Eero Tarasti, IKONIT JA KAANONIT (2024)

”Ehkä joku haluaa vielä lukea ajatuksiani suomeksikin.”


Professori Eero Tarasti on Wagner-väitöskirjansa Myth and Music (1978) jälkeen julkaissut esimerkiksi teokset A Theory of Musical Semiotics (1994), Existential Semiotics (2000), Signs of Music (2002), Semiotics of Classical Music (2002) ja Sein und Schein. Explorations in Existential Semiotics (2015) erikielisine käännöstoisintoineen. Hänen työnsä eksistentiaalisemiotiikan parissa tunnetaan paremmin ulkomailla kuin kotimaassa. Mutta viimeistään omaelämäkerta Moi ja soi (2021) herätti uutta laajempaa mielenkiintoa myös suomalaisissa, joille Tarasti oli kyllä laatinut muun muassa kirjat Johdatusta semiotiikkaan (1990), Romantiikan uni ja hurmio (1992), Esimerkkejä (1996), Musiikin todellisuudet (2003), Arvot ja merkit (2004) ja Musiikki ja humanismi (2013).

Uusi koonnos Ikonit ja kaanonit hätkähdyttää aiheidensa laajuudella. Tässä kirjassa Tarasti syventyy Anna Sahlsténin maalauksiin, Marcel Proustin romaaneihin, V. A. Koskenniemen runoihin, Kalle Holmbergin ohjaustyöhön, C. G. E. Mannerheimin hahmoon ja Pariisin barokkisalonkien eriskummallisuuksiin unohtamatta tietenkään musiikkia ja säveltaiteen tutkimusta näiden monissa muodoissa. Kaikessa häntä kiinnostavat merkit ja merkitykset mutta nyt ennen kaikkea kulttuuri ja perinne, eikä hän jätä pohtimatta näiden – sanalla sanoen sivistyshistorian ja sivistymisen henkilökohtaisen tapahtumakulun – luonnetta ja arvoa. Tarasti soveltaa kansainvälisissä teoreettisissa töissään kehittelemäänsä mutta pyrkii ja pääsee myös uusiin näkökantoihin ja -aloihin jännittävissä tapauskäsittelyissään.

Synteesi-lehden perustajana ja päätoimittajana tunnettu tekijä on laatinut myös romaaneja ja toiminut pianistina.

Ikonit ja kaanonit nousee kultivoimisen ja kultivoitumisen puolustukseksi sekä kritiikiksi lyhytnäköistä ja epäviisasta kaupallisuuden, yksioikoisuuden ja historiattomuuden nykyistä ylivaltaa vastaan. Merkkiteosten kokonaisuutta ja sen asemaa kiistämään tai kaatamaan pyrkivät dekanonisoijat eivät useinkaan edes tiedä, mitä kaikkea tuo kulttuurin vakiintunut parhaimmisto pitää sisällään tai miksi sitä on kunnioitettu. Jotkut vieroksuvat ”elitismiä”, Tarasti huomauttaa, vaikka korkeakulttuuri on joutunut ajat sitten uhanalaiseksi. Jotkut eivät piittaa. Ehkä on kuitenkin vielä mahdollista kasvaa syvälliseen ymmärrykseen tietojen ja taitojen valioista.


”[N]uoren on saatava elää rauhassa ja kehittää fantasiamaailmaansa ulkoisen todellisuuden häiritsemättä sitä levottomuudellaan. Hänen on saatava paeta sivistyksen maailmaan.”


"[E]sseekokoelma, jossa yhteisen tilansa lunastavat kanonisoidut ja kaanonin reunoille jääneet. Kaanon, Matthew Arnoldia lainaten, on ’parasta mitä on ajateltu ja sanottu’. Dekanonisaatio toimintana on Tarastin mukaan tyhjää, ellei meillä ole kunnollista ymmärrystä itse kaanonista ja siitä, mitä olemme hävittämässä. Voittoisana humanistina Tarasti on valmis puolustamaan sivistystä, kylmenivät ajan hengen tuulet miten viileiksi tahansa."
Santeri Skofelt, Kompositio 2/24

"[Tarasti antaa] kirjansa alussa yllättäen jopa käytännön ohjeita humanismin puolustamiseen. [...] [A]ntoisa kirja niille, joilla on tarvittava määrä kulttuurista uimataitoa."
Veli-Matti Huhta, Kulttuurivihkot 1/25

"[T]oimii [...] eräänlaisena manifestina säilyttää jotain kirjoittajan vaalimasta maailmasta.
Jokaista artikkelia yhdistää linjakas sitoutuminen eurooppalaisen kulttuuriperinnön vaalimiseen. Nimet ja anekdootit seuraavat toisiaan lähes jatkuvana vyörynä. [...] Osa teksteistä on tarkoitettu opillisiksi julistuksiksi, osa taas analyyttisemmiksi tapausesimerkeiksi. Ryöpytystä saavat erityisesti pilalle mennyt yliopisto ja lyhytaikainen voitontavoittelu sivistystradition jäädessä sivuun.
Tarastin kohdalla linkittyminen nimenomaan Euroopan hengenelämään ei ole juuretonta fantasiaa, vaan [...] koettua ja ymmärrettyä elämää. Lokaalisuutta ei tässä ole haluttu häivyttää, vaan tuoda se osaksi suurempaa vaikutusketjua – kulttuurissa kun mikään ei synny neitseellisesti tyhjiössä.
Tarastin kirjoitustyyli on hyvin esseistinen. [...] Teksteihin mahtuu myös erilaisia henkilökuvia. Osa käsitellyistä henkilöistä on tuttuja lähinnä akateemiselle yleisölle, mutta joukossa on myös Mannerheimia nimenomaan kansallisena myyttinä käsittelevä essee. Tämä on yksi niistä mielenkiintoisista hetkistä, jolloin Tarasti esittelee kehittämäänsä eksistentiaalisemioottista teoriaa. Samaa teoriaa hän tulee soveltaneeksi myös pohtiessaan, miksi hänestä tuli juuri professori.
Ikoneita ja kaanoneita -teosta voi pitää eurooppalaisen sivistystradition runsaudensarvena. Parhaimmillaan se on nimenomaan joko yksittäiseen artikkeliin syventyessä tai sieltä täältä lueskeltuna. Kun pökerryttävään tahtiin pääsee mukaan, tarjoaa esseekokoelma oletetulle lukijakunnalle varmasti ajateltavaa."
Antti-Veikko Labbas, Kansan Uutiset 12/ii/25

"Korkeakulttuurin puolustus
[...] [V]alikoima[n] voi nähdä [...] Moi ja soi -muistelmia täydentävänä lukemistona. [...] Ydinsisältö on musiikkitiedettä ja semiotiikkaa, joiden aloilla Tarasti on kehittänyt kansainvälisesti vaikuttavaa eksistentiaalisemiotiikkaa.
Yhteiskunnallisen kehyksen tarjoavat kulttuurielämää ja tiede- ja yliopistopolitiikkaa koskevat artikkelit ja kannanotot. Niitä leimaa sanoma tieteen vapauden ja sivistysyliopiston puolesta. [...]
Omaelämäkerrallisuus on artikkelien pohjavirta. Tarasti kiittää lapsuudenkotinsa ilmapiiriä, joka salli vapauden ja kasvurauhan. Nuorena solmitut ystävyyssuhteet loivat yhdessä kilvoittelun hengen. Merkitseviä olivat historialliset esikuvat ja ikoniset aikalaiset. [...] Tavoite oli omaksua klassinen eurooppalainen  korkeakulttuuri. 'Sivistys ei tule luetusta vaan luetun ajattelemisesta', Tarasti tiivistää Bildung-idean. Yhteiskunnallisena tehtävänä on kulttuuriperinnön 'virvoittaminen': pitäminen elossa ja ajantasaisena, omalta osaltaan perintöä kasvattaen. [...]
Tarasti puhuu kahdesta kulttuurikäsityksestä. Kuvailevassa mielessä kulttuuria on kaikki ihmistoiminta, laadullisessa mielessä sen ihmisyyttä jalostava ja kehittävä osa, korkeakulttuuri. Ei ole epäselvää, kumman puolelle Tarastin sympatiat asettuvat. [...]
[Yliopistossa] valta on siirtynyt tutkijoilta ulkopuolisille sidosryhmille. Kokoelman avauskirjoitus rakentaakin vastarinnan teoriaa ja vastahyökkäystä. [...]
Ajatus oman elämän rakentamisesta taideteoksenomaiseksi esteettiseksi kokonaisuudeksi kiehtoo. Tällaisia pyrkimyksiä Tarasti näkee Sibeliuksella ja Mannerheimilla. [...]
Taidehistorian marginaalista [...] Tarasti kiinnittää huomionsa Anna Sahlsténiin [...], jolta hän lainaa teoksensa kansikuvankin [...]. Kaanon ei olekaan kaikki.
Katkos jää elämän ja tuotannon välille, Tarasti muistuttaa. Ei pidä hakea suoria vastaavuuksia, koska taiteilija luo myös teoksen äänen ja puhujan, tekijäpersoonan. Tästä tullaan Tarastin kehittelemään semioottiseen malliin, jossa yksityisestä kehkeytyy julkinen toimija. Vaikutus säteilee yhteiskuntaan ja sen arvoihin. Katkoksen sijasta olisi ehkä parempi puhua kehkeytyvästä muodonmuutoksesta. [...]
Välisoitto ja loppukevennykseksi sopiva on 1600-luvun ranskalaisten presiöösien, Molièren pilkkaamien sievistelevien hupsujen näkeminen modernin semiotiikan edelläkävijöiksi. [...]
Eero Tarasti kirjoittaa henkevästi ja tunnevoimaisesti, mutta monisanaisesti [...] vakuutta[en] uskollisuuttaan tieteelle, taiteelle ja sivistykselle."
Yrjö Sepänmaa, Kanava 1/26