Miika Osamitsu, VÄKIVALO (2024)

”[…]

kohta, josta näkyy vain kaikki: […]”


Valo on yhden käytännöllisen määritelmänsä mukaan oliot silmällä erotettaviksi saava olosuhde. Sen teknologinen ylimäärä ei kuitenkaan edesauta näkemistä. Sokaisevasta räikeydestä ei ole vaivatonta päästä hämäräänkään, vaan on uudelleen opeteltava niin pimeys kuin valo.


”on valoksi kutsuttua, joka estää näkemästä”


Rajuun ja mietteliääseen Väkivaloon sisältyy alkuperäisrunojen -- tai ”vipajavan” runoelman -- lisäksi tekijän ensikäden suomennoksia japanista ja kiinasta sekä kritiikkiä yhtä muodikkaasta kuin pettävästä monilukutaidon käsitteestä. Teos on omistettu aikansa eläneelle välineelle, kirjalle.

Suomalais-japanilainen Miika Osamitsu debytoi runoilijana teoksella Kuin keinoveden pinnalla (Basam 2019). Kirjan ”kauniit elämänpohdinnat” (Virpi Alanen, Suomen Kuvalehti 7/vi/19) ja ”ekokriittiset teemat” (Henri Nerg, Tuli&Savu 11/ix/19) sekä idän mietiskely- ja kirjoitusperinteiden sitominen informaatioyhteiskunnan arkeen pantiin arvostavasti merkille vastaanotossa. Kirjastossa työskentelevä Osamitsu on myös tehnyt kirjan Mitä miten zen (yhdessä Aleksi Järvelän & Miika Pölkin kanssa) (Teos 2013) ja kääntänyt tekstivalikoiman Yhtä tyhjän kanssa (Basam 2016). Hän on valmistunut maisteriksi Helsingin yliopistosta Japanin klassista runoutta käsitelleellä tutkielmalla. Osamitsu on harjoittanut zazenia toistakymmentä vuotta ja tutkinut vanhoja buddhalaisia tekstejä.


"Zenbuddhalaisuudesta vaikuttunut kokoelma henkii runouden kuolemaa ja hyödyttömyyttä, josta kuitenkin tihkuu esiin elinvoimaista kirjallisuutta. Vähälle huomiolle jäänyt Väkivalo on ehdottomasti vuoden kiinnostavimpia runoteoksia. [...] Runouden kuolema runoteoksen aiheena saattaa äkkiseltään kuulostaa banaalilta. Teema kutoutuu kuitenkin niin syvällisellä tavalla Väkivalon ilmaisukeinoihin, että lopputulos on kaikkea muuta. Se, mikä mediassa usein jää pelkäksi uupuneeksi huokailuksi -- runouden väitetty kuolema, lukutaidon heikkeneminen, keskittymiskyvyn puute älyttömyyspuhelimien aikakaudella -- poetisoituu Väkivalossa nautittavaksi runoudeksi. Runous ottaa runoutta hengiltä taiten, säe säkeeltä. Vakavasta tunnelmasta huolimatta Väkivalo ei kuitenkaan sorru paatokseen, vaan runouden kuolemalla saa kai vähän leikkiäkin: 'ei kirjasta luetu runo oikeasti kuole, eihän// ja mitä sitten// syötäisiin'.
Yhtenä teoksen lähdetekstinä on käytetty Opetushallituksen julkaisua Kansallinen lukutaitostrategia 2030, joka visioi Suomesta maailman 'monilukutaitoisinta' maata määrävuoteen mennessä. Kaksinaismoralismi, jossa yhtäältä painotetaan lukemisen tärkeyttä ja toisaalta heikennetään kirjallisuuden asemaa yhteiskunnassa, paistaa läpi[.] [...] Lukutaitohuolipuheen tyhjäkäynti tulee Väkivalossa armotta paljastetuksi.
Vaikka Osamitsun vahvuudet runoilijana, samoin kuin luonnon, teknologian ja runouden välisten suhteiden teemat, ovat löydettävissä jo hänen runoesikoisestaan [...], Väkivalossa ne leimahtavat todella esiin. Harppaus poetiikan syvyydessä on esikoisen ja toisinkoisen välillä huima. Siinä missä Kuin keinoveden pinnalla sisältää kyllä monia hienoja oivalluksia, Väkivalo on teoksena ja runokieleltään omavaloinen.
Kirjallisuuden kuolemasta syntyy taidetta, joka tuntuu kaikin tavoin elävältä ja voimakkaalta. [...] Väkivalon valo ei ole ilon tai optimismin symboli. Runot irtisanoutuvat binäärisestä jaosta hyvään valoon ja pahaan pimeään[.] [...] Osamitsu kiinnittää huomion käännösvirheeseen, jossa sankskritin nirvana on tavattu kääntää ja käsittää 'valaistumiseksi', kun alkuperäisessä merkityksessään se tarkoittaa pikemminkin liekin sammumista ja sammuksiin puhalletuksi tulemista.
Perinteisen säemuotoisen runon lisäksi Väkivalo siroaa sivutilaan, usein niin, että sen tekstisirut asettuvat samalle tasolle keskenään. [...] Runoissa käytetään paljon sulkumerkkejä, joiden sisällä on vain välilyönti tai use[a]mpi[.] Koska tyhjä tila sulkujen välillä vaihtelee, niihin kuvittelee herkästi eripituisia hiljaisuuksia. Tyhjiin ympäröiviin sulkumerkkeihin voi törmätä [...] esimerkiksi Cia Rinteen runoudessa, mutta Osamitsu vie runokeinon äärimmilleen. Mukana on jopa yksi pelkistä sulkumerkeistä koostuva runo[.] [...]
Kokonaisuutena Väkivalo on tasapainoinen. Kielen rytmin ja vaihtelu ja dynamiikan muutokset tekevät teoskaaresta perustellun tuntuisen."
Riikka Simpura, Nuori Voima 4/24

"Kirja murhaa itsensä hitaasti. Oman säkeensä kautta se viiltää syvemmälle, pulppuaa verta ja hyväksyy kohtalonsa. Ruumis mätänee ja hajoaa, luut poltetaan ja maa nielee loput. Sielu jää kuitenkin vaeltamaan luontoon. Runon haamu.
Miika Osamitsu on omistanut toisen runoteoksensa Väkivalon 'Aikansa eläneelle taiteen medialle, kirjalle', joka teoksen edetessä heittää veivinsä. Säkeiden alla kytee ajatus siitä, että keskittynyt lukeminen heikkenee digitalisaation hehkuun. [...]  Ajatus on kaikkea muuta kuin uusi tai ainutlaatuinen, mutta Osamitsu käsittelee aihettaan erityisellä draamantajulla.
Väkivalo muistuttaa, että kaikki lukeminen ei ole tärkeää tai hyväksi. Eräs teoksen viitepisteistä on Opetushallituksen Kansallinen lukutaitostrategia 2030, jossa esitellään monilukutaidon käsite. Monilukutaito alleviivaa, kuinka esimerkiksi visuaalinen lukutaito ja datanlukutaito ovat osa laajempaa lukutaitoa. [...] Osamitsun kritiikki on perusteltua, ja vuonna 2021 julkaistu strategia joiltain osin jo vanhentunut. Tänään tiedämme enemmän teknologian vaikutuksista keskittymiskykyyn.
Aina mediakaan ei osoita medialukutaitoa. Väkivalo kommentoi Ylen päätöstä lähettää jalkapallon MM-kilpailut vuonna 2022 Qatarin ihmisoikeusrikkomuksista huolimatta. Suuntaan ja toiseen kantaa ottava Väkivalo onnistuu kuitenkin välttämään ideologisen paatoksen ja pysymään ennen kaikkea runoudessa. Tämä on suorastaan pieni ihme.
Entä teoksen poetiikka? Säkeisiin istutetut sulkumerkit ja välilyönnit luovat taukoja ja hiljaisuuksia. Tyhjät alueet toimivat kuin tienviitat, osoittaen kohti sitä, mikä runoa lukiessa jää piiloon. Juuri tämän näkymättömän hidas ja hiljainen kaivaminen on runouden ytimessä, mutta kenelläpä olisi aikaa tai kärsivällisyyttä astua tyhjyyteen vailla takeita vastalahjoista? Mitä tahansa jännittävää tai järkyttävää voi tapahtua milloin hyvänsä, ja meidän on oltava valmiina.
Perimmäisessä taipumuksessaan vaieta on runous oikeastaan poikkeus kaiken kirjoittamisen ja lukemisen kentällä. Runo ja runous sekä näiden lukeminen rinnastuvat seireenien laulun keskellä tiedostavaan luopumiseen: 'pysähtyminen, luopuminen, askel taaksepäin    luovutus   säkeen   ylevä alitus'.
[...]
Kirjan itsemurhaa seuraa sivusta pieni siili. Jos Osamitsu kirjoittaisi fragmentteja, tulkitsisin siilin Schlegelin romanttiseksi, kokoon käpertyneeksi piikkipalloksi. Väkivalon runoissa siili muuttuukin kuvaksi runoudesta itsestään; metsän rajalla itseään puolustavaksi pieneksi arkaaiseksi tarkkailijaksi, joka näkee kaiken."
Johanna Osváth, Runografi 5/xii/24