L. Onerva, RUNOJA (1908/2024)

”Etsin, etsin suurta tulta

kautta kirjavan elämän.”

L. Onerva (1882--1972) oli debytoinut runoilijana kokoelmallaan Sekasointuja (1904/ntamo 2020) ja prosaistina romaanillaan Mirdja (1906). Ennen ensimmäistä novellikokoelmaa Murtoviivoja (1909/ntamo 2024) hän ehti julkaista toisen runokirjan. Kritiikeissä ei vakuututtu sanataiteilijan valmiudesta lunastaa vielä lupaustaan, vaikka uutuuden kannenkin oli suunnitellut itse Pekka Halonen (1865--1833).

Edistyksen sijaan Runoja merkitsi tekijänsä uralla kasvavaa ”sekaannusta”. Näin asian esitti Kyösti Wilkuna (1870--1922) tuoreeltaan Uusi Suometar -lehden (1881--1918) palstoilla (10/xii/08). Otto Mannisen (1872--1950), Eino Leinon (1878--1926) ja vähän myös V. A. Koskenniemen (1885--1962) matkinnan lisäksi hän yhytti uutuudesta täysin itsekritiikitöntä ”näennäis-nietzscheläistä uhmailua”, ”poroporvarien ja pikkusielujen teeskenneltyä halveksintaa” sekä ”bajadeeri-keimailua”.

”[O]n kuin naisen käsi ei hellittäisi liian vähällä ja eikä jaksaisi pusertaa raaka-ainettansa tarpeeksi!” parahti vuorostaan Jaakko Tuomikoski(1885--1971) Aikaan (1907--1922) laatimassaan (5/09) arvostelussa. ”Jotakin miehekästä ja rohkeata” teksteissä oli, mutta arvioijan mukaan kaikki jäi ”liian löyhäksi” ja täytemateriaalia oli yli tarpeen sattuvimpien runojen seassa. Leinon ja vielä enemmän Mannisen vaikutuksesta tuli pyrkiä itsenäisempiin luomiin. Tuomikoski nimesi parhaiksi runot ”Lähtö”, ”Sydämeni”, ”Merituuli”, ”Jo nyt minä ritarin silmät näin” ja ”Hän oli kuin –”.

Poiminnoista ja soimauksista näkee modernimman aineksen käyneen puntaroijalle hankalaksi. Esimerkiksi mahtava ”Etsijä”, joka alkaa yllä lainatulla parisäkeellä”, jää sivuun arvostelusta. Tuomikosken tasapainoisuushakuinen ruodinta erottuu yllättäen kuitenkin edukseen Ilmari Kiannon (1874--1970) Ilkkaan (1906--2020) kirjoittamasta (19/xii/08) resensiosta, jossa heti alkuun kuulutettiin, ettei Onervan aikaansaannoksessa ole ”järkeä” eikä ”sydäntä”. Niiden asemesta ”ylihienostunut taiderunoilijatar” tarjoili ”sekamelskan”. Suruttomasti Kianto samasti tekijän ja minän, ja kun lukutapa ajautui ongelmiin, hän vetosi siihen, että Onerva haksahti ”ilmeiseen sukupuoliepänormaalisuuteen”. Kirjastolehti (1908--1921) puolestaan kuittasi (6/12) koko teoksen päätoimittajansa V. Tarkiaisen (1879--1951) huomiolla, että se ”jättää lukijan kylmäksi”.

Liberaali kulttuurilehti Valvoja (1880--1922) oli julkaissut osan runoista ennakkoon mutta laistoi itse kirjan arvostelusta. Samoin menetteli toinen vapaamielisyyden äänenkannattaja Helsingin Sanomat (1904--), joka yleisessä kirjakatsauksessaan vain letkautti (1/i/1909) lauseen verran: teos "kulkee Eino Leinon ja O. Mannisen runolatua kohoamatta omaan persoonalliseen voimaan". Niinpä Runojan päälle karkasi kutakuinkin koko vanhoillinen suomalainen mieskriitikosto, joka mitä ilmeisimmin koki asiansa oikeutetuksi yksinpä Onervan suurta kohua aiheuttaneen, epäsiveellisenä pidetyn (ja Wilkunan ryöpytyksessään mainitseman) Mirdjan nojalla.

Jälkimaailman näkemys on ollut toisenlainen. Runoja-kirjan kiistaton epätasaisuus ja moniaineksisuus näyttäytyvät yhtä etsivinä ja kokeilevina ominaisuuksina kuin sen sanastollinen, rytminen ja soinnillinen poikkeavuus. Teoksella on tärkeä paikkansa niin varhaisen Onervan merkkiteosten kuin laajemmin ensimmäisten suomenkielisten nykyaikaisten runotöiden joukossa.

Onervan uralla Runoja-kirjaa seurasivat esimerkiksi jo mainitun Murtoviivoja-teoksen kaksi muuta novellikoonnosta Nousukkaita (1911/ntamo 2024) ja Mies ja nainen (1912/ntamo 2017), romaanit Inari (1913/ntamo 2024) ja Yksinäisiä (1917/ntamo 2021) sekä runokirjat Kaukainen kevät (1914/ntamo 2020) ja Murattiköynnös (1918/ntamo 2012). Kääntäjänä Onerva toi suomeen luotettavasti ja taitavasti esimerkiksi Honoré de Balzacin kirjeromaaniin Kahden nuoren aviovaimon muistelmat (Mémoires de deux jeunes mariées, 1841 (1917/ntamo 2024) ja Anatole Francen (1844–1924) vallankumousromaanin Jumalat janoavat (Les dieux ont soif, 1912) (1918/ntamo 2024). Hän niitti sittemmin lisämainetta myös muun muassa ranskalaisesta kirjailija-filosofista laatimallaan esittelyllä Madame de Staël (1920) ja suurelämäkerrallaan Eino Leino (1932).