L. Onerva, NOUSUKKAITA (1911/2024)

”Hän oli älykäs, hyvin vastaanottoinen vaikutuksille ja koko hänen olemuksessaan oli kaiken aikaa vaistomainen kurkoitus elämän hienostukseen päin.”


Lyhyessä ajassa kirjailija oli saanut paljon aikaan. Runoilijandebyyttiä Sekasointuja (1904/ntamo 2020) ja ensimmäistä romaania Mirdjaa (1906) olivat seuranneet niin esikoistyö novellistina Murtoviivoja (1909/ntamo 2024) kuin uudet säetaidenimekkeet Runoja (1908/ntamo 2024) ja Särjetyt jumalat (1910). Vielä alle 30-vuotiaana L. Onerva (1882--1972) tuli esiin 1911 myös kääntäjänä suomentamalla sekä Anatole Francen (1844--1924) Thaisin (Thaïs, 1890) että Camille Mauclairin (1872--1945) romaanin Traagillinen rakkaus (L’amour tragique, 1908). Samaan aikaan hän julkaisi myös toisen novellikoonnoksensa Nousukkaita.

Pariisilaisen modernin romaanin ja runon vaikutus ranskanopettajaksi valmistuneeseen kirjailija-toimittaja-kääntäjään oli lähtemätöntä laatua. Onerva tunsi -- ja teki Suomessa tunnetuksi -- yhtä hyvin Madame de Staëlin (1766--1817) ja Benjamin Constantin (1767--1830) kuin myös Honoré de Balzacin (1799--1850) ja Francen yhteiskunnallisesti suuntautunutta ajattelua ja kirjoittamista, jota leimasi peruuttamattoman moderni elämäntunto. Mutta hän tunsi myös laajasti vanhempaa ranskalaista perinnettä keskiajalta valistukseen ja uusiin tieto- ja kaunokirjailijoihin.

Nousukkaita tarjoaa ”luonnekuvia” suuriruhtinaskunnan pääkaupungista. Novellien henkilöt ovat tyypillisesti onnettomia (entisiä tai nykyisiä) onnenetsijöitä, joiden pettymykset ja romahdukset soveltuvat kerrottaviksi nopeina dramaattisina otteina nykyajasta.

”Aina tapaa Onervalta merkkejä persoonallisesta käsitystavasta ja omista pohdinnoista.” Näin kirjoitti professori Werner Söderhjelm (1859--1931) kirjasta Nya Argus -lehden (1907/1911--) palstoilla (18/11). Hänestä ajan ”kulttuurimurros” tarjosi ”kiitollista psykologista ainesta” tarkkailijoille mutta myös vaativan tehtävän eritellä ilmiöitä. Söderhjelmistä tulos jäi valitettavasti alle odotusten, kun tekijä suosi ”rakennetta ja mietiskelyä” yli ”todellisen havainnoinnin” tuottamien ”todellisuuskuvien”. Vastaavasti saatiin kyllä ”luonnoksia” ajan ristiriidoissa rimpuilevista hahmoista muttei kunnon esitystä itse eripuran luonteesta, kun nyt tyydyttiin esimerkiksi Juhani Ahon (1861--1921) jo riittämiin kuvaaman ”suomalais-vanhoillisen ihanteellisuuden” irvailuun, vaikka Onerva olikin ”muutoin niin itsenäinen kirjailija”. Söderhjelm päätti arvionsa kuitenkin luottavaiseen vakuutukseen, että nämä lyhyet koetelmat pohjustivat varmasti tulevaa laveampaa ja täyteläisempää ”kulttuuripsykologista” teosta.

Vielä raskaammin pettyi ja kahta ilkeämmin haukkui filosofian kandidaatti J. V. Lehtonen (1883--1948). Uusi Suometar -lehden (1881--1918) arvostelussaan tämä tuleva kirjallisuustieteilijä luonnehti ”kertomuskokoelmaa” sanoilla ”mitä surullisin ja masentavin”. Vaikutelma johtui arvatenkin kuvattujen henkilöiden surkeista elämäntilanteista, mutta se herätti myös epäilyksen ”vahingonilon ja ivanhalun” tarkoitusperistä kirjailijalla, joka oli suorastaan kouliintunut ”ympärillään rähmästelevän elämän kylmäksi tarkastelijaksi”. Mukana oli toiselta puolen ”varsin syvällistä” kirjoittamista eritoten ”naissielun” kuvaamista, mutta muka rotuoppeihin haksahtava näennäistieteellinen selittely vesitti luonnekuvien osuvuutta.

V. A. Koskenniemen (1885--1962) Aikaan (1907--1922) (23--24/11) päätynyt arvio käynnistyi huomiolla ’nousukas’-käsitteestä. Se ei Onervalla ollut niinkään halventava termi vaan neutraalimpi nimitys ”ensi polven sivistyneelle”. Koskenniemen mukaan teos oli ”rohkea ja osittain onnistunutkin” kuvaus ”sivistyselämämme” jännitteistä. Sen voimaa rajoitti journalistisen ”älyllisen erittelyn” yliote taiteellisesta kuvittelukyvystä, mutta ”henkevän käsittelytapansa” ja kirkkaan lauseensa ansiosta se kuitenkin edusti parasta nykyproosaa. Mukautumiskyvyttömiä henkilöitä tarkastellessaan Onerva ylsi Koskenniemen mielestä pidemmälle kuin ”kaunosanailevassa” Mirdjassaan tai ensimmäisen novellikoosteensa ”ylenabstraktisissa situatsionikuvissa”, mutta ”intuitiivista kokonaisnäkyä” ei vielä saatu, kun ”lyyrillinen impressionisti” tyytyi yksittäisiin havaintoihin ja niiden purkamiseen.

Kirjastolehti (1908--1921) jatkoi (2/12) tästä kiittämällä tekijän ”oikeaa miehistä intohimoa” erittelyyn ja moittimalla taidottomuutta nousta ”selvän ja älyperäisen” esityksen tasolta ”valtaamaan lukijaa” jollakin kokonaisemmalla. Ehtipä Nousukkaita mukaan myös O. A. Kallion (1874--1940) yleisesitykseen Uudempi suomalainen kirjallisuus II (1912). Siinä se ja Murroskuvia saivat kuulla olevansa ”kalseaa ja kirpeää verenviettien, ihmiseläimen ja poikkeusluonteiden erittelyä ja elämän sisäisen kurjuuden paljastelua”.

Oliko puolenkymmentä romaania edellisellä vuosikymmenellä julkaissut Helmi Setälä (1871--1967) sitten mieskriitikoita vähemmän ennakkoluuloinen uuden novelliteoksen perkaajana? ”Hänen tyylinsä, aiheenkäsittelynsä ja analyysintekonsa on tavattoman objektiivista, tahtoisinpa sanoa melkein miehistä”, alkoi Valvojassa (1880--1922) julkaistu (12/11) arvostelu. Kirurgi–lääkäri-erottelua hyödyntäen jatkettiin toteamalla, että Onerva oli ”kylmäverinen operatööri eikä myötätuntoinen parantaja”. Setälän mukaan ”täytyykin samalla ihailla noiden kuvien piirtäjän nerokkaisuutta”, vaikka ne lämmittämättä jättävätkin. Nyt vain Onerva oli edennyt entistäkin ”paljon synkempään ja kyynillisempään suuntaan”. Esillä olivat rappio ja ”tympäisevä tyydyttämättömyydentunne”. Maria Jotuniin (1880--1943) verrattuna puuttuivat ”burleski huumori” ja ”kaikesta punnitsemisesta vapaa välittömyys”. Eroottisen nautinnonhalun takana esimerkiksi ”Raina”-novellissa paljastuivat vain ”ääretön köyhyys ja ammottava tyhjyys”. Setälästä kirjan paras teksti oli ”Veren ääni”, koska se oli niin ”syvästi tunnettu ja eletty”, että lukijassa heräsi ymmärtämys. Hän lisäsi kuin loppunousuksi, että Onerva kiinnosti aina eikä ”väsyttänyt tai ikävystyttänyt koskaan”.

Kritiikinkritiikin näkökulmasta tämä arvostelu tuntuu sisältävän lausuttua suuremmankin epäsuoran tunnustuksen. Vaikka Setälä joutui sovinnaisesti kauhistelemaan ja toppuuttelemaan Onervan teoksen ilmeisen rajua kerrontaa ja karua maailmankuvaa ja kesyttämään sen sisältämät jännitteet l'art pour l'artiksi eli estetistiseksi taiteeksi taiteen itsensä vuoksi, hän näytti antavan kuitenkin tunnustusta juuri novellien kyvylle välittää todellista eripuraa ja tosiasiallisia kamppailuja.

Sosiaalidemokraattinen Työläisnainen (1906--1923) selitti (7/xii/12) onervalaisen lähestymistavan ei-sosialistille vääjäämättömänä kurjuuksien ”sisällisten” syiden korostumisella ”ulkonaisten” kustannuksella. Mutta lehti tähdensi, että sen enempää ”ajatusten köyhyys” kuin ”porvarillisille kirjailijoille ominainen sovinnaisuus” eivät pidelleet pihdeissään Onervaa, joka oli ”tutkiva, arvosteleva henki” eikä tyytynyt ”tyhjänpäiväiseen elämän tarkoituksettomuuteen”. Nousukkaita kuvasikin vakavalla otteella ”tavallisia keskiluokan eteenpäin pyrkiviä”.

Nuorsuomalainen Tampereen Sanomat (1905--1939) antoi (8/xii/11) tunnustusta etenkin naisiin keskittyville novelleille. Näistä esimerkiksi ”Maria Havu” uhkui ”impressionistista väririkkautta” ja kieli taidosta luoda ”tosilta vaikuttavia” kuvauksia. Huomautettiin, että Onervan ”maailmankatsomus” näyttäisi olevan hänen ”tähänastisesta tuotannostaan päättäen puhtaasti naisellinen”, mutta mikään ”hento lyrismi” ei sitä kuitenkaan hallitse. ”Hienosti harkittu taiteellinen muoto” juonsi kriitikkonimimerkki W. K.:n sanoin uskalluksesta ”olla todellinen ja todellisia taidekeinoja käyttävä taiteilija”. Yleisemmin tämä ”joustavalla” ja ”musikaalisella” tyylillä laadittu teos kohosi ilmentämään suomalaisen sivistyselämän ”traagillista ajankohtaa”. Kirja erosi edukseen ”vesivellimäisyyden ja pintapuolisuuden” paljoudesta julkisessa sanassa.

Runoilija Juhani Siljon (1888--1918) suopean luennan Onervan kirjasta painoi (17/xi/11) Helsingin Sanomat (1904--). Novellisti oli sen mukaan jo ’nousukas’-käsitteen uudelleenarvioinnilleen tehnyt suuren palveluksen ”yleisen tietoisuuden” kohentamiseksi, mitä ”hyvin vakava” syventyminen aiheen traagisiin puoliin vain väkevöitti. ”Pentti Korjus”, ”Marja Havu”, ”Arvostelija” ja ”Väsymys” olivat ”todellista kulttuuri-historiaa jos mitkään”, koska ne liittivät toisiinsa ajantajun ja taiteellisen työstön. Muut novellit pitäytyivät ”yksilöllisemmissä” näyissä, joista ”Veren ääni” oli ”vaikuttavimpia tarinoita, tyynellä ja rehellisellä myötätunnolla kerrottu, tyylillisestikin erittäin tasainen ja notkea”. Onervan kekseliäs ja mukautuvainen kirjoitustapa oli Siljon silmissä muuttumassa hieman vähemmän ”älyperäiseksi” ja enemmänkin ”havainnolliseksi” menettämättä kuitenkaan ”kärkevyyttään”. Nousukkaita oli tekijänsä ”voimakkain ja enimmän todellista sielunelämän rikkautta sisältävä kirja”, jossa kuvausten armottomuutta hyvittivät ”katsomuksen rohkeus ja taiteellisen tulkitsemisen ilo”. Siljon sanoin ”sen tunnonrauhan palkkioksi, minkä se ehkä lukijalta riistää, se antaa hänelle toisia tärkeämpiä elämänarvoja: myötätuntoa ja vapautumisen kaipuuta”.

Nya Pressenissä (1906--1914) nähtiin (21/xi/11) toisen runoilijan eli Arvid Mörnen (1876--1946) niin ikään myötäsukainen puntarointi. Hän uutisoi, että suomenkielinen uusi proosa voi Jotunin ja Onervan osoittamaan tapaan todella olla lähes epäsuomalaisen ”selvää, keskitettyä ja vimmaista”. Bertil Gripenbergin (1878--1947) Murtoviivoja-ruotsinnos Brytningslinjer oli tervetulleesti jo havahduttanut huomaamaan ilmiön, mutta itse kerrontatapaan kannatti tutustua myös alkukielellä. Lyyrikontaidoillaan Onerva kykeni Mörnen sanoin novellistiikan vaatimaan nopeisiin tunnelmanmuutoksiin, ja Nousukkaita kokonaisuudessaan tarjosi ”rehellisen, syvästi osuvan ja myös hyvin surullisen kuvan yhteiskunnasta”.

”Hän ei peittele mitään, hän ei sievistele mitään”, summasi puolestaan Hufvudstadsbladetin (1864--) kriitikko (25/xi/11). Etenkin ”Väsymys” oli nimimerkki H. N.:n mukaan ”briljantti ja vauhdikas, elävän havainnollisesti kirjoitettu kulttuurikuva”, joka todisti niin psykologisesta silmästä kuin lahjoista synteesin tekemisessä. Myös avausnovelli ”Pentti Korjus” edusti Onervaa parhaimmillaan, samoin ”Raina”, jonka nimihahmossa ei ollut mitään parvenuen kielteisistä ulottuvuuksista. Tämä koko teoksen aikalaisvastaanoton innostunein vastakaiku yhdistyi myös moitteisiin useimpien muiden tekstien kapeammasta ja pinnallisemmasta luonteesta, mutta niissäkin oli kritiikin mukaan terävää, muodoltaan kypsytettyä ja ”erittäin kiintoisaa tutkailua”. Kaikkiaan Nousukkaita oli ”lukemisen arvoinen ja omintakeinen” saavutus ”määrätietoiselta ja itsenäisesti ajattelevalta persoonallisuudelta”.

Kokonaan Onervan teosta ei siis torjuttu ja sen tekijää enemmän tai vähemmän isällishakuiseen malliin ohjailtu väitetysti parempiin suuntiin. Useissa reaktioissa ja eritoten Hbl:n arvostelussa siinä nähtiin ajankysymyksiä pystyvästi käsittelevä ja ilmaisultaan tarpeellisesti uudistava kirja. Nousukkaita on aiemmin ilmestynyt myös SKS:n ”Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita” -sarjassa 2012 varustettuna pienin arvosteluvalikoimin ja Anna Kortelaisen elämäkerrallisesti taustoittavin alkusanoin.

Onervan uralla Nousukkaita seurasivat esimerkiksi novellikoonnos Mies ja nainen (1912/ntamo 2017), romaanit Inari (1913/ntamo 2024) ja Yksinäisiä (1917/ntamo 2021) sekä runokirjat Kaukainen kevät (1914/ntamo 2020) ja Murattiköynnös (1918/ntamo 2012). Kääntäjänä Onerva toi suomeen luotettavasti ja taitavasti esimerkiksi Honoré de Balzacin kirjeromaaniin Kahden nuoren aviovaimon muistelmat (Mémoires de deux jeunes mariées, 1841 (1917/ntamo 2024) ja Anatole Francen (1844--1924) vallankumousromaanin Jumalat janoavat (Les dieux ont soif, 1912) (1918/ntamo 2024). Hän niitti sittemmin lisämainetta muun muassa ranskalaisesta kirjailija-filosofista laatimallaan esittelyllä Madame de Staël (1920) ja suurelämäkerrallaan Eino Leino (1932).