen ja sen jälkeen päivänpolitiikkaan ja järjestötyöhön kahdeksi vuosikymmeneksi lähteneen kirjoittajan paluu litteratööriksi -- metsäänmenon perään saatiin häneltä vielä 10 omaa titteliä ja suuret määrät myös kaunokirjallisia jälkiperäisteoksia.

Elämää helsinkiläismetsissä kantaakin merkkejä tekijän kahdesta toimenkuvasta tuolla puolen monille tutuimman artisti-Lehdon. Sen yhteiskunnallisessa otteessa on ilmiselvää heijastumaa työskentelystä työväenliikkeen teoreetikkona, strategina ja haamukirjoittajana. Ja sen hallitussa toteutuksessa näkyy 1978 poliittisen historian gradunsa tehneen (post)modernisaatiotarkkailijan selostus- ja tulkintataito. Samalla kirja on leppoisa ja hyväntuulinen, suorastaan lempeä sukellus erään metsäisen kaupungin sukeutumiseen itsekseen. Myös kirjailija oli hyvää vauhtia uudistumassa.

Helsingin kaupungin kiinteistöviraston maa- ja metsätalousosasto olisi voinut teettää kirjoitustyön jollakulla yhteisöhistoriikkeihin erikoistuneella ammattilaisella. Tai se olisi voinut antaa kirjanteon jonkun palkkakynän hoideltavaksi vaikka haastattelupohjalta tai forstmästareiden muistiinpanojen toimittamisen tehtäväannoin. Kun se värväsi tehtävään poikkeuksellisen lahjakkaan kieli-ihmisen, monisärmäisen aikalaiskriitikon ja kannuksena hankkineen poeetan, kirjaan tuli tyylillistä finesseä ja tarinallista panachea. Tiivis yhteistyö kaupunginmetsänhoitaja Mikko Pitkäniemen (1923--1997) kanssa tuotti hienon lopputuloksen, olihan tämä kaiken avituksensa lisäksi ”ollut avoin kirjoittajan omille ’ulkopuolisen’ aivoituksille”.

Niinpä teoksessa tavataan vaikkapa sellaisten välttämättömien otsakkeiden kuin ”Maanhankintapolitiikka” ja ”Sodan vaikutus metsien käyttöön” lisäksi rubriikkivalioita à la ”Puu kaupungissa”. Lehtomaisen silmäniskun lukija saa tuta vaikkapa otsikossa ”Ulkoilun organisointi” ja ihailla voi koko kaupunginmetsänhoidon synnyn esittämistä elokuun 1890 mitä dramaattisimman myrskyn -- ja aikansa mediatapahtuman -- seurauksena. Olennainen on jo teoksen nimi Elämää helsinkiläismetsissä, tiivistäähän se kirjaan rakennetun kehityshistorian kohti luonnonsuojelun läpimurtoa ja ympäristötietoisuuden vahvistumista, teroittaahan se yhtä hyvin pääkaupunkimme poikkeuksellista vehreyttä kuin myös nimenomaan urbaanin metsänhoidon erityisyyttä. Ja se viitoittaa suuntaa ylimalkaan ajatukselle elävästä kaupungista ja eloisasta tavasta seurailla Helsingin käänteitä.

Elämää helsinkiläismetsissä tutustuttaa 1943 kaupunginmetsänhoitajaksi valittuun Torsten Ranckeniin (1889--1981) edeltäjineen ja seuraajineen. Saadaan nähdä, miten paljon töitä riittikään kasvavan väestökeskittymän metsäalueiden vaalimisessa, helsinkiläisten valistamisessa, talouskäskijöiden kohtuuttomien hakkuuvaatimusten torjumisessa, voimavarojen ja toimitilojen hankkimisessa sekä muun muassa mittavissa siemen- ja taimihankkeissa. Vähintään yhtä tärkeällä sijalla on sen kertominen, miten kaupunkilaiset metsissä liikkuivat ja nauttivat.

Lehdon työn merkitys tunnustetaan edelleen ammattipiireissä. Niinpä esimerkiksi kaupungin loppuvuodesta 2018 virkatyönä valmistama Keskuspuiston luonnon- ja maisemanhoidon yleissuunnitelma 2018--2032 käyttää hänen metsäkirjaansa (ja sen oheisjulkaisuna syntynyttä katsausta metsänhoitosuunnitelmista 1884--1986) sivuuttamattomana lähteenään. Tästä päävastuun kantanut metsänhoitaja Tiina Saukkonen, Ranckenin ja kumppaneiden seuraaja, on laatinut uuteen Elämää helsinkiläismetsissä -teoslaitokseen alkusanat, joissa hän kertoo Lehdon onnistuneen kokoamaan tärkeää tietoa ja antaneen eväitä nykytoimintaan.

Lehdon perustama ja kymmenen vuotta johtama ntamo (2007--) iloitsee alkuperäisteoksen toisesta tulemisesta, tulemisesta kotiin.