Tiina Poutanen, PUUTTUVA MASSA (2024)

”kuviteltavissa oleva

tyhjyyden muoto”


Näissä runoissa eksistentiaaliset asiat yhdistyvät ekologisiin ja genealogisiin. Puuttuva massa ottaa vauhtia poincarélaisesta matière obscuresta tai zwickyläisestä dunkle Materiesta, koko ’pimeän aineen’ ja ’pimeän energian’ fysiikasta, koska on muun muassa yritettävä hahmottaa kuolemansairaan isän kokemusta ja suoraan alenemista kiihtyvän luontokadon aikakaudella.


”peili sylissään

hän on kaksin verroin

tuntematon”


Sana- ja kuvataiteilija Tiina Poutanen on tutkinut kolmessa aiemmassa runoteoksessaan posthumanistisia kysymyksiä ennen termin yleistymistä. ”Eläinmäisestä” (Kulttuuritoimitus) kirjasta Kanakuoro (ntamo 2022) sanottiin, että sen teksteistä moniakaan ei pysty mieltämään ”yksilösubjektin” puhumiksi (Mustekala). ”Maanläheisen ja maagisen sekoittuminen lumoaa”, kun ääneen pääsee ”elämänmuotojen jatkumo” (Runografi). Jos Maisemissa (ntamo 2019) ”vyöryi luontoa” (Kulttuuritoimitus), jo esikoisrunotyö Eläimet liikkuvat ilmaiseksi (ntamo 2012) esitteli yhä pitävän otteen, jolla tavoitetaan ”veitsenteräviä” ja ”nyrjähtäneitä” kuvia (Plaza.fi).


”[…]

Hiukkanen ojentaa kätensä. Se on värineutraali, avoin

kämmen sormet hiukan harallaan. Isä katsoo pimeää

se leijuu ilmassa hänen vierellään.

[…]”


"[R]unoteoksen […] taustalla vaikuttavat fysiikan näkemykset pimeästä aineesta, näkymättömästä massasta, joka fyysikoiden mukaan kannattelee merkittävällä tavalla galakseja ja on yhteydessä muuhun aineeseen vain painovoiman kautta. Poutasen runot rakentavat pimeän poetiikkaa, jossa kaikuvat muunnelmat pimeän aineen arvoituksellista toimintaa pohtivista tieteellisistä keskusteluista[.] […] Teoksessa pimeä laajenee monisyiseksi vertauskuvaksi, jonka avulla käsitellään niin pettymystä ihmiskuntaan kuin muistisairaan samentuvaa mieltä. 
Poutasen teosta kannattelee hiottu ja kuulas kieli, jonka kirkkaus asettuu kontrastiksi pimeän valottomalle semantiikalle. Teoksen kuvastossa elämän mittakaava ulottuu avaruudesta mikroskooppisen tason eliöihin asti. Ruumiillinen ja galaktinen sekoittuvat runossa, jossa kotiplaneettamme olennot kohtaavat linnunradan kappaleet: 'Siili kaareuttaa avaruutta/ jossa kuu/ kulkee, valo/ ei sitä näe'. Tärkeällä sijalla on myös meri, jota vasten puhujan lapsuudenmuistot ja nykyhetken arvaamaton sameus läikehtivät. Ihmiset asettuvat runossa kielteiseen valoon ja edustavat uhkaa, kun taas muunlajiset eläimet näyttäytyvät puhujalle tärkeinä ja luotettavina seuralaisina[.] Pimeän kuvasto yhdistyykin runoissa ekologiseen ahdistukseen maapallon synkkenevästä tilanteesta. 
[…] Puhuttelevimmillaan runot ovat kuvatessaan puhujan isän […] tautia, jossa sairastunut mieli muuttuu vähitellen yhä hämärämmäksi ja kartoittamattomammaksi alueeksi. Runot pyrkivät eläytymään sairastuneen kokemuksiin ja kielentävät koskettavasti mielen ja maailman tuskallista loittonemista toisistaan [.] […]
Pimeä ilmenee myös Poutasen kirjan ulkoasussa, sillä osa runoista on ladottu sakeanmustille sivuille valkoisella fontilla. Tämä on osuva typografinen valinta, sillä synkissä kehyksissä aaltoilevassa teoksessa runokieli välkehtii valovoimaa tiheänkin tummuuden keskeltä."
Reeta Holopainen, Runografi 6/xi/24