Rudolf Eucken, ELÄMÄN TARKOITUS JA ARVO (1908/1910/2024)

”[P]elkkä olemassaolokulttuuri riistää elämältä kaiken tarkoituksen, palaaminen takaisin vanhempiin elämänmuotoihin on mahdoton, mutta mahdotonta on myöskin kokonansa luopua vaatimasta elämällemme tarkoitusta ja arvoa.”


Aikoinaan ”Suomen ystävänä” tunnettu ja ympäri maailman luettu filosofi Rudolf Eucken (1846--1926) on tänään Pohjoismaissa koko lailla unohdettu intellektuelli. On kuitenkin perusteita syventyä hänen tapaukseensa ja sanomisiinsa 2020-luvulla.

Eucken on nykynäkökulmasta merkillepantava ajattelija kolmesta syystä. Hän on ensinnäkin usealla lailla tutkimisen väärti filosofianhistoriallisesti, toisekseen palkitsevaa luettavaa omaa tilannettamme suorastaan määrittävän vapaamielisyys--vanhoillisuus-kamppailun valossa ja lopuksi erikoisen kiinnostava varhainen edustaja suurelle yleisölle kirjoittavien älykköjen, kulttuurikriitikoiden ja elämäntaito-opastajien pitkässä seuraannossa ja viime vuosikymmeninä sankentuneessa joukossa. Katsotaan näitä ulottuvuuksia kutakin tarkemmin.

Filosofianhistorialliselta asemaltaan Eucken on kiintoisa hahmo vähintään kolmessa mielessä. Hän kuuluu ’elämänfilosofian’ laveaan ja monitahoiseen perinteeseen, jolla on yhtäältä leimallisesti saksankielinen olemuksensa (Lebensphilosophie) ja toisaalta yleiseurooppalainen (Henri Bergson, José Ortega y Gasset ym.) ja laajempikin (mm. William James) merkityksensä. Hän on -- edelliseen kytkeytyen -- jonkinlainen välittävä tapaus idealistisen tradition (Kantista Fichteen ja Hegeliin) ja fenomenologian (Husserlista Scheleriin ja Heideggeriin) välissä. Ja hän on viime vuosina vahvistuneen käsitehistoriallisen otteen klassikkoja (tämän monella alalla hyödyllisen filosofis-ihmistieteellisen lähestymistavan perustajiin kuuluneen Gustav Teichmüllerin oppilaana).

Kulttuurisesti ja poliittisesti mielenkiintoinen on hänen sekä liberalismista että konservatismista ammentava yleinen asennoitumisensa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Eucken teroitti yksilön loukkaamattomuutta ja vastusti komentovaltaisia hallintoja, mutta hän pyrki härkäpäisesti palauttamaan moderniin kokemukseen uskonnollisen selittämättömyyden ohjaavan voiman. Hän julisti rakkauden ja elämänilon sanomaa ja persoonakohtaista kasvua mutta saarnasi ensimmäisen maailmansodan aikaisissa tilapääteksteissään ja -puheissaan niin taistelun ”siveellisistä kyvyistä” kansankasvattajana kuin Saksan ”maailmanhistoriallisesta osasta” ihmiskunnan johtajana. Euckenin filosofian selvittely voi hyvinkin valaista myös uusimpia liberaaliuden ja konservatiivisuuden limityksiä.

Maailmanmaineeseen viimeistään 1908 saadun Nobelin kirjallisuuspalkinnon myötä noussut Eucken tarjoaa lisäksi itsehoito-, oma-apu- ja valmennuskonsultointikeskeiselle ajallemme kiehtovan ja varoittavankin esimerkin kaiken kansan hengennostatuksesta. Hän vaihtoi akateemisen tutkimuksen laajan lukija- ja kuulijakunnan ylösrakentamiseen tavoilla, jotka pääasiassa eroavat edukseen nykyisestä self-helpistä mutta myös jakavat joitakin sen haitallisia piirteitä ja vieläpä menevät pidemmälle itsekritiikittömässä koulimisessaan. Tämä pätee räikeimmin hänen päätökseensä alkaa soveltaa omaa Geisteslebenin virvoituksen filosofiaansa sotapoliittisiin tarkoituksiin mutta sietää tulla punnituksi myös vähemmän ilmeisissä kysymyksissä.

Elämän tarkoitus ja arvo näyttäytyy uransa huipulla olevan maineikkaan ajattelijan hillityltä mutta vakaumukselliselta puheenvuorolta merkityksellisen olemisen ja tekemisen puolesta. Eucken ei uskonut aikalaistensa tyytyvän ajatuksettomaan, hengettömään ja innottomaan täälläoloon. Hänestä moderni väki päinvastoin ilmensikin ”hehkuvaa elämäntarvetta”. Euckenin sanoin ”[a]ikamme on valtavassa liikkeessä oleva, taukoamatta eteenpäin tunkeutuva, kaiken perinnäisen elämän uudeksi muuttava aika”, jota luonnehtivat niin uhkaava tyhjyydentunne kuin intohimoinen etsintä. Vanhat rakenteet ja vastaukset eivät kelvanneet enää useiden murrosten ja mullistusten jälkeen tulleille, joten piti koettaa hahmotella uuden ajan elämänkatsomusta.

Itä-Friisin Aurichissa syntynyt Eucken ei suotta katsonut tehtävän kuuluvan ja sopivan itselleen. Väiteltyään 1872 Göttingenin yliopistossa Aristoteleen menetelmistä hän erikoistui yhtäältä opettajansa Gustav Teichmüllerin (1832--1888) esimerkin mukaan käsitehistoriaan mutta sukeutui myös 1700-luvun lopun herätteistä ammentaneen ja sata vuotta myöhemmin jäsentyneen vaihtelevamuotoisen saksalaisen Lebensphilosophien varhaiseksi edustajaksi. Jo Euckenin tutkimus Geschichte und Kritik der Grundbegriffe der Gegenwart (1878) painottaa vahvasti ’elämän’ pohdintaa. Hänen tapauksessaan tämä filosofian osa-alue tarkoitti Immanuel Kantin (1724--1804) kriittisen valistushankkeen henkeä vaalinutta ajattelua erotuksena vaikkapa Ludwig Klagesin (1872--1856) pidäkkeettömästä irrationalismista tai Hans Drieschin (1867--1941) biologisoivasta vitalismista. Teoreettisempien töiden Prolegomena zu Forschungen über die Einheit des Geisteslebens in Bewußtsein und That der Menschheit (1885) ja Die Einheit des Geisteslebens in Bewusstsein und That der Menschheit. Untersuchungen (1888) jälkeen Eucken omistautui hyvinkin yleistajuisten kirjojen tekemiselle.

Syyksi on esitetty akateemisten tutkimusten saamaa niukkaa vastakaikua. On kuitenkin korostettava Heinrich Rickertin (1863--1936) Die Philosophie des Lebensin (1920) tapaan, että Euckenia ei voi noin vain yhdistää 1900-luvun alkukymmeninä muotiin tulleeseen ”elämänfilosofian” aate- ja kulttuurivirtaukseen. Siinä missä Oswald Spengler (1880--1936) nousi suosioon ’elämäntahtoa’ iskusananaan hokevilla raflaavilla kirjoituksillaan länsimaiden perikadosta, Elämän tarkoitus ja arvo -kirjan tekijä oli 20-luvun kriittisen katsauksen mukaan aina pitänyt kiinni sekä filosofianhistoriallisesta kurinalaisuudesta että ajattelunsa itsenäisyydestä. Paitsi omintakeiseksi, Rickert luonnehtikin Euckenia ”syvälliseksi” ajattelijaksi erotuksena muiden muassa ”periaatteettomasta” Wilhelm Diltheysta (1833--1911), Lebensphilosophien toisesta keskeisestä herättäjähahmosta. Hän olisi kenties voinut lisätä, että euckenilaiset käsitetutkimukset antoivat herätteitä myös Jenan yliopiston matematiikan professorin Gottlob Fregen (1848--1925) läpimurtoihin modernissa logiikassa.

Vähälle huomiolle jääneiden ’hengenelämä’-traktaattien jälkeen syntyi kaksi uutta historiallista katselmusta. Varhaisen Geschichte der philosophischen Terminologien (1879) jatkoksi Eucken nimittäin viimeisteli kirjat Die Lebensanschauungen der großen Denker (1890) ja Philosophie der Geschichte (1907). Niiden rinnalle alkoi rakentua teossarja, joka pureutui modernin maailman erityiskysymyksiin elämänfilosofiselta näkökannalta: Der Kampf um einen geistigen Lebensinhalt (1896) ja Grundlinien einer neuen Lebensanschauung (1907) pohjustivat nyt uuden tulemisensa saavaa Der Sinn und Wert des Lebensiä (1908). Lisäksi on mainittava tutkielma Der Wahrheitsgehalt der Religion (1901), joka kuvasti liberaalin pappismiehen poikana varttuneen tekijän 1890-luvulta alkanutta kiinnostusta uskonnonfilosofiaan.

Elämäntarkoituskirjan ilmestyessä Eucken oli palvellut jo 34 vuotta Jenan yliopiston filosofian professorina (oltuaan sitä ennen vastaavissa tehtävissä Baselissa 1871--1874). Hän oli jo yli kuudenkymmenen iässä ja koki itsensä valmiiksi elämän tarkoituksen perinteisen kysymyksen käsittelyyn suorastaan siihen keskittyvässä opuksessa, jolla oli kuin luonnostaan myös populaarin opaskirjan piirteitä. Se vältti teknisintä sanastoa ja raskainta esitystapaa puhutellen siksi periaatteessa ketä hyvänsä asioista kiinnostunutta.

Euckenin tuskin voi sanoa epäonnistuneen yrityksessään. Ensinnäkin hänen teoksensa herätti tuoreeltaan paljon hyvää vastakaikua niin kriitikoilta kuin kansalaisilta. Berliiniläinen aikakauslehti Nord und Süd (1877--1904) totesi, että ”jokainen etsiväinen toivottaa tervetulleeksi tämän kirkkaan ja lämpimän kirjan”. Die Grenzboten (1841--1922) lisäsi (32/1908), että uudessa opuksessa korjataan ”runsasta satoa hyvin tehdystä elämäntyöstä”. Edettiin myös vauhdikkaasti uusiin versioihin: kun toinen täysin uudistettu painos ilmestyi 1910, feministi Helene Langen (1848--1930) päätoimittama Die Frau (1893--1944) arvioi (10/1910), että se vastasi yhä paremmin huutoonsa maallikkojenkin opastajina, kun sen sivuilta itse kukin saattoi lukea ”omat sisäiset taistelunsa tulkittuina ja tavoitteensa valaistuina”. Tyypillisesti sangen paljonkin muokattuja tai monin kohdin uudestaan kirjoitettuja laitoksia saatiin sitten 1911, 1914, 1917, 1918, 1920 ja 1921. Eucken hioi vielä 75-vuotiaana menestyskirjastaan viimeisen 1922 ilmestyneen yhdeksännen toisinnon.

Ennen kaikkia näitä -- jo heti alkuperäisteoksen ilmestymisvuonna 1908 -- häntä myös juhlittiin Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajana. Perusteluiden mukaan hän oli ylimalkaan teoksissaan osoittanut vakavaa totuudenjanoa ja väkevää ajattelua, ”ilmaisun lämpöä ja voimaa” sekä ”ihanteellisen maailmankatsomuksen” pystyvää kehittelyä. Tämä tunnustus siis lankesi viisaustieteilijälle jo kauan ennen Henri Bergsonin (1859--1941), Bertrand Russellin (1872--1970) ja Jean-Paul Sartren (1905--1980) paremmin muistettuja tapauksia 1927, 1950 ja 1964. Tiettävästi komitea oli juuttunut pohtimaan ruotsalaisen Selma Lagerlöfin (1858--1940) ja englantilaisen Algernon Charles Swinburnen (1837--1909) paremmuutta tai sopivammuutta, jolloin filosofi Vitalis Sjöström (1856--1916) oli keksinyt ehdottaa Euckenia. (Swinburnen kuolema pudotti sitten pian hänet nobelistikandidaattien joukosta, mutta Lagerlöf sai oman palkintonsa 1909.)

Elämän tarkoitus ja arvo käännettiin englanniksi 1909, suomeksi 1910, ranskaksi ja espanjaksi 1912, japaniksi 1914 ja kiinaksi 1917. Ruotsintamatta se on yllättäen jäänyt, mutta asiaan vaikutti ehkä se, että käännös laajemmasta teoksesta Grundlinjer till en ny lifsåskådning oli jo saatu 1907. Euckenin luennot etiikasta puolestaan ilmestyivät ruotsiksi 1909.

Englanniksi käännettiin muitakin hänen kirjoistaan. Ilmestyi myös selitysteoksia, kuten lontoolaisen filosofin W. R. Boyce Gibsonin (1869--1935) Rudolf Eucken's Philosophy of Life (1906), walesilaisen teologin W. Tudor Jonesin (1865--1946) An Interpretation of Rudolf Eucken's Philosophy (1912) ja mystiikantutkijan Emily Hermanin (1876--1923) Eucken and Bergson (1912). Saksalaisia tulkintoja edustivat tuotteliaan kriitikko-toimittajan Theodor Kappsteinin (1870--1960) Rudolf Eucken (1909), teologi Karl Bornhausenin (1882--1940) Der religiöse Wahrheitsbegriff in der Philosophie Rudolf Euckens (1910) ja toisen jumaluusoppineen Paul Gabrielin (1883--1964) Euckens Grundlinien einer neuen Lebensanschauung und sein Verhältnis zu J. G. Fichte (1911).

Suomessa Eucken oli huomattu jo XIX vuosisadan puolella. Nuori teologi Erik Johansson (myöh. Erkki Kaila) (1867--1944) arvosteli Der Kampf um einen geistigen Lebensinhaltin (1896) tuoreeltaan Teolooginen Aikakauskirja -palstoilla (1894--; myöh. Teologinen Aikakauskirja) numerossa 1/1896. Innostunut kirjoitus ”suurenmoisesta aaterakennuksesta”, nykyajalta puuttuvasta ”henkisestä elämänsisällyksestä” ja ”elämän tarkoituksesta” painotti ”vapaan ja siveellisesti toimivan” ihmisen tarvetta tehdä hengenelämästä todellisuutta. Johansson kiitti erityisesti Euckenin ”nerokasta” tapaa hahmottaa uskonnon ja kulttuurin suhde niin, että toisilleen vihamielisten voimien sijaan ne merkitsevätkin epäitsekkyyden kasvualueita ja tarjoavat välitöntä ja välillistä yhteyttä henkisyyteen. Ihmisen koko olentoa -- eikä vain järkeä -- koskevassa ”henkisessä elämänprosessissa” on kysymys kokemuksellisesta universaaliuden tavoittamisesta: ”Lukijalleen tuottaa teos mitä vakavinta siveellistä rakennusta.”

Eucken kiinnostui Suomen suuriruhtinaskunnan tilanteesta ja osallistui kansainväliseen hankkeeseen Venäjän keisarikunnan hallintoon vaikuttamiseksi. Kuten historiantutkija Ville Kajanto on väitöskirjassaan täsmentänyt, saksalainen ehdotti maaliskuussa 1899 asian hyväksi järjestettävää monikansallista protestia, jossa Lontoo voisi olla keskuksena, ja johon hän osallistuisi niin saksalaisia kuin yhdysvaltalaisia tahoja mukaan kannustaen. Huhtikuussa Eucken torjui ajatuksen hänestä itsestään vastalauseen vetäjänä, koska tämä voisi ärsyttää venäläisiä, ja ehdotti tehtävään tanskalaista intellektuellia Georg Brandesia (1842--1927). Toukokuussa hän itse laati pohjatekstin asiakirjaan, jota on totuttu nimittämään kulttuuriadressiksi. Kajannon mukaan Jenan professorin panos hankkeeseen oli kaikkiaan ratkaiseva ja osallistumisen vaikuttimina ”ennen muuta ammatilliset motiivit” eli kiinnostuminen ”vähemmistökansallisuuksien ja pienten kulttuurien asemasta ja vaikutuksesta eurooppalaiseen kulttuuriperintöön”. Tätä Eucken selostikin 1901 monella kielellä ilmestyneessä artikkelissaan. Kajanto tähdentää, että tämä ei turvautunut idän ja lännen vastakohdan tai barbarialta suojautumisen retoriikkaan vaan painotti ”suomalaisen kulttuurin omaleimaisuuden merkitystä” eli sen ”ominaisarvoa” eikä vastakkaisuutta jollekin muulle. Euckenin argumentin mukaan keisarivallan pitkään viisas autonomiapolitiikka oli huonontunut imperialistiseen suuntaan. Kajanto arvioi, että euckenilainen universaalisuus ei merkinnyt kosmopoliittisia yhteisiä arvoja vaan erilaisuuden vaalimista. Suomi-kampanja osoitti väitöksen mukaan ”elämän filosofian” toiminnallisen luonteen.

Tähän voisi lisätä muutaman näkökohdan. Yhtäältä Euckenilla oli kyllä silmää kansakuntien itsemääräämisoikeudelle ja oikeudenmukaisuudelle kansainvälisissä suhteissa etenkin pienten kansojen etuja ajatellen. Toisaalta esimerkiksi historiantutkija Vermeiren luonnehtii saksalaisen Puola-asiasta laatimia sovittelevia ja tukevia kirjoituksia ”pikemminkin valtapoliittisten harkintojen kuin todellisen [naapuri]kansaa kohtaan tunnetun kiinnostuksen kirvoittamiksi”. Vastaavasti Eucken oli lausunut kohteliaita kehuja Armeniasta maailmansodan edellä mutta jättänyt osallistumatta kansainväliseen liikkeeseen Osmanien valtakunnan 1915 toteuttamaa armenialaisten kansanmurhaa vastaan, koska hän oli Siegin 2013 esittämän käsityksen mukaan sitoutunut turkkilaisten lokakuussa 1914 toteutuneeseen mukaantuloon Saksan puolelle taistelussa brittejä vastaan. Hoeresin mukaan myös Suomi-intoon vaikutti käsitys suomalaisesta kulttuurista ”saksalaisystävällisenä” ja olennaisilta osiltaan germaanisena. Oli miten oli, Suomi palkitsi Euckenin 1910 eduskunnan kiitoksilla ja kunniajäsenyydellä tiedeseurassa.

Kaila oli saanut tehtäväksi esitellä tuoreen nobelistin suomalaiselle lukijakunnalle laatimalla tästä jutun vanhoilliseen kulttuurilehteen Aikaan (1907--1922) (1/1909). Hän liitti Euckenin elämännäkemyksen nousussa olevaan ”ihanteellisen ajattelun aaltoon”. Laajan yleisön Kyläkirjaston Kuvalehti (1877--1918) (2/1908) oli puolestaan tehnyt ”suuresta ajattelijasta ja lämpimästä Suomiystävästä” kansikuvajutun ja tiivisti palkinnon saaneen huolen kysymällä, ”voittaako ihmisen sisin olemus mitään sivistyksen loistavan riemukulun kautta”.

Elämän tarkoitus ja arvo sai odotetusti kauniit arvostelut ilmestyessään ensimmäisen kerran suomeksi syksyllä 1910. ”Elämämme tarkoitus on kehittyä itsetietoon ja ottaa henkisellä työllämme osaa yleiseen kehitystyöhön”, ennakoi tapausta Uusi Suometar (1881--1918; myöh. Uusi Suomi (1919--1991)) uutisoimalla Euckenin aihetta käsitelleestä Wienin-luennosta. Pitkässä US-arvostelussa (13/i/1911) ”vakavaa ja mieltäkiinnittävää” elämäntarkoituskirjaa luettiin myötäsukaisesti ja todettiin, että tekijän ”filosofian kruunaa syvästi uskonnollinen ja kristillinen sävy”, koska hengellinen ulottuvuus kuului ”kaikkeen itsenäisen hengenelämän kehkeämiseen”. Kirja sopi ”opastavaksi” lukemiseksi itsetutkistelijoille.

Kirkollisessa Kotimaassa (1905--) (19/xii/1912) oli jo ehditty katsastaa teos aiemmin ja ilmaista epäsuoraa huolta siinä vanhoilliseen uskonnollisuuteen kohdistuvista moitteista. Yhtä kaikki opusta suositeltiin sen ponnekkaan etsinnän -- ”oikeastaan kaivatun voimakkaan uskonnollisen herätyksen” -- takia: ”sisäiset arvot ja henkinen maailma” ansaitsivat ”päästä jälleen oikeuksiinsa”, jotta ”pysyvä tyydytys” mahdollistuisi. Vain sanat ”olokanta, omaperäinen, olokohtainen jne” häiritsivät muuten sujuvassa käännöksessä.

Vasta kandidaatiksi 1910 valmistunut tuleva filosofisuuruus Eino Kaila (1890--1958) sai arvostella kirjan Aikaan. Kirkkoherraksi edenneen (ja myöhemmin niin piispana kuin arkkipiispana vaikuttaneen) uskonoppineen Erkki Kalan poika piti työtä melko vanhakantaisena mutta myönsi sen tarkastelevan oikeutetusti ”yleisinhimillisiä hengentarpeita”, joilla on perin suuri merkitys ”inhimillisen elämän muodostuksessa”. Kiinnostavasti Kaila jatkoi, että ”naturalistinen ja älyperäinen [eli intellektualistinen] elämänkuva” suorastaan ”vaatii tunnustajaltaan, jos hän tahtoo olla rehellinen ja perinpohjainen, voimakasta ja jyrkkää resignatsionia”. Ja kun tähän eivät kaikki pysty, ei pidä ihmetellä, jos nykyaikaa täyttävät Euckenin kuvaamat ”elämän koko toivoton kiihkeys ja väsymys, sen sekasorto ja raivokas uusien vaikutteiden takaa-ajo”. Kailan mukaan suomennos oli erinomaisen onnistunut, joskin eräät kotoutetut termit, kuten ”olonalkeet” eli ’elementit’, olisi voitu kääntää suoremmin.

Yleensä vapaamielisempään Valvojaan (1880--1922) tuli syntymävanhan taidefilosofian dosentin ja päätoimittajan K. S. Laurilan (1876--1947) puntarointi. Siinä Elämän tarkoitus ja arvo nähtiin tekijänsä ”elämänkäsityksen yhteenvetona”, jossa varsinkin kriittinen kuvaus nykyisestä ”sielunhädästä” tai ”neuvottomuudesta ja toivottomuudesta” tuntui vakuuttavalta. Laurila totesi, että paljon vaikeammin lukija tulee suostutelluksi Euckenin ratkaisuehdotukseen, koska siitä uupuvat havainnolliset tapausesimerkit ja kaikki on muutenkin ”niin ylimalkaisin lausein, niin häälyvin ja hämärin käsittein esitetty”. Hän lisää kuitenkin, että kirja toimii johdatuksena maailmankatsomukseen, johon voi tutustua muissa tekijän teoksissa. Ja sen etuna on juuri kyky herättää jano.

Yllättäen kirjaa ei meillä eikä muualla verrattu ilmeiseen edeltäjäänsä. Venäläisen kirjailijan Leo Tolstoin (1828--1910) nimissä saksaksi julkaistu Der Sinn des Lebens (1901) näet sisälsi suuren romaanimestarin vastauksen Pyhälle Synodille eli ortodoksisen kirkon hallinnolle sen jälkeen, kun hänet oli julistettu kirkonkiroukseen. Elämän tarkoituksen aihelmaa hän oli sivunnut jo päiväkirjoissaan, esimerkiksi suurteoksissaan Sota ja rauha (1867) ja Anna Karenina (1877) sekä ennen muuta kirjassaan Tunnustuksia (1882), mutta eläväksi legendaksi kypsyneen vaikuttajan ja yhteiskuntakriitikon sanomisilla aiheesta (kuin aiheesta) oli hänen viimeisen vuosikymmenensä aikana erityistä painoa. Synodivastauksessaan Tolstoi ilmoitti ykskantaan ihmiselämän tarkoitetuksi ”Jumalan valtakunnan pystyttämiseen maan päällä”, mikä taas merkitsi ”egoistisen, vihamielisen, väkivaltaisen ja ymmärtämättömän elämänsuuntauksen vaihtamista rakastavaan, veljelliseen, vapaaseen ja ymmärtävään”. Olisi luullut, että Suomen vahva tolstoilainen perinne olisi ohjannut rinnastuksiin, mutta kenties kiristynyt suhde tsaarivaltakunnan johtoon hillitsi näitä vertailuja.

Myös Kansakoulun Lehti (1883--1924) (19–-20/1911) suositteli Euckenin ”syväaatteista kirjaa”. Se julkaisi laajan myönteisen artikkelin kirjasta myöhemminkin (2/1920). Toista suomalaista painosta 1925 ei sen sijaan suomalaisessa julkisuudessa laajasti huomioitu, mutta 1918 väitellyt filosofi J. E. Salomaa (1891--1960) (3/v/1925) kyllä laati Uusi Suomi -resension. Sen varsin sattuvan luonnehdinnan mukaan Euckenin ajatuksena on ”tietämisen perustaminen elämään” muttei suinkaan biologisoivan Lebensphilosophien merkeissä vaan muutoin, ja juuri tuon muun tapa ja sen pohtiminen ja kehittely ovat hänen filosofiansa pääkohde. Salomaa kehui kirjoittajan ”vaikuttavaa ja lukijan omaan ajatteluun vetoavaa” esitystapaa. Uudistettu teoslaitos kertoi ”ajattelijavanhuksen” valppaudesta ja tavoitti ”tuoreuden leiman”.

Kasvatus ja koulu (1914--1969) (8--9/1925) suhtautui epäilevämmin. Tiedemiehen ja profeetan kaksoisrooli arvelutti sekoittuneisuudessaan ja johti hämäryyksiin. Arvostelun mukaan kysymys elämän tarkoituksesta oli filosofisista kysymyksistä ”ehkä kansanomaisin”, suorastaan alkeellinen ja vieläpä mahdoton vastattavaksi. Euckenin todettiin pyrkivän ristiriidat ylittävään ja yhdistävään ”korkeampaan kantaan, joka sulkee itseensä aikakauden” vastakkaiset ”tendenssit”. Tässä se onnistuu olemaan paikoin syvällinen ja terävä, ja kirja kokonaisuudessaan muodostuu ”henkisesti kehittäväksi”. Suomennosta moitiskeltiin sekä epämääräisistä termeistä että puhekielisistä aineksista.

Tässä vaiheessa Eucken oli jo lopettanut kirjoitustyöt. Elämäntarkoituskirjansa jälkeen filosofi oli viimeistellyt useita teoksia, joista suppeahko Erkennen und Leben (1912) ja muhkeahko Mensch und Welt. Eine Philosophie des Lebens (1918) ovat tärkeitä hänen elämänfilosofisen näkemyksensä kannalta. Näitä jatkoivat viimeiset kirjat eli omaelämäkerrallinen Lebenserinnerungen (1920), Das Lebensproblem in Deutschland und China (1921, yhdessä kiinalaisen Carsun Changin (1887--1969) kanssa) ja Ethik als Grundlage des staatsbürgerlichen Lebens (1924).

Väliin mahtuvat New Yorkin luentojen pohjalta syntynyt Ethics and Modern Thought (1913) ja saksalaisen filosofian katselmus Die Träger des deutschen Idealismus (1915) sekä joukko kulttuuri- ja yhteiskunta-analyysin kannalta tärkeitä nimekkeitä. Uskontoa suorimmin käsittelivät niistä Euckenin Können wir noch Christen sein? (1911), Die geistesgeschichtliche Bedeutung der Bibel (1917) ja Der Kampf um die Religion in der Gegenwart (1922), siinä missä muut tittelit painottuivat politiikkaan. Zur Sammlung der Geister (1913) puhui jo ”henkisestä sotatilasta” sekä kansanvaltaistumisen ja tasa-arvoistumisen mukanaan tuomasta kriisistä, Die weltgeschichtliche Bedeutung des deutschen Geistes (1914) ja Die geistigen Forderungen der Gegenwart (1917) loivat uskoa sodankäyntiin, kun taas Was bleibt unser Halt? (1918) surkutteli häviön traagisuutta. Die deutsche Freiheit (1919) varoitti kansanvallan ja egalitarismin liiallisen sosialistisista sovelluksista, minkä jälkeen Der Sozialismus und seine Lebensgestaltung (1920) arvosteli maltillisemmin sosiaalidemokratian rajoittuneisuuksia ja ristiriitaisuuksia.

Tutkijoiden mukaan Euckenin tähti oli alkanut laskea jo 1910-luvun alusta alkaen. Aivan vähäinen ei hänen vaikutuspiirinsä kuitenkaan ollut, sillä tuskin olisi esimerkiksi nuori filosofi Max Horkheimer (1895--1973) kirjoittanut hänestä kriittistä sanomalehtiartikkeliaan ”Ein Epigone des Idealismus” (1926), jos ei olisi katsonut ajattelijan varjoa vielä tuntuvaksi. Yhtä kaikki kun siirryttiin 30-luvulla natsivaltaan, Euckenin kirjoja ei ollut sen enempää tarvetta kieltää kuin alkaa väittää suopeiksi uudelle ideologialle. Harvinainen vaarinotto oli taloustieteilijä-filosofi Herbert Schackin (1893--1982) Eucken--Fichte-vertailu Denker und Deuter (1938). Sodan jälkeen tuli pitkäksi aikaa tavaksi viitata itäfriisiläiseen ”paljolti unohdettuna” ajattelijana.

Euckenin filosofinen tuotanto ja julkisen intellektuellin toiminta ovat kuitenkin herättäneet viime vuosikymmeninä jälleen uutta mielenkiintoa. Akateeminen merkkitapaus oli Annelie Freesen väitöskirja Rudolf Euckens Philosophie des Geisteslebens als eine Philosophie des Lebens (2019), joka on ensimmäinen kokonaisesitys euckenilaisesta filosofiasta yli sataan vuoteen. Elämäkertaa tai yleistä tietokirjaa odoteltaessa tämä tutkimus kuuluu parhaisiin kuvauksiin saksalaisen ajattelusta. Ennen sitä olivat etenkin filosofisesti suuntautunut teologi Friedrich Wilhelm Graf (s. 1948) ja jenalainen filosofi Uwe Dathe (s. 1962) pitäneet esillä Euckenia 90-luvulta alkaen. Varsinkin Dathe on työskennellyt aiheen parissa uutterasti ja monipuolisesti vuosien ajan, uusimpana saavutuksenaan Euckenista 2024 toimitettu teemanumero hienoon Archiv für Begriffsgeschichteen (1955--). Viime vuonna ilmestyi myös professori Gisela Schlüterin toimittama uusi editio Euckenin Geschichte der philosophischen Terminologiesta (1879/Meiner 2023). Grafia ja Dathea edeltäneestä huomioinnista paras esimerkki on professori Ferdinand Fellmann (1939--2019), joka teoksissaan Gelebte Philosophie in Deutschland (1983), Phänomenologie als ästhetische Theorie (1989) ja Lebensphilosophie (1993) sovitteli euckenilaista ajattelua filosofianhistorialliselle paikalleen fenomenologisin painotuksin.

Uuden vuosituhannen mittaan yhdeksi pääjuonteeksi Euckenin vastaanotossa on tullut hänen kansakunnan moraalia ja kunniaa käsittelevien ensimmäisen maailmansodan aikaisten tilapäisjulkaisujensa pohtiminen. Pelin avasi 2000 filosofian konkari Kurt Flasch (s. 1930) kirjallaan ”henkisestä liikekannallepanosta”, joka alkoi nimenomaan Euckenista hengennostattajana. Omaelämäkerrassaan Lebenserinnerungen tämä oli kuitannut nämä vaiheet yksinkertaisesti juontuviksi intellektuellin velvollisuuksista isänmaan tilanteen vaarannuttua. Varsin lempeästi Flasch kirjoitti olevan vaikeaa eritellä nykynäkökulmasta miestä, joka jo 1910-luvulla eli ja puolusti ahdinkoon joutunutta tai ”varsinaisesti jo kadottanutta vanhaa sivistysmaailmaa”. Yhtä kaikki ei voinut jäädä keskustelematta se, miten näin merkittävä humanisti päätyi puhumaan sodan suotuisista vaikutuksista. Lebenserinnerungenin toteamus on ytimekäs tässäkin: Eucken sanoo, että sota oli selviömäisesti suuri järkytys hänelle kaiken hyvän tai parhaan vaalijana.

Flaschin jälkeen ennen muuta historioitsija Peter Hoeres (s. 1971) oli suurteoksellaan Krieg der Philosophen (2004) merkittävä keskustelun herättäjä myös akateemisen maailman ulkopuolella. Tässäkin teoksessa Euckenilla on keskeinen rooli taistelumoraalin ylläpidolle omistamansa tarmon vuoksi, mutta tutkija asettaa hänen toimintansa asiayhteyksiin huomioiden myös britti-intellektuellien toiminnan mobilisaattoreina. Kuvaa täydentävät samoihin aikoihin ilmestyneet kahden yhdysvaltalaisen germanistin työt: Meike Wernerin (s. 1957) kirja Jenan yliopistohistoriasta (2003) sattuvine Eucken-osuuksineen ja Thomas L. Buckleyn artikkeli (2005), jossa nostetaan esiin kuukausijulkaisu Deutsche Monatschrift für das gesamte Leben der Gegenwart (1901--1907). Eucken kirjoitti sen avausnumeroon, että saksalaisten olisi sovitettava yhteen perinteensä ”runoilijoiden ja ajattelijoiden” tyyssijana ja nykyisyytensä teollisuusmaana. Kirjallis-kulttuurisen ja teknis-taloudellisen ulottuvuuden ei pitäisi kummankaan jättää toista varjoonsa, vaan niiden tulisi täydentää toinen toistaan. Tässä valossa siis myöhemmän sodanaikaistekstit olivat jatkoa yritykselle toimia muutenkin kuin ulossulkevan kulttuuris-akateemisesti. Lisäksi voidaan mainita poliittisen filosofian tutkija Hermann Lübbe (s. 1926), joka sattumoisin on kotoisin Euckenin kotipaikkakunnalta Aurichista: hän on sivunnut kollegansa ajattelua ja uraa jo esikoisteoksessaan Politische Philosophie in Deutschland (1963) ja monissa myöhemmissä kirjoituksissaan.

Historiantutkija Ulrich Sieg (s. 1960) kuuluu myös kuvaan. Hänen kirjansa Geist und Gewalt (2013) jatkoi siitä, mihin Hoeres oli jäänyt, ja pyrki rekonstruoimaan saksalaisten älyköiden poliittisen osallistumisen kertomuksen aina 1900-luvun alusta ”kolmanteen valtakuntaan”. Euckenia ei ole yleisesti pidetty kansallissosialismiin johtaneen tien raivaajana tai tasoittajana. Tämä johtunee ennen kaikkea siitä, ettei filosofi sortunut esimerkiksi antisemitismiin tai nojannut vahvasti muihinkaan natseille suoraan mieleisiin tai keskeisiin ajatusmalleihin. Hän päinvastoin näytti tulevan hyvin toimeen useidenkin juutalaisten oppineiden kanssa ja yhdistettiin pikemminkin liberaaliin traditioon kuin suorimmin vanhoilliseen tai taantumukselliseen perinteeseen, vaikka esimerkiksi tuttavuutensa kustantaja Eugen Diederichsiin (1867--1933) lähensikin häntä konservatiivisen kristillisyyden piireihin. Geist und Gewaltin juoneksi kuitenkin tulee ’yhteisön’ ja teutonisen poikkeuksellisuuden vähittäinen vahvistuminen, niin että menneisyyden ylikorostuksen ja kunniakkaan tulevaisuuden yhdistelmä sointui liiankin hyvin reaalipoliitikkojen tahtoon suitsia tai vainota ”sisäisiksi vihollisiksi” nähtyjä, kansakunnan ykseyttä uhkaavia liberaaleja ja vainota sosiaalidemokraatteja ja juutalaisia. Vaikka Sieg ei sentään pidä universaaleja hengenhistoriallisia ihanteita vaalinutta Euckenia ”völkistinä” eli etnonationalistisen ja oikeistopopulistisen völkische Bewegungin edustajana tai myötäilijänä, sota-ajan kansallismielinen messuaminen Saksasta ”maailman sieluna” ei ollut ainakaan omiaan jarruttamaan vinoutumista.

Siegin ja Hoeresin jalanjäljillä on liikkunut filosofi Nicolas de Warren. Hän on pyrkinyt kriittisesti analysoimaan Euckenin profetiahakuisten sotapuheiden ja elämänfilosofian yhteyksiä. Toinen filosofi Albert Dikovich on hiljan lisännyt Euckenin taakkaa huomauttamalla, että tämä myös sortui "syyllisten etsintään" osana sotatappiopohdintojaan, vaikka ei syntipukkeja tarkemmin määrittänytkään. Historioitsija Michael Schäfer vuorostaan julkaisi monografian Sammlung der Geister (2020), joka kartoitti Euckenin ympärille muodostunutta henkilökulttia ja elitistis-nationalistista kulttuuritoimintaa Eucken-liittoineen, Luther-seuroineen ja muine liikehdintöineen. Oma lukunsa on Euckenin poikaan Walteriin kohdistuva tutkimus, jossa on käsitelty isän käsitysten vaikutusta ordoliberalismiin eli hallitusvallan aktiivisen talouspolitiikan tukemaan ja takaamaan markkinavapauteen. Tämän kysymyksen perkaamista on Dathen lisäksi harjoittanut esimerkiksi tutkijapari Klump & Wörsdörfer. Suuntaus on pitänyt kuvassa mukana Rudolf Euckeninkin liberaalia ajatusmaailmaa -- yhdessä liberalismin kritiikin kanssa. Brittihistorioitsija A. J. Nichollsin (1934--2020) sanoin: "Rudolf Eucken oli varmastikin yksilön vastuun ja vapauden puolustaja ja vähämielisen valtionpalvonnan vastustaja. Hän oli myös elitisti. Hänen poikansa Walter näyttää omaksuneen isältään sekä epäluottamuksen joukkoja kohtaan että individualismin, mutta hän oli tätä vähemmän haavoittuvainen kansallismielisille ennakkoluuloille. Pojan avarampaa näkemystä selittää mahdollisesti se, että hänen lapsuutensa viettyi kosmopoliittisemmassa yliopistoilmapiirissä kuin mitä hänen isänsä oli kokenut 1800-luvun puolivälin Itä-Friisissä."
 
Melko vähän on muutoin tutkittu konkreettisia tapauksia Euckenin lähipiiristä. Rota huomauttaa, että italialaisfilosofi Piero Martinetti (1872--1843) ei ainoastaan kääntänyt Große Denkeriä äidinkielelleen Grandi pensatoriksi 1910 vaan innoittui muutenkin Euckenin työstä. Ja Martinetti muistetaan nimenomaan fasistihallinnon vastustajana. Edellä mainittu Euckenin kanssakirjailija Chang taas tunnettiin filosofina ja sosiaalidemokraattisena poliitikkona. Vogt puolestaan kertoo, että nobelisti oli vaikutusvaltainen ’elämän’ puolustaja ja intellektualismin vastustaja saksalaisten sionistifilosofien keskuudessa. Toisaalta Szpilman muistuttaa japanilaisesta Kanokogi Kazunobusta (1884--1949), joka oli suorastaan Euckenin oppilaana ja ohjattavana Jenassa, ennen kuin palasi 1914 väitöskirjan Das Religiöse (1912) tehtyään kotimaahansa edistämään filosofian opettajana panaasialaisuutta, professorina radikaalia nipponilaisnationalismia ja lopulta 1937 alkaen propagandakirjoittajana hyökkäyssotaa. Tutkijan sanoin Euckenin ”luennot painottivat orgaanista teoriaa valtiosta ja yhteiskunnasta, perinteen merkitystä ja sodan roolia historian myönteisenä voimana” japanilaisoppilaalle mieluisella tavalla. Kazunobu kertoi saaneensa saksalaiselta ”henkisen virikkeen, joka viimein ohjasi minut pois skeptisismistä myönteisempään suuntaan”, minkä Szpilman lukee varsin suruttomasti tarkoittavan aina fasismin ja totalitarismin kannattamiseen ja toteuttamiseen johtanutta ajattelua. Näissä vaikutuksissa riittää varmasti yhä tutkittavaa.

On myös mainittava Euckenin viime aikoina herättämästä muunlaisesta mielenkiinnosta. Esimerkiksi Sveitsissä vaikuttava filosofi Matthieu Amat on väittänyt ajatusta modernisti mystisestä uskonnollisuudesta ”reaktiona materialistiseen, objektivistiseen ja atomisoivaan moderniteettiin” jopa ”äärimmäisen laajalle levinneeksi” 1900-luvun alussa ja viittaa Euckenin ”neoidealismin” lisäksi erilaisiin uuspanteismin muotoihin, Wilhelm Windelbandin (1848--1915) uskontoakin kunnioittavaan uuskantilaisuuteen ja Ernst Troeltschin (1865--1923) tapaan puolustaa ”vapaata kristillisyyttä”, jossa miellettiin modernius kristinuskon jatkumoksi eikä vastakohdaksi, sekä vielä Georg Simmeliltä (1858--1918) koko vuosisadan alun vieneeseen yritykseen rakentaa uskonnonsosiologiaa ja -filosofiaa koko asian huolettoman sivuuttamisen asemesta.

Vastaavasti Sorbonnen germanistiprofessori Olivier Agard on kommentoinut Euckenin tapausta osuvasti. Hänestä nobelistimme tapaiset ajattelijat, ”jotka tahtoivat eroon formalismista ja vallata takaisin todellisuuden, ryhtyivät toimeen hengen ja elämän käsittein”. Agardin mukaan tämä oli ”yhtaikaa metafyysinen ja realistinen käänne”, koska siinä pyrittiin tavoittamaan jälleen historiallinen realiteetti irtautumalla tähän pystymättömän muoto-opiksi kuihtuneen idealismin ja niin sen vastavoiman materialismin kuin toisella lailla tuonpuoleisen kieltävän panteismin pihdeistä. Yksi tärkeä heräte tähän tuli Ranskan suunnalta Bergsonin filosofian muodossa (sattumoisin juuri Windelband kirjoitti 1908 esipuheen tämän Matière et mémoiren (1896) saksannokseen, jonka Diederichs kustansi Jenassa). Agard lisää, että Eucken pysytteli aikakritiikissään yleisessä kulttuurisessa otteessa menemättä yhteiskunnan rakenteisiin tai esittämättä ”selväpiirteistä poliittista uudistusta”.

Bergsonin ja Euckenin yhteyksistä tullaan varmasti saamaan uutta tutkimusta. McGrathin mainiossa selonteossa ranskalaisfilosofin Yhdysvaltain-matkasta 1913 kerrotaan lehdistön tavasta yhdistää hänet Euckeniin. Eurooppalaiset esiteltiin amerikkalaisyleisölle ”uuden hengellisen filosofian” edustajina, jotka tavoittelivat sovitusta uskonnon ja filosofian välillä. McGrath myös mainitsee, että Atlantin takana jotkin kristilliset tahot arvostelivat Euckenin vapaamielisyyttä. Saksalainen ja ranskalainen tapasivat toisensa ainakin kahdesti USA:ssa. Bergson oli kirjoittanut myötämielisen alkusanan, kun La sens et valeur de la vie ilmestyi Pariisissa 1912. Kuten selviää esimerkiksi Fanzin kirjassa Bergsonin suhteista saksalaiseen filosofiaan, ’keston’ (durée) ajattelijan ja Euckenin monin tavoin yhteneväisten hankkeiden välillä tärkeää oli heidän kummankin oppilaana ahkeroineen Isaak Benrubin (1876--1943) työ.

Uskontokäsityksissään Eucken saattaa vertautua vaikkapa erääseen yhdysvaltalaiseen ystäväänsä. Filosofi ja Bostonin yliopiston professori Borden Parker Bowne (1847--1910) nimittäin hahmotteli ”personalismiksi” tai ”kantilaistetuksi berkeleylaisuudeksi” kutsuttua vapaamielisen kristillisyyden aatetta, joka ymmärsi itsensä materialismin ja ateismin nousun ja tuhon jälkeiseksi moderniin aikaan sopivaksi uskonopiksi ja hengellisyyden muodoksi. Kuten Marshall kertoo, Bowne ihmetteli saksalaiselle kirjeitse, miten tämä ollenkaan sieti toista jenalaista oppinutta, eläintieteen professoria Ernst Haeckelia (1834--1919), joka pyrki filosofisissa menestysteoksissaan läpeensä anti-euckenilaiseen ’pelkän täälläolon’ biologistiseen ajatteluun. Eucken puolestaan kuvasi amerikkalaisen katsantokantaa niin, että siinä uskonnon ytimeksi nähdään eettisyys, etiikan johtotähdeksi uskonto ja nämä erottamattomasti yhteen liittyneiksi.

Aivan uusinta tutkimusta edustavat muun muassa Olivier Moserin artikkeli Euckenin käsityksistä Euroopan vallanneesta kriisistä ja Sebastian Bandelinin analyysi tämän tavasta rakentaa filosofian historiaa jonkinlaisena idealismin pyhityksenä. Erittäin lupaava on itävaltalaisen Christian Stollin tutkimushanke 'uskonnollisesta kokemuksesta' vuoden 1900 aikoihin, kun Euckenin työtä verrataan muiden muassa Friedrich von Hügelin (1852--1925) tapaan puolustaa kristillisyyttä antinationalistisena universalismina. Näihin voidaan lisätä Benjamin Spechtin huomio Euckenin merkityksestä metaforien tutkijana käsitehistorian yhteydessä.

Ehkä antoisimman analyysin euckenilaisesta ’elämän’ käsitteestä on tarjonnut nykyään Koblenz-Landaun filosofian professorina toimiva Christian Bermes (s. 1968). Käyttämällä Euckenin osaltaan luomia käsitehistorian keinoja hän toteaa (Fellmanninkin korostamaan tapaan), että tämä oli etenkin fenomenologian perustajan Edmund Husserlin (1859--1938) käytössä kuuluisaksi tulleen Lebensweltin eli ’elämismaailman’ varhaisia hahmottelijoita. Bermes katsoo, että Eucken ymmärsi käsitteen ”elämyksen maailmaksi” tai ”eletyn kokemuksen saamiseksi jostakin”. Ihmisen ja maailman kadonneen yhteyden etsinnässään filosofi keskittyi ”maailman tuottavaan, henkiseen kokemiseen”. Bermesin sanoin Eucken ei tavoitellut ”maallisen tai tuonpuoleisen paratiisin pelastamista” vaan haeckeliläisen ykseysfantasian tai monismiparatiisin paljastamista harhaksi painottamalla välttämätöntä maailman joksikin kokemisen ”välialuetta”. Hänen mielestään juuri tässä Eucken ennakoi Husserlia ja tämän fenomenologista menetelmää eli reduktiota.

Käsitehistoriallisessa valossa kannattaisi myös tutkia Euckenin ensimmäisten joukossa käyttämää termiä Aktivismus. Se oli hänen yrityksensä teroittaa puhtaasti älyllisen tai tiedollisen ihmiskuvan ja elämänkäsityksen hedelmättömyyttä: oli päinvastoin tarkasteltava elävää toimijaa. Aktivismin Eucken lienee hahmottanut myös oman populaarin filosofiansa ytimeksi, laveampaan julkisuuteen etsiytymisen ja alttiiksi asettumisen sytykkeeksi, ajanmyötäisten käsitysten vastustamisen ja uusien näkemysten esittelemisen pääponneksi. Sana on omiaan pitämään kirkkaana mielessä myös tällaisen hankkeen riskit.

Kirjallisuutta (Euckenin omien teosten lisäksi)

Olivier Agard, Le “moment 1914” en philosophie: France-Allemagne. Esprit. No. 409, 2014, 99--115.
Matthieu Amat, Religion, mystique et la crise de la culture à la fin de la période wilhelmienne. Perspectives sur George Simmel. Revue de l’histoire des religions. Vsk. 232, No. 3, 2015, 373--396.
Sebastian Bandelin, Philosophiegeschichtsschreibung als Sakralisierungspraxis. Der Fall Rudolf Eucken. Deutsche Zeitschrift für Philosophie. Vsk. 71, vihko 2, 2023, 251--271.
Christian Bermes, ”Lebenswelt” (1836–1936). Von der Mikroskopie des Lebens zur Inszenierung des Erlebens. Archiv für Begriffsgeschichte. Vsk. 44, 2002, 175--197.
Thomas L. Buckley, “Die vielfachen, zerspaltenen, verwirrten Tendenzen der Zeit.” Science and Science Critique in the Literary and Popular Journals at the “Fin de Siécle” (1880--1910). Colloquia Germanica. Vol. 38, No. 2, 2005, 155--174.
W. R. Boyce Gibson, Rudolf Eucken’s Philosophy of Life. Black, London 1906.
Uwe Dathe, Begriffsgeschichte und Philosophie. Zur Philosophie Rudolf Euckens. Teoksessa Philosophiegeschichte und Hermeneutik. Toim. Volker Caysa & Klaus-Dieter Eichler. Leipziger Universitätsverlag, Leipzig 1996, 85--96.
Uwe Dathe, Eucken, Rudolf (5 January 1846--15 September 1936). Nobel Prize Laureates in Literature 1. Encyclopedia.com 11/ix/2004. Sep. 2024.
Uwe Dathe, Gottlob Frege und Rudolf Eucken. Gesprächspartner in der Herausphase der modernen Logik. History and Philosophy of Logic. Vol. 16, No. 2, 1995, 245­--255.
Uwe Dathe, Rudolf Eucken -- Philosophie als strenge Wissenschaft und weltanschauliche Erbauungsliteratur. Teoksessa Die höchste Ehrung, die einem Schriftsteller zuteil werden kann. Deutschsprachige Nobelpreisträger für Literatur. Toim. Krzysztof Ruchniewicz & Marek Zybura. Neisse, Dresden 2007, 38--60.
Uwe Dathe & Nils Goldschmidt, Wie der Vater, so der Sohn? Neuere Erkenntnisse zu Walter Euckens Leben und Werk anhand des Nachlasses von Rudolf Eucken in Jena. ORDO. Vsk. 54, 2003, 49--74.
Albert Dikovich, Pathische Gründung. Arnold Metzger und die deutsche Umkehr aus dem Geiste des Schmerzes. Revue d’Allemagne et des pays de langue allemande 1/2022, 25--36.
Caterina Fanzi, Bergson et la philosophie allemande, 1907--1932. Colin, Paris 2013.
Ferdinand Fellmann, Gelebte Philosophie in Deutschland. Denkformen der Lebensweltphänomenologie und der kritischen Theorie. Alber, Freiburg 1983.
Ferdinand Fellmann, Lebensphilosophie. Elemente einer Theorie der Selbsterfahrung. Rowohlt, Hamburg 1993.
Ferdinand Fellmann, Phänomenologie als ästhetische Theorie. Alber, Freiburg 1989.
Annelie Freese, Rudolf Euckens Philosophie des Geisteslebens als eine Philosophie des Lebens. Väit. Universität Erfurt, Erfurt 2019.
Hans Friedrich Fulda, Neufichteanismus in Rudolf Euckens Philosophie des Geisteslebens?Fichte-Studien. Vsk. 35, vihko 1, 2010, 107--150.
Friedrich Wilhelm Graf, Die Positivität des Geistigen. Rudolf Euckens Programm neoidealistischer Universalintegration. TeoksessaKultur und Kulturwissenschaften um 1900. Idealismus und Positivismus 2. Toim. Gangold Hübinger, Rüdiger vom Bruch & Friedrich Wilhelm Graf. Steiner, Stuttgart 1997, 53--85.
Peter Hoeres,Krieg der Philosophen. Die deutsche und die britische Philosophie im Ersten Weltkrieg. Schöningh, Paderborn 2004.
Ville Kajanto,Suomen puolesta, Euroopan edestä, Venäjää vastaan? Kansainvälinen vuorovaikutus ja yhteistyö vuoden 1899 kulttuuriadressissa. Väit. Suomen tiedeseura, Helsinki 2020.
Rainer Klump & Manuel Wörsdörfer, On the Affiliation of Phenomenology and Ordoliberalism. Links Between Edmund Husserl, Rudolf and Walter Eucken.The European Journal of the History of Economic Thought. Vol. 18, No. 4, 2011, 551--578.
Hermann Lübbe, Rudolf Eucken und der Idealismus. Deutsche Weltanschauung nobelpreisgekrönt. TabulaRasaMagazin.de 22/iii/2009.
Larry McGrath, Bergson Comes to America.Journal of the History of Ideas. Vol. 74, No. 4, 2013, 599--620.
Mason Marshall, The Role of Reason for Borden Parker Bowne.Transactions of the Charles S. Peirce Society. Vol. 38, No. 4, 2002, 649--671.
Olivier Moser, Rudolf Eucken et l’énigme de l’Europe.Phenomenology and Mind. Vol. 25, 2023, 152--163.
A. J. Nicholls, Freedom with Responsibility. The Social Market Economy in Germany 1918--1963. Clarendon, Oxford 1994.
Philosophers at the Front. Phenomenology and the First World War.Toim. Nicolas de Warren & Thomas Vongehr. Leuven University Press, Leuven 2017.
Giovanni Rota, Sull’Introduzione alla metafisica di Piero Martinetti. Rivista di storia della filosofia. Vsk. 71, No. 4, suppl., 2016, 289--309.
Michael Schäfer,Sammlung der Geister. Kulturkritischer Aktivismus im Umkreis Rudolf Euckens 1890--1845. de Gruyter Oldenbourg, Boston 2020.
Ulrich Sieg, Deutsche Intellektuelle und ihre Haltung zu Armenien im Ersten Weltkrieg. Teoksessa Johannes Lepsius -- Eine deutsche Ausnahme.
Der Volkermörd an der Armeniern, Humanitarismus und Menschenrechte.Toim. Rolf Hosfeld. Wallstein, Göttingen 2013, 110--125.
Ulrich Sieg,Geist und Gewalt. Deutsche Philosophen zwischen Kaiserreich und Nationalsozialismus. Hanser, München 2013.
Benjamin Specht, “Verbindung finder wir im Bilde.” Die Metapher in und zwischen den wissenschaftlichen Disziplinen im späten 19. Jahrhundert. Archiv für Begriffsgeschichte. Vsk. 59, 2017, 41--60.
Christian Stoll, The Modernist Interest in Mysticism. Friedrich von Hügel’s Contribution to the Discourse on ’Religious Experience’ Around 1900.The Downside Review. Vol. 139, No. 2, 2021, 105--121.
Christian Stoll, Religiöser Universalismus im Zeitalter der Nation. Friedrich von Hügel und die deutsche Geisteswelt. Journal for the History of Modern Theology/Zeitschrift für Neuere Theologiegeschichte. Vol. 28, No. 2, 2021, 246--298.
Christopher W. A. Szpilman, Kanokogi Kazunobu. Pioneer of Platonic Fascism and Imperial Pan-Asianism.Monumenta Nipponica. Vol. 68, No. 2, 2013, 233--280.
Jan Vermeiren,The First World War and German National Identity. The Dual Alliance at War. Cambridge University Press, Cambridge 2016.
Stefan Vogt, Between Decay and Doom. Zionist Discourses of “Untergang” in Germany, 1890 to 1933. Teoksessa The German-Jewish Experience Revisited. Toim. Steven E. Aschheim & Vivian Liska. de Gruyter, Berlin 2015, 75--102.
Nicolas de Warren, Quand l’esprit sacrifie sa raison. Eucken et la Kriegsphilosophie. Éthique 1/2017, 29--48.
Nicolas de Warren, Rudolf Eucken. Philosophicus Teutonicus. TeoksessaThe Intellectual Response to the First World War. How the Conflict Impacted on Ideas, Methods and Fields of Enquiry. Toim. Sarah Posman, Cedric van Dijck & Marysa Demoor. Liverpool University Press, Liverpool 2017, 44--64.
Meike G. Werner, Moderne in der Provinz. Kulturelle Experimente im fin de siècle Jena. Wallstein, Göttingen 2003.