L. Onerva, INARI (1913/2024)

”Jos olisin mies, olisi kaikki hyvin.”

Inari tekee väitöskirjaa ja elää niukasti kirjoittamalla lehtijuttuja. Hän rakastaa menestyvää kuvataiteilijaa Porkkaa, mutta vapaa suhde paatuneeseen kyynikkoon ei tuota onnea. Puhdassydäminen nuori pianisti Alvia vetää Inaria puoleensa, jolloin vanhempikin artisti heltyy: ”Inari oli taivaallisesta Beatricesta äkkiä vaihtunut syn­tiseksi, maalliseksi vaimoksi, jota saattoi ruumiillisesti syleillä, mutta samalla myös rääkätä, pelätä, vartioida, solvata, syyttää, epäillä…” Miesten ja miesvaltaisen maailman läpi pitää löytää tie johonkin omaan.

L. Onerva (1882--1972) debytoi runoilijana teoksella Sekasointuja (1904/ntamo 2020), romaanikirjailijana Mirdjallaan (1908) ja novellistina kokoelmalla Murtoviivoja (1909). Hän oli 1910-luvulle tultaessa nuoren suomalaisen sanataiteen kirkkaimpia tähtiä, joka oli osoittanut kykynsä (1906 alkaen) myös lehtiteksteillä ja vakuutti pian myös käännösteoksilla (1911). Vähemmän tunnettua on -- Anna Kortelaisen laatimassa elämäkerrassa Naisen tie. L. Onervan kapina (Otava, Helsinki 2006) korostuva -- Onervan kiinnostus tieteeseen: opettajaksi 1902 valmistuttuaan hän toimi muun muassa kuvataidearvostelijaa ja opiskeli yliopistossa aina kesään 1911 saakka pääasiallisena tavoitteenaan tohtoroitua taidehistorioitsijana. Tämä panostus näkyy esimerkiksi ranskalaisen historioitsijan Hippolyte Tainen (1828--1893) Taiteen filosofiassa (La philosophie de l’art, 1865; suom. LO 1915) ja filosofielämäkerrassa Madame de Staël (1920). Menemättä Inarin elämäkerrallisiin ulottuvuuksiin voi todeta, että tekijä tunsi hyvin aihepiirinsä.

Onerva oli jo ehtinyt julkaista mainitun kolmikon ja kolmen muun runokirjan lisäksi novellikokoelmat Nousukkaita (1911) ja Mies ja nainen (1912). Näitä seurannut toinen romaani merkitsi vahvaa keskittymistä proosaan. Odotukset olivat korkealla.

Helsingin Sanomat (1889--) arvosteli (8/iv/1913) Inarin ensimmäisenä. Kriitikko Anna-Maria Tallgren (1886--1949) korosti jatkoa Mirdjalle ja novelleille, itse asiassa hän teroitti ”kauttaaltaan samaa” asetelmaa, kun luvassa oli yhteenotto ”älyperäisen ja eroottisen, apollonisen ja dionysisen, rakentavan ja repivän, järjen ja vaiston” välillä. Arvostelija luonnehti Onervaa ”intohimoiseksi minuuden palvelijaksi”, jonka työn keskipisteessä ovat ”oma itse ja omat sisäiset elämykset”. Vakavasti ja ”paikotellen suurella intensiteetillä” tehty ”lahjakkaan kirjailijan” romaani ei ollut ”’journalistiikkaa’ tai helppohintaista dilettantismia” ja sisälsi ”monta sangen voimakasta ja hyvin kirjoitettua kohtaa” osuen muutenkin ”usein sekä syvään että kohdalleen”. Tallgren piti kuitenkin Inaria epäonnistuneena: ”saman probleemin lakkaamaton analysointi” oli ”sitonut taiteellista kehitystä” Onervalla, joka oli juuttunut ”sairaan rakkauden aaltoviivan tutkintaan” ja ”hermoraiskauksen erittelyyn”. Tekijä ei saanut välimatkaa henkilöihinsä ja siksi näiltä puuttui ”se ihmeellinen, persoonallinen ilmakehä”, joka tavataan vaikkapa Mikael Lybeckin (1864--1925) Tomas Indalin (1911) hahmoissa. Tallgrenia vaivasi Onervan nais--mies-proosassa ”yksinomaan eroottisen” ulottuvuuden hallinta ja ”muitten elämänarvojen” unohtaminen, kuten ”työn ihanuuden, joka vapauttaisi ihmisen itsestään ja sairaasta tunneorjuudestaan”. Innostumattomasta arvostelusta Kirja-kustantamo etsi kutakuinkin suopeat kohdat HS-ilmoitukseensa (28/v/1913).

Konservatiivisempi Uusi Suometar (1869--1918) julkaisi kenties yllättäen myönteisemmän arvostelun (29/v/1913). Siinä kirjallisuudentutkija J. V. Lehtonen (1883--1948) kuvaili Inaria ”kuristavan epätoivon, raatelevan ristiriidan ja kuolemankalpean surun mestarilliseksi esitykseksi”. Tallgrenin tapaan hänkin korosti jatkuvuutta aiempaan Onervan tuotantoon, jota leimasivat ”sama synkkä maailmankatsomus” ja ”sama armoton taipumus syövyttävään erittelyyn” sekä rakkauden -- ”tunne-elämämme keskeisimmän kysymyksen” -- pitäminen valokeilassa. Ranskalaisen kirjallisuuden tuntijana Lehtonen kehui kuitenkin otetta entistäkin lujemmaksi ja analyysia ennennäkemättömän seikkaperäiseksi: ”Koskaan vielä suomalaisessa romaanissa ei ole niin murhaavasti todisteltu miehen ja naisen ylikäymätöntä vastakohtaisuutta.” Kriitikon mukaan Onerva teki ”elämänkatsomuksensa” ytimessä olevasta ”pohjattomasta epätoivosta” jotakin niin ”yleistä”, että ”sama leppymätön laki vallitsee kaikkea” olevaista. Syntymäonnettomien tuhatsärmäisten nyky- ja ”ylimenoihmisten” tarkastelun tragiikka nousi siitä, ettei ”toinen koskaan samalla hetkellä rakasta samalla tavalla”. Inarissa oli kyllä ”tyhjillä vastakohtaisuuksilla leikittelemistä” ja turhia korulauseitakin, mutta kokonaisuuden ”voimakkuus” ja ”sisältörikkaus” merkitsivät ”edistysaskelta” kirjailijan uralla.

Maakuntalehdistön reaktioissa tuli suoremmin esiin HS:n arviossa pilkahtava moraalinen paheksunta. Romaani ”eksyy karkeuksiin”, tokaisi Aamulehti (1881--), joskin myös ”kernaasti suositteli” kirjaa, joka sen mukaan oli ”täynnä arvokkaita kokemuksia ja katkerasti ostettua elämänviisautta” (11/vi/1913). Kritiikin mukaan tosin Inari oli ”tuskin mikään romaani” sanan ”tavallisessa merkityksessä”. Se oli niukan karaktääristönsä ”tunne-erittelyä” vailla juonentapaistakaan, mutta ranskalaisen Alfred de Musset’n (1810--1857) La confession d’un enfant du sièclen (1836) tapaan romaani oli ”vuossatansa lapsen tunnustus”, joka ”kuvastaa uskollisesti meidän päiviemme kulttuuri-ihmisen maailmankatsomusta ja sielunelämää sen uljuudessa ja sen särkyneisyydessä”.

Johtavan kulttuurilehden Valvojan (1880--1922) kesänumeroon 8/1913 tuli vihamielistä vastakaikua. Tapahtumisen vähyydestä kärsivässä romaanissa ”kaikki kierii alituisessa tunteiden pyörteessä”, niin että moinen ”tympäisee ainakin mieleltään tervettä lukijaa”. Tallgrenia seuraten valitettiin, että ”eroottinen nautinto” ja ”ruumiillinen intohimo” varastavat kaiken huomion: kun ”rakkaus-onnen” etsintä tuottaa vain ”tuskaa ja kärsimystä”, Inari vinoutuu ”yhtämittaiseksi valitukseksi ja vaikeroimiseksi” ja sen ”verta imevää vampyyria” muistuttava päähenkilö ”täysin ansaitsee” kohtalonsa, koska ”ei aseta elämälleen korkeampaa päämäärää”. Teosta saattoi pitää ”köyhyyden merkkinä”, sillä toisteinen, kylläkin tyyliltään sujuva ja kieleltään moitteeton luomus oli psykologiselta kehittelyltään tekijän novelleja heikompi, samalla kun ”sen vaikutus sekä yleisöön että itse kirjallisuuteenkin on kaikkea muuta kuin terveellinen”. Tätä Valvoja perusteli sanomalla, että romaani ”hävittää kaikki ihanteet ja asettaa nuorisolle kovin alhaisen elämän päämäärän”.

Yhtä häijy ­(ja/tai yhtä härnääntynyt) oli Aikaan (1906--1922) (8­--9/1913) päätynyt V. A. Koskenniemen (1885--1967) resensio. Runoilijana 1906 debytoinut kulttuurivaikuttaja oli julkaissut kolme muuta säetaideteosta ja kaksi matkakirjaa (mutta oma ainoaksi jäänyt romaani Konsuli Brennerin jälkikesä ilmestyi vasta 1916). Mirdjan ja Inarin tekijällä oli Koskenniemen mielestä ”edellytyksiä vain eroottisiin kokemuksiin”. Psykologinen havainnointi saattoi olla tarkkaakin, mutta ”tulos on sentään taiteellisen ihmiskuvauksen kannalta katsoen sangen laiha”. Koskenniemen sanoin Onervan tapa ”syventyä sairalloisen naisen vaistoelämään” oli ”abstraktinen” eikä rakenteeltaan ”höllään” kerrontaan tullut mukaan ”ääriviivoja” tai ”luonnollista draamallista kehitystä”. Hän uumoili, että Inarin tapainen rypeminen podennan huuruissa teki suhtautumisen kaikkeen ja kaikkiin ”yksipuoliseksi” tai jopa ”tunnottomaksi” ruokkien oman tapauksen pyhyyttä korostavaa taudin marttyyriutta: ”Todellisuutta tämän sanan jokapäiväisessä merkityksessä hänelle tuskin on enää olemassa.” Koskenniemi arveli, että tyypin kehittely ulkokohtaisemman kuvauksen avulla olisi voinut lisätä romaanin nautittavuutta, samoin ”hiukka huumoria, hitunen ironiaa”. Kuitenkin ”tekijä vain puhuu ja puhuu, ei kuvaa”. Kriitikon mukaan Onervan ”mielikuvituksen köyhyys paljastuu usein hämmästyttävän avuttomana”, kun esimerkiksi Porkan repliikit jäävät liian ei-henkeviksi. Naulana arkkuun Koskenniemi lisäsi, että ”monta pientä älykästä jutelmaa” oli tekijä saanut ”novellitaiteen ja journalistiikan välimailla” loihdituksi, mutta romaanimuodossa ”kuvauskyvyn puute” paljastui ”tälle kirjailijalle ominaiseksi”.

Suopea ei liioin ollut Naisten Ääni (1909--1949). Se tuli mukaan keskusteluun elokuisella 17/1913:llaan, johon otettiin nuorsuomalaisesti suuntautuneen Suomalaisen Naisliiton (1907--) kesäjuhlilla (11--13/vii) pidetty esitelmä ”Nykyajan nainen muutamien suomalaisten naiskirjailijoiden kuvaamana”. Äänessä ollut Tampereen klassillisessa lyseossa opettanut maisteri Olga Lavonius (1876--1948) totesi siinä, että Inari oli ”eroottisen vaistonsa” hallitsema olento, joka yrittää ”uudenaikaisen rakkauden” konstein hoitaa itseään onnistumatta tätä ”pitämään ilonaan, voiman lähteenään, elämänsä rikkautena”. Lyhyitä haltioitumisia seuraavat uudet ”eroottiset kokemukset”. Lavonius tiivisti: ”Mikä lohduton kuva! Nuori nainen, jolla on tosiaan elämä avoin ja työaseet kädessään, ei tiedä mihin elämänsä käyttää.” Vain ”miehen mieltymystä” toteuttava ja siinä sivussa minuuteensa hukkuva nainen säälitti ja säikäytti:

”Sydäntä särkee ajatella, että Inarin kaltaisia saattaa todellakin löytyä, ehkä useitakin. Sekö oli tulos naisen vapautumisesta, sekö siitä, että hän saavutti oikeuden itsevaraisesti elämänsä elää. Ne kahleet, jotka yhteiskunta häneltä katkoi, ne hän itse päällensä otti. Ottakaa Inarilta pois tieto ja kasvatus -- hän on onnellisempi ilman niitä, sillä silloin hän ei tunne alennustilaansa. Tässä on uudenajan nainen -- mitalin nurjapuoli. Jos me naiset tuollaisia olemme, niin emme me tosiaankaan mitään tarvitse muuta kuin herran, joka ottaa meidät, vuoroon lyö ja vuoroon hyväilee. Mutta me emme ole sellaisia, vaikka tämä tyyppi on kirjallisuudessa usein tavattavissa.”

Puhuja siis pyrki innostamaan kuulijoitaan naisaatteeseen tuomiten onervalaisittain vääristyneen emansipaation. Jos sukupuolet tämän romaanien tapaan ”kohtaavat toisensa yksinomaan aistillisuuden pohjalla” vähäisin älyllisin panostuksin, päädytään onnettomuuteen. Onervan naishahmot ”ovat olevinansa henkisesti eteviä” mutta täynnä näennäistä uhmaa ja tyhjää kapinaa. Siinä missä Maria Jotuni (1880--1943) oli edennyt ”mauttomuuksia” tarjonneista Rakkautta-novelleista (1907) Arkielämää-romaanin (1909) yhä ”räikeään” mutta elävään kansankuvaukseen, jossa ”itsekkäisyys” väistyy velvollisuudentunnon ja ”itsensäunhoittavan uhrautumisen” tieltä, Onerva oli ”sieluelämältään epänormaalin” Mirdjan jatkoksi luonut lisää sairautta. Yleisemmin Lavonius harmitteli, että canthilaisen sosiaalisia epäkohtia tarkkaavan ja tasa-arvoa tavoittelevan sanataiteen tilanne näytti huonolta yhtäältä yksipuolisesti eroottisen ja toisaalta ”yksinomaan uskonnollisen” kirjallisuuden jyllätessä: ”Yhteiskunnalliset ja valtiolliset olot maassamme ja naisen osanotto siihen kaipaavat vielä kuvaajaansa.”

Kirjastolehti (1908­--1920) liittyi sekin moittijoihin (8/1913). Jos Mies ja nainen oli jo viimeistään tuonut esiin Onervan ”kyvyn kuvata kummankin sukupuolen rakkauselämän sielullisia omituisuuksia”, se oli samalla sekä ”jäytävässä erittelemiskiihkossaan” että ”kuvattujen ilmiöiden epäraikkaudessa” muodostunut ”väsyttäväksi”, Inari vain pahensi asiaa. Sen päähenkilöinä häärivät ”tunne-elämältään sairaloisesti kiihottunut nainen ja itsekäs, sielultaan hienostumaton taiteilija”. Inarin kärsimys kuvattiin ”vakuuttavasti ja eletysti” mutta ”kiduttavasti”, sillä ”lukija ei voi pitää siveellisesti niin vähänpainavaa miestä kuin Porkka on, kehittyneen naisen loppumattomien sielunkärsimysten arvoisena”. Kirjastolehti ennusti Onervan töille suppeaa yleisöä.

Harvinaisen kiittävän arvostelun julkaisi 2. syyskuuta 1913 Karjalan Lehti (1912--1919). Kun oli huomautettu ”sukupuolirakkauden” arveluttavalla tavalla ”toivottomasta ja synkästä käsittämisestä”, lisättiin saman tien: ”romaania leimaa koruton vakavuus ja kaikkinaisten tyhjänpäiväisten leperrysten ja mauttomuuksien täydellinen välttäminen”. Kritiikki jatkuu: ”Kun täysipainoista sisältöä kannattaa lisäksi vielä naiskirjailijoillemme aivan harvinainen urbaninen sivistys ja ranskalaisesti kouliutunut täsmällinen tyyli, on romaani merkittävä parhaimpien joukoon mittä viimeaikoina on kotimaisessa kirjallisuudessamme ilmestynyt.” Inaria saattoikin ”suosittaa” niille, jotka haluavat ”lukea taitavasti kokoonpannun, hyvästi kirjoitetun ja vakavaa ajattelua aiheuttavan teoksen”.

Usea toimite yhdisti samaan arvosteluun punninnat niin Inarista kuin Eino Leinon (1878--1926) romaanista Naisen orja. Keskenään läheiset ja samaan kosmopoliittiseen, liberaaliin, nuorsuomalaiseen ja radikaalisti uudistusmieliseen kulttuuriseen liikehdintään yhdistetyt tekijät olivat nyt kumpikin julkaisseet uuden teoksensa Weilinin (1901--1911) ja Kansan (1907--1911) fuusiosta vasta syntyneen Kustannusosakeyhtiö Kirjan (1912--1931) nimekkeenä. Leinon esikoisrunoteos oli ilmestynyt jo 1896, ja sitä oli seurannut peräti 15 muuta runoteosta, yhdeksän proosatyötä ja yhdeksän näytelmäkirjaa sekä kolme tieto-opusta ja suuri joukko käännöksiä, samalla kun hän oli ehtinyt kartuttaa kokemusta kriitikkona ja toimittajana. Kirja-kustantamon mainoksessa Helsingin Kaiku -lehdessä (1903--1916) 24/v/1913 nuoremman Onervan Inari sijoitettiin kuitenkin ylimmäksi ja Leinon romaani vasta sen alle. ”Niin paljon toistensa kaltaisia”, totesi niistä 14. kesäkuuta hämeenlinnalainen sanomalehti Hämetär (1902--1919). Leinon kevyempi, leikinlaskuakin vaaliva kerronta erosi sen mukaan Onervan tyylistä, jossa asiat sanottiin ”täydestä todesta” ja monisanaisemmin, niin ettei syntynyt ”elävätä, eipä edes edes ehjää kuvaa” mistään. Romaanit olivat kuitenkin perimmältään samankaltaista tekijöidensä ”kykyjen tuhlaamista”, kun yksilökeskeisyys juhlii muoti-ilmiön tavoin.

Vaasassa (1902--1939) otettiin tästä mallia. Siinä vain moitittiin enemmänkin Leinon ”terveen kielenkäytön” vastaista ilmaisua, josta Onervan ”luonnollisempi ja rehevämpi” esitystapa erosi edukseen. Yhtä kaikki kumpikin ilmensi käsitystä, jonka mukaan elämä on ”tykkänään tyhjänarvoinen”. Niiltä sai turhaan odottaa ”jotakin inhimillisesti arvokasta ja ylevää”, saati ”sydämen puhtautta” tai ”luonnonväkevyyttä”. Kaikki oli ”turmeltumaan päin” ja tuntui ”jokseenkin autiolta”, kun viipyiltiin ”epävakaisesta lemmenhurmauksesta elävien ihmisten mielialoissa, tuskallisissa ajatuksissa, piinallisissa vuoropuheluissa” tai ”yksilöllisessä riehumisessa”.

Moralisoiva tupla-arvostelu tuli myös Ilkkaan (1906--2020; nyk. Ilkka-Pohjalainen 2020--). Kissa nostettiin (6/xi/1913) heti pöydälle, olihan uutisarvoisinta se, kuinka nimihenkilö ”ulkomaamatkallaan elää yhdyselämää kahden miehen kanssa”. Vaikka järjestelyn ”perusviehättimeksi” vihjataan ”jonkullaista korkeampaa henkistä suhdetta”, selväksi käy vain ”voimakas ja eletty aistillinen suhde”. Inari onkin pääsemättömissä ”rajoitetulla eroottisella alueella”. Tämä estää romaanilta ”vivahdusrikkauden” ja kaventaa sankaritarta, joka ”itseään aikansa kulutettuaan” tavoittaa ”suuren välinpitämättömyyden-rauhan”. Kriitikko toteaa, että Inarin tapaus ansaitsee sääliä, koska ”tämän suuntainen elintapa lienee tässä kuvatuissa piireissä nykyaikana kovin yleinen”. Kun hän siirtyy Leinon kirjaan, tulevat mainituksi ”taiteelliset eli huvittelutarkoitukset”. Kumpikin romaani käsittelee ”mustaa pimeyttä”, lahjakkuuden haaskaamista, ja Inarissa ”kulttuurityön” sijaan avautuva ”lankeemustie” ja ”lempisuhde pariin mieheen yht’aikaa” näyttävät arvostelijasta erikoisen pahalta. ”Apeaksi” tekevät uutuudet saavat kysymään, miksi taide haahuilee ”puolijuopuneena” vanhassa, kun tiede ”panee vanhat elämänkäsitykset ylösalaisin ja antaa terveille ihmisille terveeksi tekevää työtä” ja ”yhteiskuntakehitys luo parhaillaan uutta aikakautta”. Vääristynyt ”lemmenunelma” ja ”luvattomat paritteluvuoteet” eivät vastaa ”yhteiskunnallisen taiteen” uusia vaatimuksia. Arvostelija heittäytyi lennokkaaksi:

”Mutta jos taide kiinnittäisi valtasuonensa tulossaolevan ihmiskunnan elämänsähköön ja omistaisi taisteluelementtejä? […] Jos taiteilijat haaveksisivat oman, unohdetun kansansa alkeellisen korpiviljelyksen reunamilla. Loihtisivat suuria unelmia siitä, ’Suomen hengestä’ [.] Eikö siinä ole suurta? Kansa, jonka omaa rintaa vielä lähiajan tiedottomuuden jäiset jäljet jäytävät, taistelevassa suhteessa 3--150 barbaria vastaan. Jos se taistelu voitetaan, ajatelkaa minkä sankarihohteen silloin luo tulevien aikojen mielikuvitus tämän taistelun sankarien muistoihin? […] Sitä taistelua nyt käydään. Mutta Suomen taide ei löydä sen ’hengestä’ elämän kiihottavia arvoja. Niitä haetaan Rooman raunioista. Ja se ei ole niin kuin pitäisi olla. Eläminen itseänsä varten, se oli Rooman lankeemusajan kaikki voittava ihanne. Nykyajan taide-eläjät ovat omanneet sen ajatustensa leikkikentäksi. Mutta suuret roomalaiset ovat heille jumalia, joita ihaillaan, mutta ei palvella. Se on vahinko.”

Yksikään arvostelu ei siis pohtinut Onervan romaanitaiteellisia pyrintöjä ja saavutuksia. Tähän suuntaan ainoana edes vilkaissut Koskenniemi oletti muitta mutkitta Inarin tavoittelevan jonkinlaista ”kertomusta” ja epäonnistuvan tässä. Mutta kylmäävää on todeta, että lähes yksiäänisenä kuorona suomalainen julkisuus tyrmäsi teoksen sekä epämiellyttävästi vinksahtaneiksi koettujen henkilöiden että rakkautta ja rakastamista koskevan liiallisen pohdinnan takia. Tuli yhdellä kertaa todistetuksi suomalaisen kulttuurin ahdasmielisyys ja keskustelun vieroksunta, samalla kun nähtiin, miten mikä hyvänsä repliikki voitiin katsoa kirjailijan motoksi ja kääntää tätä vastaan.

Luultavasti liikaa oli jo tämän prosaistin ote tai lause. Jos nykytaide tanssista teatteriin ja kirjallisuuteen on -- taikka näiden kritiikki tai tutkimus on -- viimeiset 30 vuotta toistellut kehollisuuden tuloa, Onerva kirjoitti 1913: ”Inarin ruumis työnsi hänet pois.” (137) Ja vaikka Inari kirjassa aivan erikseen teroittaa, että ”onhan yleis-inhimillinen arvokkaampaa kuin erotiikka” (143), syytökset erotiikan palvomisesta tai siihen juuttumisesta satelivat. Sitäkin viheliäisempää oli valitus muka ylenmääräisestä älykkäästä puntaroimisesta, jota tuskin oli suomalaisessa proosassa silloin -- tai on ollut sen koommin -- yhtään liikaa. Jäivät vaille pohdintaa kirjan monet hienot ajatukset, kuten tunnustuksen teema ja ylimalkaan lemmen ja lempisen pohdinta. Inarissa rakkaus määritellään toisen ”koko olemuksen tunnustamiseksi” (156) ja siihen liitetään ”elämän- ja tuntemustavan luonnollinen yhteenkuuluvaisuus” (41).

Kortelaisen biografiassa Inaria lähestytään ennen kaikkea dokumenttina tekijänsä elämänvaiheesta. Vaikka sitä kuvataan ajoittain ”koketeeraavaan” Mirdjaan verrattuna ”vakavammin ja kiteytyneemmin” laadituksi, ”huomattavasti keskittyneemmäksi ja kirjallisesti varmemmaksi”, romaania ei tutkailla niinkään romaanina kuin ”tilintekona” omista rakkaussuhteista ja ”hyvästinä akateemiselle tutkinnolle”. Kortelainen saa kuitenkin Inarista irti yhtä ja toista ”tarinana oppineesta naisesta keskellä raastavaa ristiriitaa: hän haluaa olla vapaa ja itsenäinen, muttei kestä sitä epätasa-arvoa ja teeskentelyä, mihin niin kutsuttu vapaa rakkaus pakottaa”. Nimihenkilö ”kuuluu yliopiston epätoivoisiin naisiin”, joka on ”uhman voimalla valmistunut kandidaatiksi” ja päätyy tohtoritiellään ” pätkä- ja silpputöihin”. Kortelaisen sanoin ”rakastuminen tekee Inarille hyvää”, joskaan ”myönteinen vaikutus” ei ole pitkäaikainen. Porkan halu nähdä tämä riippumattomana yhdistyy haluun olla uskoton, ja suhteen kuvauksessa on tutkijan mukaan poliittisuutensa: koska nainen on julkisessa tilassa ”henkipatto”, hänen on pakko odottaa kotonaan. Kortelainen myös mainitsee ”nöyryyttävää riippuvuutta” puivan kirjan lopun valoisaksi. Hän lisää osuvasti:

”Inarissa Onerva esittää kriittisessä valossa monia aikansa naisia: Inarin kaltaisen, puolivälissä happanevan naisen, porvarillisen naisliikkeen itsetyytyväiset rouvat, boheemikulttuurissa hemmotellut maskottinaiset […]. Inari oppii vaikeassa rakkaussuhteessa varsinaista naisasian arkea, jossa ei saa vapautusta sukupuolestaan, ei sitten millään.”

Elämäkerturin sanoin teos on ”rakkausromaanina erittäin onnistunut” ja (”ehkä juuri tuon omakohtaisen kiihkeyden takia”) ”edelleen todella vaikuttavaa luettavaa”.