Anatole France, JUMALAT JANOAVAT (1912/1918/2024)

”Kun kansa­kuntaa uhkaavat vihollisten tykit ja petturien tikarit, on lempeys samaa kuin isänmaan kavallus.”


Taiteilija Évariste Gamelin saa elämänsä tehtävän Pariisissa. Se ei ole muotokuvatoimeksianto vaan päättäjyys vallankumouksellisen tribunaalin eli kansantuomioistuimen valamiehistössä. On kevät 1793 tai ­-- uuden ajanlaskun mukaan -- vuosi III, ja Ranskaa hallitsee Yhteishyvän valiokunta (Comité du salut public) johtohahmonaan Maximilien Robespierre (1758--1794). Ihanteellinen Évariste ihailee revoluution sankareita ja uskoo vallanvaihdon saavutuksia puolustettavan kaikkien vastavallankumouksellisten armottomalla käsittelyllä. Hän on vähitellen valmis langettamaan kuolemantuomioita myös läheisilleen. Miten asiaan suhtautuu hänen rakastettunsa Élodie Blaise?

Gamelinin pääteos taidemaalarina on Orestes ja Elektra. Se tutkii kreikkalaisen mytologian aihelmaa, jossa mykeneläiset kuninkaanlapset surmaavat äitinsä ja tämän uuden puolison kostoksi isänsä murhaamisesta. Orestes-poika sekoaa verityön jälkeen kostonhengettärien eli erinyksien (tai raivotarten) riivatessa häntä, kunnes jumalat järjestävät oikeudenkäynnin hänen tapauksestaan. Niin Aiskhyloksen (n. 525/524--456 eaa.) kuin Euripideen (n. 480­--406 eaa.) tragedioissa kuvataan sisarusten kohtaloa ja kalavelkojen maksamisen hirmuisuutta.


”Pojan rakkaudesta, kuuliaisuudesta pyhiä käskyjä kohtaan teki hän tuon rikoksen, josta jumalat vielä voivat hänet vapauttaa, mutta jota ihmiset eivät milloinkaan anna anteeksi.”


Jumalat janoavat kuvaa modernin maailman syntyä. ”Ollakseen niin merkittävä tapahtuma Ranskan vallankumous on innoittanut varsin harvoja hyviä romaaneja. Anatole Francen Jumalat janoavat on näistä yksi”, toteaa Lontoon yliopiston Royal Hollowayssa historian lehtorina työskentelevä tohtori Rob Priest. ”Mahtavaa luettavaa”, hän sanoo ja kyselee opiskelijoiltaan, miten kirja voisi auttaa ymmärtämään revoluutiota ja laajemmin poliittisen vallan, väkivallan ja päätöksenteon kysymyksiä.

Pariisilainen kirjakauppiaanpoika Anatole France (1844--1924) sai ensimmäiset runonsa julki 1860-luvulla ja debytoi niin kirjailijana kuin lehtimiehenä 1870-luvulla. Hän murtautui kuuluisuuteen esikoisromaanillaan La crime de Sylvestre Bonnard (1881), jota seurasivat lukuisat muut proosateokset. France aktivoitui yhteiskuntakriittisenä intellektuellina Dreyfus-tapauksen aikaan 1898: hän yhtyi naturalistikirjailija Émile Zolan (1840--1902) vetoomukseen juutalaisuutensa tähden tuomitun upseerin Alfred Dreyfusin (1859--1935) vapauttamiseksi ja käsitteli tapausta 1901 myös romaanimuodossa. Itse asiassa tämä laajaa huomiota herättänyt tapaus vasta synnytti ajatuksen niin Zolasta kuin Francesta vaemmistolaisina kirjailijoina ja älyköinä.

Asiaa on erityisen kiintoisasti puntaroinut Nizzan yliopiston kirjallisuustieteen professorina vaikuttanut André Daspre (1928--2013) artikkelissaan 2007. Hän kertoo, että ranskalaisen sosialismin merkittävä teoreetikko ja marttyyri Jean Jaurès (1859–--914) kohtasi kirjailijakaksikon Dreyfus-afäärin tuoksinassa ja tuli vaikuttaneeksi näihin monin tavoin. France esimerkiksi osallistui 1910 tämän perustaman ja toimittaman L’Humanitén (1904--) organisoimaan kampanjaan lakkoilevan ahtaajan Jules Durandin (1880--1926) vapauttamiseksi tekaistuista rikossyytteistä. (Kirjailija oli avustanut lehteä alusta pitäen.) Ja Jaurès puolestaan kuvasi Jumalat janoavat -romaania ”hirvittäväksi peiliksi, jossa inhimillisen unelman kaikki korkeus kääntyy nurin ja kovertuu syöveriksi”. Kansanedustajanakin 1892--1898 ja 1902--1914 palvellut SFIO-puolueen (Kansainvälisen työväenliikkeen ranskalainen jaos) (1905--1969) johtaja piti etäisyyttä Francen pessimismiin ja skeptisismiin mutta oli haltioissaan tämän tyylistä ja kirjailijan kyvystä käytellä ”historiallista romaania” niin menneen kuin tulevan hahmotteluun.

Jaurès oli näyttänyt Francelle suuntaa suurteoksellaan L’histoire socialiste de la Révolution française (1900--1903). Hän piti vallankumousta ”demokratian idean myöntämisenä kaikessa laajuudessaan”. Jaurèslaisuuteen kuului tiukka kansanvaltaisuuden vaade: ”Sosialismi ei kumpua lahkolaisesta härnäämisestä vaan demokratian mahtavasta ja laveasta kehityksestä.”

France oli 1902 pitänyt tärkeän puheen ”La science et le peuple”. Silloin hän linjasi, että ”1700-luvulla poliittiset vapaudet hankittiin ajatuksen ja järjen voimin”, siinä missä ”1900-luvulla työläisten vapautus toteutuu tieteen ja ajattelun turvin”. Dasprén mukaan tämä sopi täysin yksiin Zolan sanomisten kanssa, mutta Francella oli tästä poiketen ymmärrystä myös utooppiselle sosialismille. Jaurès kehuikin 1912 Jumalat janoavat -tekijän ”ihmeteltävää avoimuutta tulevaisille asioille” ja sympatiaa ”yhteiskunnallisen elämän uusille muodoille”, vaikka nämä hänestä jäävätkin synkkyyden varjoon.

Francen tapa käyttää historiallista romaania vallankumouksen ongelmien selvittelyyn on kirvoittanut hyvin erilaisia tulkintoja. Unkarilaisen marxistin Georg Lukácsin (1885--1971) alun perin venäjäksi 1936­–1937 ilmestynyt Der historische Roman (1955) ylistää Jumalat janoavat -romaanin kykyä luoda Gamelinin taiteilijaystävän Brotteaux’n kaltaisia eläviä henkilöitä ja niin toivottomuuden kuin ”ikuisten” aiheiden välttämistä otteella, joka käsittelee vallankumousihanteiden törmäämistä taloudellisten omistussuhteiden sitkeään viheliäisyyteen ja siten myös 1910-luvulla ajankohtaisia kysymyksiä. Cornellin yliopiston professorin Harry E. Shaw’n (s. 1946) teoksessa The Forms of Historical Fiction. Sir Walter Scott and His Successors (1983) taas katsotaan, että romaani painottaa ”inhimillisten intohimojen muuttumattomuutta”, joten ”julkista elämää ja historiallista tapahtumakulkua kuvataan vain näiden epätärkeyden osoittamiseksi”. Niinpä hänen mielestään Jumalat janoavat ei viittaa kohti uusia onnellistuttavia sosialistisia oloja vaan painottaa ”ihmisluonnon pohjimmaisia realiteetteja, joita ei käy juuriminen” giljotiinilla. Shaw myös huomauttaa ohimennen, että Élodie on yhtaikaa ”tyypillinen pariisitar ja itse Ranskan symboli”.

Varhaisessa aikalaisanalyysissaan yhdysvaltalainen Johns Hopkins -yliopiston romaanisen filologian tohtori (ja 1917 alkaen professori) David S. Blondheim (1884--1934) arveli romaania paljon ennen julkaisuajankohtaansa kirjoitetuksi. Muuten ei tuntunut hänestä mahdolliselta selittää sitä, että France esitti ennen ja jälkeen kirjansa niin myönteisiä näkemyksiä vallankumouksesta. Samassa artikkelissaan (joka muodollisesti oli muutaman tuoreen kirjan kokooma-arvostelu) Blondheim jakoi kirjailijan siihenastisen uran kolmeen jaksoon: 1) alkuvaihe vuoteen 1889 oli varhaiskristillisyyden tutkijana maineena niittäneen Ernest Renanin (1823--1893) innoittamaa modernia mutta hämärää edistyksellisyyttä, 2) keskikausi oli skeptisyyttä Michel de Montaignen (1533--1592) hengessä aina vuoteen 1897 ja 3) kypsä periodi oli Dreyfus-kiistasta alkaneen sosialismin ja Voltairea (1693--1778) muistuttavan yhteiskuntakritiikin aikaa.

Suomeen teos rantautui erikoisella tavalla. Kuten esimerkiksi turkulainen päivälehti Sosialisti (1906--1918) tiesi kertoa 18. maaliskuuta 1913, porilainen Uusi Yhteiskunta (1912--1913) oli jakanut Jumalat janoavat -suomennosta romaaniliitteenään (2/1913). ”Kuvitettua sosialistista kuukausijulkaisua” kustantanut Osuuskunta Kehitys (1906--2010) painatti anonyymin 255-sivuisen käännöksen IV osana sarjaansa ”Joutohetkien lukemista työväestölle”. Siitä ei näytä virinneen kummempaa keskustelua.

Mutta julkaisuympäristössä ei ollut mitään järin yllättävää: ensimmäinen France-teos Suomessa oli ollut 1907 Väinö Huplin (1886--1934) kääntämänä ilmestynyt 46-sivuinen vihkonen tämän ”Euroopan Yhdysvaltoja” ja sosialismiin siirtymistä käsittelevistä ajatuksista kustantajanaan tamperelainen Työväen Sanomalehti Oy. Vaikka kirjailija oli pian valtavirtaistunut, kun WSOY julkaisi samana vuonna hänen Crainquebillensä itsensä Otto Mannisen (1872--1950) suomentamana, France miellettiin Suomessakin laajasti työväenliikkeen ääneksi (ks. esim. Nuori Suomi 43/1906; Sosialistinen Aikakauslehti 7/1908). Niinpä Kansan Lehti Oy kustansi häneltä kaksikin kirjaa 1910.

Viimeistään Eino Leinon (1878--1926) kääntämä Kuningatar Hanhenjalan ravintola (La Rôtisserie de la reine Pédauque, 1892) teki 1910 ranskalaisesta tunnetun myös Suomessa. Heti perään 1911 ilmestyi L. Onervan (1882--1972) suomentamana romaani Thais (Thaîs, 1890), nämä kumpikin siis Dreyfus-skandaalia edeltäviltä vuosilta tai kirjailijan ”keskikaudelta”. Satumuotoa käyttelevästä uudemmasta kirjasta Les Sept Femmes de Barbe bleue et autres contes merveilleux (1909) otettiin puolestaan Onervan suomentama Paita (La chemise) (1915).

Kysymys sosialismista muotoutui kaikille eurooppalaisille uudelleen Venäjän vallankumouksen myötä 1917. Onervan suomennos Jumalat janoavat -romaanista ilmestyi sen ja Suomessa käydyn kansalaissodan jälkeen. Otava-kustantamon ei tarvinnut Kiertokirjeessään (5/19) viitata suoraan kumpaankaan: ”Erikoisesti nykyaikana on mielenkiintoista tutustua tähän verrattomaan teokseen, se tarjoaa omalle ajallemme paljon yhtymäkohtia.” Aikalaisvastaanotossa nämä kiinnikkeet tulivat selviksi.

Kansanvalistus (1916--1920) kyllä kiitti (4/1919) yleisin sananparsin ”hienoa” romaania, jonka ”pitäisi olla jokaisessa kirjastossa”. Sen kanssa vähän myöhemmin yhdistynyt Kirjastolehti (1908–1920) liittyi kehuihin: ”Mielenkiintoinen, älykäs ja henkevä” (1--2/1920). Alkuopetuskin (1918--1924) suositteli (6/1919) teosta ja vahvisti Otavan mainospuheen siitä, kuinka romaani on ”nykyisen maailmankirjallisuuden täyspainoisimpia tuotteita”.

Muissa reaktioissa kirja sidottiin kuitenkin suoraviivaisesti sisällissodan tapahtumiin. Kokoomuslainen Suomen Nainen (1913--1944) tiivisti (16/1919). ”Ellei meillä olisi viime vuosien kokemuksia ja vereksinä muistissamme”, se kirjoitti romaanista, joka olisi voinut tulla luetuksi kovin eri tavoin vielä pari vuotta aikaisemmin. Nyt se toimi lehden mukaan ”kaameana varoituksena ajallemme: älkää päästäkö intohimoja valloilleen”.

Forssan Lehti (1917--1939) suitsutti (12/v/1919) ”nykyhetkellä epäilemättä Ranskan kuuluisimman kirjailijan” teosta ”kevään käännöskirjallisuuden kauneimmaksi helmeksi”. Onervan suomennoskin oli sen mukaan ”notkea ja huolella tehty”. Jumalat janoavat tarjosi ”mitä murhaavinta ivaa niistä pienisieluisista henkilöistä, jotka veljeys, vapaus ja tasa-arvo huulillaan näitä aatteita karkeimmin loukkasivat”. Kun Suomessakin oli nähty ”alhaisovallan koko raakuus ja järjettömyys”, romaanin lukuhetkistä saattoi ennustaa ”nautintorikkaita”.

Tampereen Sanomat (1904--1919) vain viittasi (27/iii/1919) Francen romaaniin pienessä anonyymissa uutisjutussaan. Siinä kerrottiin Saksan tilanteesta pari kuukautta Berliinissä koetun niin sanotun spartakistikapinan jälkeen: kommunistien vallankumousyritys oli kukistettu väkivaltaisesti. TS:n mukaan virta vei Saksan työväenliikkeessä yhä voimakkaammin enemmistösosialistien joukosta kohtia riippumattomia ja näiden riveistä äärivasemmalle: radikaalin kumouksellisuuden voittaessa kannatusta jäi parlamentaarinen vaikuttaminen syrjään tai vain yhdeksi lisäkeinoksi matkalla ”köyhälistödiktatuuriin”. Saksan luisu bolševismiin oli TS:n mielestä ”jumalat janoavat” -tyyppinen tilanne: ”Merkit viittaavat liiankin ilmeisesti siihen että Saksa vieläkin käy kohti uusia, väkivaltaisia ja verisiä järkytyksiä.”

Itse asiassa Uuden Suomen Iltalehti (1919; myöh. Iltalehti 1919–1930) oli kuvannut jo tuoreeltaan (25/i/1919) Berliinin-kirjeessään vallankumousta ”joukkohypnoosina” tai ”suggestionina” taikka oikeastaan vielä syvällisempänä ”vihan ja katkeruuden” kerryttämisenä. Francea edes mainitsematta se päätteli: ”Siksi jumalat janoavat ja siksi nyt parisen sataa lepää kuolleina.”

Helsingin Sanomat (1904--; aik. Päivälehti 1889--1904) huomioi (24/iv/1919) teoksen uutisoidessaan suurena epäilijänä ja tulisena oikeudenpuolustajana tunnetun Francen 75-vuotispäivästä: ”Maailmankirjallisuudessa ei ole verisempää ja katkerampaa satiiria kuin vallankumousromaani, joka muutoin L. Onervan oivallisessa suomennoksessa vasta on ilmestynyt!” HS:kin näki viisaimmaksi lisätä, että romaani sopi luettavaksi niille, jotka luulivat ”maailmanjärjestyksen” olevan noin vain mullistettavissa. Yhtä kaikki lehti totesi, että France ei ollut ”väsyneen ironian” mies vaan ”koko Europan omatunto”. Varsinaista kirja-arvostelua lehdeltä ei herunut.

2020-luvun lukijoille Jumalat janoavat näyttäytyy uudessa valossa. Se on helpompi ottaa vastaan romaanina, joka erottaa Ranskan vallankumouksen käänteentekevästä – oman maailmamme synnyttäneestä – tapahtumasarjasta lyhyen ja erityisen jakson tarkastellakseen sitä hyvin rajatusta ja erikoisesta näkökulmasta. France onnistuu virittämään ajatukset ihanteiden ja yksittäisten tekojen sekä yksilöpäätösten ja yleisen mielipiteenmuodostuksen väliseen dynamiikkaan. Jos Jaurès etsi vallankumouksesta valistuneen, edistyksellisen ja vapaamielisen porvariston ja heräävän työväenluokan yhteisen yhteiskuntakritiikin syntyä ja 1900-luvun Euroopalle olennaisia herätteitä, Jumalat janoavat yhtyy tähän vihan ja koston analyysillaan menettämättä yhtä vahvaa luottamustaan vallankumouksen hedelmiin. France ei voinut enää menetellä samoin kuin vanha Victor Hugo (1802--1885) romaanissaan Yhdeksänkymmentäkolme (Quatrevingt-treize, 1874; suom. V. Hämeen-Anttila & Urho Kivimäki. Karisto, Hämeenlinna 1947), joka ylevän seikkailusepitteen keinoin pyrkii antamaan terrorivuodelle kultareunuksen ja rakentamaan kansallista yksituumaisuutta. Jumalat janoavat tuntuu nykysilmissä antavan pikemminkin esinäytöksen arendtilaisesta arkisesta pahuudesta, jollei virka- niin luottamushenkilönä tehdyistä fataaleista ja letaaleista ratkaisuista. Ehkä vasta sellaisen läpi avautuu näkymä lavean ja vahvan demokratian edistymiseen.

Suomentaja L. Onerva debytoi runoilijana teoksella Sekasointuja (1904/ntamo 2020), romaanikirjailijana Mirdjallaan (1908) ja novellistina kokoelmalla Murtoviivoja (1909/ntamo 2023). Hän oli 1910-luvulle tultaessa nuoren suomalaisen sanataiteen kirkkaimpia tähtiä, joka oli osoittanut kyvykkyytensä (1906 alkaen) myös lehtiteksteillä. Seurasivat esimerkiksi novellikoonnos Mies ja nainen (1912/ntamo 2017), romaanit Inari (1913/ntamo 2024) ja Yksinäisiä (1917/2021) sekä runokirjat Kaukainen kevät (1914/ntamo 2020) ja Murattiköynnös (1918/ntamo 2012). Kääntäjänä Onerva oli Francen vallankumousromaaniin tarttuessaan jo kokenut tekijä vyöllään peräti kahdeksan kirjanmittaista teosta, niiden joukossa ranskalaisen historioitsijan Hippolyte Tainen (1828--1893) Taiteen filosofian (La philosophie de l’art, 1865; suom. LO 1915) kaksi osaa 566 sivuineen kaikkineen. Jumalat janoavat -romaanin jälkeen hän suomensi vielä kahdeksan muuta kirjaa mukaan lukien Francen Siniparran seitsemän vaimoa (suom. 1920) eli koko se kertomuskoonnos, josta Paita alkuaan irrotettiin. Joel Lehtonen (1881--1934) sai kunnian kääntää ranskalaiskirjailijan muut merkkiteokset Pingviinien saari (L’île des pengouins, 1908; suom. JL 1924) ja Enkelten kapina (La révolte des anges, 1914; suom. JL 1925), jotka kummatkin kustansi sosiaalidemokraattien Kansanvalta Oy. Onerva itse niitti sittemmin mainetta esimerkiksi ranskalaisesta kirjailija-filosofista laatimallaan esittelyllä Madame de Staël (1920) ja suurelämäkerrallaan Eino Leino (1932).

Luultavasti Onerva saattoi Francen terrorikuvauksen välitystyössään käyttää apuna tai pohjana 1913 julkaistua aiempaa suomennosta. Varhaisempi käännös ei ole suinkaan ansioton, mutta siinä on virheitä (esimerkiksi heti alussa Gamelinin sanotaan ehdottavan osallistumispakkoa paikallishallinnon kokouksiin ”kuolemanrangaistuksen uhalla”, kun alkutekstin sous peine d’amende tarkoittaa, kuten Onerva suomentaa, ”sakon uhalla”). Lisäksi vanhentuneet sanamuodot (mm. ”kauvan”, ”aijon”, ”likanen”) lienevät vaikuttaneen siihen, että haluttiin tehdä kokonaan uusi suomenkielinen teoslaitos. Onervan työ on hyvää laatua. Jumalat janoavat -teoksen ntamo-editioon on –muutaman kääntäjänviitteen jatkeeksi – lisätty laaja kustantajan huomautusten osasto, joka auttaa hahmottamaan Francen romaanin ja vallankumouskäsitteiden, -hahmojen ja -tapahtumien välisiä yhteyksiä.

”Sinä saat nähdä minut voittajana tai et enää milloinkaan”, sanoo Évariste Gamelin rakastetulleen Élodie Blaiselle terrorihallinnon alkaessa murentua. Vanhan mahdin asemistaan suistanut edistyksellinen liike oli vallankumoustuomioistuimineen ajautunut kauas ihanteistaan pystymättä valistamaan itse itseään poliittisen väkivallan tuhoisuudesta.


”Aatelismiehet, nuoret tytöt, sotilaat, yleiset naiset työntyvät aivan väkipakolla tribunaaliin, vaatien tuomareilta nopeampaa tuomion langettamista, vaatien itselleen kuolemaa niinkuin oikeuttaan, josta he kärsimättöminä tahtovat päästä nauttimaan. Ei edes riitä se ihmispaljous, jolla ilmiantajain virkainto on täyttänyt vankilat ja jonka tutkimisessa yleisellä syyt­täjällä ja hänen apulaisillaan on jo työtä enemmän kuin tarpeeksi: täytyy vielä ehtiä rangaista niitä, jotka eivät tahdo odottaa. Ja monet, vielä ylpeämmät ja kiihkeämmät, jotka eivät halua jättää kuolemantuomionsa toimeenpanoa tuomareille ja pyöveleille, lo­pettavat itsensä omin käsin! Kuolemisen halu on yhtä suuri kuin tappamisraivokin.”