Paul Valéry, TESTE (2024)

”Hän kasvatti herkeämättä jotakin, mitä minä en tunne: ehkä hän valpastutti käsityskykyään määrittelemättömillä tavoilla; kenties hän omistautui yksinäiselle, ehtymättömälle keksimistyölleen.”


Näin kuuluu yksi kiintoisimmista Testen kuvauksista Paul Valéryn (1871--1945) tuotannossa. Loihdittuaan tämän salaperäisen hahmon jo nuorena 1893--1896 kirjailija palasi henkilönsä erikoisuuksiin monissa eri teksteissä, joista lainattu ”Kaksinpuhelu” (Dialogue) ilmestyi vasta tekijän kuoleman jälkeen. Jos Testen ominaispiirteisiin ja erityistaitoihin kuului herpaantumatta työstää oivalluksiaan, niin Valéry puolestaan muokkasi tätä luomustaan vielä vanhoilla päivillään.


”Miten pitkään hänen olikaan täytynyt kypsytellä keksintöjään omaksuakseen ne vaistonvaraisiksi toimintamalleikseen. Löytäminen ei ole mitään. Vaikeampaa on kasvattaa löytämäänsä.”


Näin Valéry kirjoitti tapauksesta jo sarjan ensimmäisessä novellissa ”Ilta Testen seurassa” (1896). Siinä nimihenkilö kuvataan nopeapuheiseksi nelikymmenvuotiaaksi, jonka ”älyllistä voimistelua” ei voinut jättää huomiotta. Valéry ei synnyttänyt ainoastaan jonkinlaiseen itsekasvatukseen ja -koulintaan keskittynyttä karaktääriä vaan samalla myös tästä innoittuneen uteliaan minäkertojan, joka tapaa kahvilassa yhtä lailla alakulottoman kuin nauramattoman, eriskummallisuutta vieroksuvan miekkosen. Tämä ratkoi pääasiallisena toimenaan esimerkiksi ajan, muistin ja tiedostamisen pulmakysymyksiä tahtomatta vaarantaa hankettaan lukemalla tai kirjoittamalla. ”Kaksinpuhelu” mainitseekin, että Teste ”ajatteli paljon -- sillä mitä enemmän kirjoittaa, sitä vähemmän ajattelee”. Mutta sen enempää sielu- kuin viisaustiedettä saati historiaa ei tavoiteltu vaan paremminkin sanataiteen mahdollisuutta tai mahdottomuutta lakkaamatta koettelevaa sanataidetta. (Vaikka Descartes kuuluikin kirjailijan suosikkeihin, hän piti etäisyyttä filosofiaan, joka saattoi hänestä luonnistua yhtäältä keneltä hyvänsä ja toisaalta pääasiassa vahingossa.) Valérylle skribenttinä mahtoi olla innostavaa, jos kohta ehkä myös painostavaa, kuvitella lakkaamatta tutkailevaa ja tuumailevaa ei-kirjailijaa, ei-psykologia ja ei-filosofia. Tällaisen rikostapausta, potilaskertomusta, mielikuvitusmentoria ja näkymätöntä ystävää muistuttavan rakennelman avulla kirjailija näytti pystyvän selvittelemään havainnon ja kokemuksen ongelmien lisäksi oman työnsä luonnetta.

Paul (oik. Ambroise Paul Toussaint Jules) Valéry oli kotoisin Oksitaniasta korsikalaisen isän ja genovalaisen äidin lapsena. Hänen ensimmäiset runonsa julkaistiin Marseillessa 1889. Kun Valéry muutti Pariisiin 1894, hän oli jo tutustunut Pierre Louÿsin (1870--1925), Paul Léautaud’n (1872--1956) ja André Giden (1869--1951) kaltaisiin ikätovereihinsa ja kunnianarvoiseen symbolistisen liikkeen innoittajaan Stéphane Mallarméhen (1842--1898) aikansa johtavina kirjallisina voimina. Avioiduttuaan 1900 Jeannie Gobillardin (1877--1970) kanssa hän lähentyi myös kuvataidepiirejä ystävystyen esimerkiksi Edgar Degas’n (1834--1917) ja Auguste Renoirin (1841--1919) kanssa. Kirjailijana Valéry varmisti merkittävän asemansa runoelmillaan ”La Jeune Parque” (1917) ja ”Le cimetière marin” (1920) sekä nuoruusvärssyjen koosteella Album des vers anciens (1920). Hänestä tuli 20-luvun ranskalaisen älymystön näkyvimpiä edustajia muun muassa suosittuna luennoitsijana ja kysyttynä esipuhujana sekä PEN-puheenjohtajana ja Ranskan Akatemian jäsenenä. Karttuvan tunnustuksen yksi huipentuma oli 1937 alkanut poetiikan professuuri Collège de Francessa.

Valéryn tuotantoa ei kuitenkaan tunneta laajasti edes hänen kotimaassaan. Se on liian hajanaista ja avantgardistista laatua hahmottuakseen käteväksi käyttökokonaisuudeksi. Kirjailijan yhteiskunnallisuuden laatu tai kulku nuoresta vanhoillisesta nationalistista monien epäpoliittiseksi estetismiksi tyypittelemään asemaan ei liioin ole auttanut muodikkaana pysymisessä. Valéryn kirjoitukset ovat silti aina löytäneet tutkijansa ja lukijansa. Heihin ovat kuuluneet esimerkiksi Italo Calvino ja Ranskassa niin Jacques Derrida kuin Jacques Bouveresse. Ja onpa hiljan ilmestynyt St. Andrewsin yliopiston tutkijan João Seixasin väitöskirja Paul Valéry’s Politics of Hesitation (2022), jossa todistellaan Testen luojan olleen omanlaisensa demokraatti ja Eurooppa-pohdintojensa olevan yhä tähdellisiä.

”En ole juuri koskaan ollut järin kiinnostunut ranskalaisista kirjoittajista lukuun ottamatta Valéryta”, tokaisi puolestaan itävaltalaiskirjailija Thomas Bernhard (1931--1989) haastattelussa dokumenttielokuvassa Drei Tage (1970.) Hän jatkoi: ”Valéryn Monsieur Testea olen kolunnut perusteellisesti… ja aina on pitänyt hankkia uusi kappale, koska kirja hajoaa käsiini, kun luen sen kuoliaaksi, riekaleiksi.”

Kirjallisuudentutkija Roland Barthes (1915--1980) oli saanut esimerkiksi seurata toisen maailmansodan aikana Valéryn luentoja miehitetyn Ranskan pääkaupungissa. Hän kirjoitti 1977 lukeneensa uudelleen jo teininä löytämiään Teste-kirjoituksia ja päätyneensä pitämään niitä ”ihailtavan” hienona ”esityksenä anormaaliuden kokemuksesta”. Lukutapa on välittömästi arveluttava, kun muistetaan Testen jo alun perin (1896) kivahtaneen, että hän inhoaa epätavanomaisuuksia (choses extraordinaires) ja on onnekseen vapautunut ihailusta tai mielenkiinnosta kaikkea tavallisuuden ylittävää (toute chose au-dessus de l’ordinaire) kohtaan. Barthes kuitenkin perusteli väitettään sanomalla, että hänelle muutenkin antoisan Valéryn kirjoitukset vievät ”tietoisuuden rajalle” samaan tapaan kuin Charles Baudelairen (1821--1867) Les paradis artifielsin (1860) huumannuserittelyt. Niinpä hän kärjisti Teste-tulkintansa: ”tietoisuus on päihde”.

Ainakin Valéryn sankarin tai antisankarin kohtaloksi tuli jäädä koukkuun itsetutkisteluun. Teste ilmeisesti hurmaantui jonkin mieltämistottumuksensa laadun ja sytykkeen tiedostamisesta enemmän kuin mistään muusta, mutta varsinainen tavoite oli kypsyttää ja kasvattaa, oppia ja omaksua tottumuksekseen.

Testen suomenkieliseen laitokseen sisältyvissä kääntäjän jälkisanoissa Sampsa Laurinen kertoo Valéryn omintakeisen hankkeen taustat ja käänteet. Kirjailija heräsi vuosikymmenien ajan ennen auringonnousua puntaroimaan ”hengen elämää” (la vie de l’esprit) laajimmillaan eli tajunnan, tietoisuuden, mielen ja järjen tapaa ottaa vastaan ja käsitellä aistiärsykkeitä: niin täyttyi 260 aamuvihkon 30 000 sivua merkinnöistä, joissa tuon tuostakin tavataan mietiskelyjen koehenkilö tai ruumiillistaja Teste.

Valéry saattoi muissa kirjoituksissaan olla -- ainakin paikoin -- suoraviivaisempi. Esseessään ”La politique de l’esprit” (1938) hän muun muassa töksäytti, ettei hän pitänyt tietoisuutta tai mieltä suinkaan minkäänlaisena ”metafyysisenä entiteettinä”. Hänelle esprit oli kuulemma ennen muuta ”muuntamiskyky” (puissance de transformation), joka tuli esiin meitä ympäröivien vaikutusten tai voimien asettamisissa toisiaan vastaan tai näiden yhdistämisissä. Se oli siis kaiken aktiivista jäsentämistä, valmiutta ja toimintaa sekä ”symboli aivan objektiivisten havainnointien kokonaisuudelle [le symbole d’un ensemble d’observations tout objectives]”. Teste-teksteissään Valéry mieluummin kehittelee, rakentelee, purkaa ja kokeilee, vaikka väläytteleekin taitojaan myös aforistikkona.

Cine- ja frankofiili Laurisen muita käännöksiä ovat esimerkiksi La Rochefoucauld’n Itsekkyydestä (Basam 2022) ja Marcel Proustin Lukija (Basam 2023) sekä Jean-Luc Godardin Elokuvan historia(t) 54-osaisena jatkosarjana (Filmihullu 2/2015–1/2024).