Jyri Vartiainen, KOOTUT RUNOT III (2024)

”Patsaan naamaa pitkin valuu sade.

Esiin tunkevan
ruohon ääni.

Luovuttakaa valolle kruunu.

Haudatkaa voideltu pimeys.”


Jyri Vartiainen typerrytti kaikki debytoidessaan runoilijana. Hänen ensimmäinen säeteoksensa oli neljän täyden kokoelman lähes 250-sivuinen koonnos. Vielä hämmästyttävämpää oli se, että Kootut runot (2021) arvioitiin kauttaaltaan korkeatasoiseksi, ”yllättäväksi ja omaperäiseksi” (Runografi) ”aloitukseksi suoraan huipulta” (Savon Sanomat / Keskisuomalainen). Ja tuskin oli moisesta toinnuttu, kun vuorossa oli toinen samanmoinen: Kootut runot II (2023) rakentui sekin tetralogiaksi, ylitti 200 sivun paksuuden ja säilytti ”otteensa” ilmentäen harvinaislaatuista ”esteettisen silmän tarkkuutta” ja hervahtamatonta kykyä ”sanojen välisen jännitteen luomisessa” (Runografi).

Nyt tulee Kootut runot III. Edeltäjistään poiketen se ei jakaannu itsenäisiin osiin vaan tarjoaa niitä tiiviimmän kokonaisuuden. Ulotteikkuutta on kuitenkin kahdeksan sikermän ja 121 runon verran eli enemmän kuin tavanomaisissa värssypainatteissa ja yleisote aiempaa runsaampi. Tallella on poeetan verraton taito kuljettaa lukijaa merkitsevistä tavanomaisuuksista pyörryttäviin oivalluksiin ja takaisin. Kirjoittaja tuntuu olevan yhtä uskollinen arkipäivän muistiviholleen kuin maailmankirjallisuuden aarteistolle, yhtä tinkimätön pelkistyneen toteamisen ja silkan noituuden asioissa.

Kaikkiaan Vartiaisen Kootut runot, Kootut runot II ja Kootut runot III muodostavat täysin poikkeuksellisen saavutuksen kotimaisessa sanataiteessa. Muutaman vuoden aikana on veistetty ja puunattu kirkkaan loistokkaiksi sellainen määrä rivejä, että niistä riittäisi moneen elämäntyöhön. Vartiainen on kirjoittanut myös viisi suorasanaista teosta: Aurinko (Poesia 2016), Ystävä (Poesia 2017), Kirous (Teos 2019), Kolme kesää (Teos 2020), Pölyllä on kasvot (Teos 2022) ja Sanon vielä tämän (Teos 2024).

”Ratapihalla
menen varjosta aurinkoon
betonipylvään luo, niin ohuet kengänpohjat
että asfaltti elää.

Jähmetyn valosta patsaaksi
nahkatakin iho vanhenee kuin suomut.”


"[E]i oikein muistuta mitään lukemaani viime vuosina ilmestynyttä runoteosta. Nimestään huolimatta jo kolmanteen osaan ehtineet Vartiaisen Kootut runot eivät ole vanhan tekijän kokoelma vaan nuoren kirjailijan uusia runoja. Vartiainen on julkaissut muutamassa vuodessa runsaasti lyriikkaa ja proosaa. Tämä on hitaasti sulava ja vaatii vielä makustelua, sillä jonkin olemassa olevan kielen logiikan sijaan Vartiaisen runot kiertävät jollain aivan omalakisella kiertoradallaan."
kteksti, Instagram 1/xi/24

"Kun teoksen nimi vihjaa poimintoihin vuosikymmenten saatossa julkaistuista runoista, voi yllättyä huomatessaan, että kysymys on vajaassa vuosikymmenessä tuotteliaasti lyriikkaa ja proosaa julkaisseen kirjailijan humoristisesti nimetystä uusien runojen kokoelmasta. 
[...] Mielestäni Vartiaisen teoksen rönsyävyys on [...] virkistävää nykyrunouden piirissä, jossa kokonaisuuksien järjestäminen enemmän tai vähemmän totalisoivan teeman alle on enemmän sääntö kuin poikkeus.
[...] Vartiaisen aiemmasta runoudesta tuttu keskeinen tehokeino on yllättävien asioiden yhdisteleminen[.] [...] Monessa runossa abstraktimmat oliot ja konkreettiset esineet käyvät vuoropuheluun keskenään[.] [...]
Beatista muistuttaa [...] arkisen romantisointi. [...] Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ympärillä olevassa maailmassa ei nähtäisi elon rujompaa puolta. Kiinnostuin eniten luokkayhteiskuntaa kuvaavista runoista, joiden myötä teos kiinnittyy vahvemmin ympäröivään yhteiskuntaan[.]"
Juho Narsakka, Runografi 15/xi/24

"[...] Vartiaisen runoilmaisu [tuntuu] haraavan aktiivisesti kokonaisajattelun ajanmukaista hyvettä vastaan. Trilogian osien väliltä tai edes yksittäisten osien sisältä ei tahdo löytyä minkään sortin [...] hallitsevia temaattisia mestarikoodeja.
Teossarjan otsikko on tässä suhteessa yhtä aikaa leikkisä ja osuva. Koottujen runojen laitoksella viitataan yleensä uransa ehtoopuolelle ehtineen skribentin koko [...] tuotannon yksiin kansiin kokoavaan julkaisuun. Vartiaisen kohdalla kolmiosainen Kootut runot edustaa kuitenkin prosaistina debytoineen kirjoittajan ensi askelta runouden saralla. Vakiintunut julkaisutekninen ilmaus väännetään näin uuteen asentoon. Samalla huomio kiinnittyy kysymykseen runokokoelman ontologiasta: teoksellisten kaarien rakentelemisen sijaan Vartiaisen trilogian nimeämisratkaisu kutsuu lukemaan tekstejä ennemmin astetta hajanaisempana tekstijoukkona kuin jonkinlaiseen satunnaisotantaan perustuvana koontina. [...]
Maailma ja sen asiat kaikuvat säkeissä, mutta Vartiaisen kirjoituksessa on silti kyse ensisijaisesti runoudesta ja runokielestä, runoilmaisun historiallisesti erityisen esteettisen vaikutusvoiman korostamisesta. Fokus on itse kirjoituksessa, ei esimerkiksi pölyisessä ajatuksessa kirjoituksesta puhetta esittävänä kielen toissijaisena olomuotona. [...]
Kootut runot I--III muotoutuu pääosin verraten suppeiden minävetoisten havaintojen ja huomioiden ympärille. Lyhytsäkeinen, pidättyvä säemuoto on yksi ainoista teossarjaan yhtenäisyyden vaikutelmaa synnyttävistä tehokeinoista. [...] Säkeiden perussävy tempoilee haudanvakavan apollonisen kontemplaation ja yllättävistä rinnastuksista kumpuavan viiston huumorin välillä. Raflaavammissa metaforissa on arbsurdia tenhoa: 'Sieluni avoauto/ punainen ja/ täynnä ilmaa.' Vakavammat tekstit taas toimivat monin paikoin kuin haikeina etydeinä, kuten tässä sarjan ensimmäisen osan upeassa runossa:

Niin minäkin
opin pitämään elokuusta, miten
puuskat
kuljettavat pisaroita, sillan
ylitse näen
kohdustaan ulos
tulevan hämärän, maa vaivuttaa
ihmisen kuin
korren ja
lapsuuden sienistä
kohoaa savua.

Aiheiden käsittelyyn ja kehittelyyn taipumaton pintaraapaisun poetiikka saa teostrilogiassa kirjaimellista sivustatukea esimerkiksi siitä, miten runot sanallistavat ajatuksia ja ajatteluprosessia. Teossarjan ensimmäisen osan viimeisillä lehdillä 'kuin kosteus/ ajatus haihtuu'. Toisen osan alkumetreillä 'Minulle on tärkeää/ ajatuksen sikiö'. Sarjan päättävässä osassa taas 'Ajatukset alkavat lepattaa, suomen kielen mätäs/ tarjottimella.' Esimerkeissä painottuu käsitys ajatuksista runouden polttoaineena. Tämä on olennaista: Vartiaisen trilogia irtautuu sellaisista instrumentaalisista kieli-, runous- ja kirjallisuuskäsityksistä, joissa kirjoitukseen suhtaudutaan ensisijaisesti kommunikatiivisena, lukijalle ajatuksia välittävänä mediana.
Itse olen kriitikkona tavannut suhtautua varauksella ajatukseen runouden valjastamisesta esimerkiksi poliittisten tai yhteiskunnallisten näkemysten kielelliseksi keppihevoseksi. Onkin alati virvoittavaa lukea runoutta, joka suhtautuu vakavasti omaan runoluonteeseensa. Jos, kuten itse ajattelen, kaikkien runoteosten ainoa yhteinen, ennalta asetettu tehtävä on tavalla tai toisella palauttaa lukijan usko nimenomaan runouteen, onnistuu Vartiaisen teossarja runoutena ensiluokkaisesti. Koottujen runojen keskeinen ansio on, että se saa lukijansa ajattelemaan -- puolustamaankin -- runoutta ilman, että teoksissa kirjoitettaisiin varsinaisesti itse runoudesta.
Valtavan säemassan äärellä yksittäisiä tekstejä tai eheän teoskokonaisuuden kaltaisia keinotekoisia rakenteita olennaisemmaksi muodostuu impressioiden virta, runokuvien ja metaforien liki meditatiivinen jatkumo. Vartiaisen raukeasti aaltoileva kirjoitus synnyttää tilan, jossa motivaatio syiden, kontekstien ja merkitysten pohtimiselle lopahtaa. Itselleni tämä riittää mainiosti teostrilogian poikkeuksellisen laajuuden perusteluksi."
Miikka Laihinen, Särö 3/24