Honoré de Balzac, KAHDEN NUOREN AVIOVAIMON MUISTELMAT (1841/1917/2024)

”Yksityiskohdissa vallankumous jatkuu[.]”

Kaikki alkaa syksyllä 1823. Kahdeksantoistavuotias Louise de Chaulieu ja kaksi vuotta nuorempi Renée de Maucombe lähtevät karmeliittaluostarista kohti aikuista elämäänsä ja uutta porvarillista yhteiskuntaa. Ranskassa on 1815 siirrytty Napoleonin lopullisen suistumisen jälkeiseen uusvanhoillisuuteen, jota kuitenkin horjutetaan niin ulkoa -- esimerkiksi Espanjan kolmen vuoden liberaali aika 1820--1823 -- kuin sisältä, niin että heinäkuun vallankumous 1830 merkitsee jälleen paluuta vapaamielisempään hallintoon. Ystävykset elävät tahoillaan läpi näiden käänteiden, mutta heillä on myös omat erityiset ilonsa ja murheensa.

Renée avioituu Louis de L’Estoraden kanssa ja muuttaa Provenceen. Hän synnyttää ja kasvattaa kolme lasta ja auttaa saamattoman puolisonsa nousemaan maan johtaviin piireihin. Louise asettuu Pariisiin, heittäytyy juhlien pyörteisiin ja taiteiden vietäväksi, menee hänkin naimisiin, viehätyksettömän espanjalaisen aatelisen Felipe de Macumerin kanssa ilman perheenlisäystä, kunnes jää leskeksi ja avioituu uudelleen, jos mahdollista vieläkin onnettomammin. Renéen ja Louisen yhteys on koetuksella sekä etäisyyden että erilaisten arvostusten vuoksi.

Romaanin viehätys on sen hellittämättömissä mutta pakottomasti virtaavissa pohdinnoissa. Honoré de Balzac (1799--1850) antaa henkilöidensä kasvaa yhdessä modernin ajan uusien rakenteiden kanssa, ei ihanteellista heidän luonteitaan eikä tekemisiään mutta ei liioin mässäile heidän puutteellisuuksillaan. Hän pitäytyy todellisuudentajuisessa otteessa sallien kirjoittamisessaan myös varhaisemman romanssin piirteet. Kirjailijan omat konservatiiviset näkemykset käyvät ilmi esimerkiksi äitiyden ihannoinnissa ja sovinnaisen järkiliiton puolustuksessa yli romanttisen intohimosulautuman, mutta Renée ei joudu tätä varten muuttumaan enkeliksi. Tekijän näkemys ’perheen’ merkityksestä tai suoranaisesta pyhyydestä käy selväksi, kun kirjassa palataan Louis de Bonaldin (1754--1840) vastavallankumouksellisiin ajatuksiin. Yhtä kaikki Balzac kirjoitti helmikuussa 1842 kirjailijakollegalleen George Sandille (1804--1876), jolle romaani on omistettu:


”Mieluummin tulisin Louisen surmaamaksi kuin eläisin pitkän aikaa Renéen kanssa.”


Villin Louisen ja viileän Renéen ristivedolle rakentuva romaani onkin tyypillinen tekijänsä yrityksissä tavoittaa 1800-luvun tosiasialliset eripurat ja eriarvoisuudet. ”Porvariston laineet lakaisevat pois todellakin tunnustetut, koetellut kyvyt ja henkiset ylivoimat”, kommentoi Louise uuden kaikkea tekemistä hallitsevan keskiluokan mullistavaa voimaa. Ei ihme, että myös Marx ja Engels tunnistivat ja tunnustivat Balzacin suuruuden nykymaailman käsittelijänä. Elämäkerturin valtuutuksin André Maurois (1885--1967) lohkaisi puolestaan 1965, että ”ihmis-Balzac kärsi oman sukunsa pikkuporvarillisuudesta, kun taas Prometeus-Balzac viihtyi itse itselleen keksimiensä aatelisperheiden huomassa”.

Kirjallisena saavutuksena kirjeromaani on häkellyttävän etevää laatua. Siihen mahtuu paljon kirjallisuuden ja myös romaanilajityypin suoraa ja epäsuoraa pohdintaa, kun Balzac rakentaa omansa esimerkiksi Samuel Richardsonin (1689--1761) Clarissan (1748) ja Jean-Jacques Rousseaun (1712--1778) Julien (1761) päälle unohtamatta näistä jälkimmäisen perustana olevaa Héloïse d’Argenteuil’n (n. 1090/1100--1162) ja Pierre Abélardin (1079--1142) todellista lemmentarinaa viesteineen kaikkineen. Merkillistä kyllä, teos on ainoa tämän genren edustaja kokonaiset 91 (valmistunutta) osaa käsittävässä La comédie humaine -sarjassa eli nimellä Inhimillinen komedia tunnetussa proosateosten sarjassa. Tekijän alkulauseessaan Balzac sivaltaa ikimuistoisesti, että turhaan häntä soimataan liiallisesta kirjatehtailusta, ”aivan kuin eteeni kuvattavaksi asettautunut maailma ei olisi vieläkin tuotteliaampi”.

Kahden nuoren aviovaimon muistelmat on tässä jättiläishankkeessa merkittävällä sijalla. Se valmistui joitakin kuukausia ennen La comédie humainen kuuluisaa esipuhetta, jossa Balzac pyrki sitomaan kaiken suorasanaisen tuotantonsa hankkeeksi tavoittaa aikakautensa henki. Sattumoisin hän alkoi juuri kirjeromaanin valmistumisen aikaan myös havitella puolisokseen puolalaista aatelisleskeä Eveline Hanskaa (1805--1882), jolle hän vakuutti katolis-rojalistista vakaumustaan hälventääkseen tämän suvun epäluulot boheemitaiteilijaa kohtaan. Yhdysvaltalaistutkija Alfred Galpin (1901--1983) meni jopa niin pitkälle, että piti tässä tekijän elämään ja tuotantoon ujuttautuneessa konservatiivisuuspyrinnössä de Bonaldia kirjeromaanin todellisena päähenkilönä ja teosta koko Inhimillinen komedia -projektin taantumuksellisen ulottuvuuden ytimenä. Kymmenen vuoden kirjeenvaihdon päätteeksi Balzac ja Hanska saivat toisensa 1850 vain hieman ennen kirjailijan kuolemaa.

Kirjallisuustieteilijä François Jost (1918--2001) liitti Balzacin teoksen etenkin J. W. Goethen (1749--1832) romaanin Nuoren Wertherin kärsimykset (Die Leiden des jungen Werthers, 1774) avaamaan kirjeenvaihtajien ”vastavuoroisen uskoutumisen” perinteeseen. Englanninkielisen proosan suuruus Henry James (1843--1916) puolestaan laati 1908 mittavan erittelynsä ranskalaisen edeltäjänsä kyvyistä luoda hengittäviä ja intensiivisiä, nauttivia ja kärsiviä henkilöhahmoja nimenomaan tämän romaanin käännösesipuheeksi teroittamalla muun muassa Louisessa sekä heikkouksien että älykkyyden mestarillista välittämistä.

Romaanin hyvin säilyneestä väkevyydestä kertovat esimerkiksi professori Christine Plantén 2000-luvun sanat sen ”taiturimaisuudesta” ja ”häikäisevyydestä”. Myös 2022 ilmestynyt ranskalaiseen ylioppilaskokeeseen valmistava erikoispainos laajoine taustoituksineen, kysymyspattereineen ja keskustelupohjineen pönkittää elävän klassikon asemaa. Samaan suuntaan vaikutti yleismaailmallisemmin jo 2018 saatu Jordan Stumpin uusi englanninnos kolmen aiemman (1894, 1897 ja 1902) jatkoksi. Yksi suomennos saattaa riittää pitkälle: L. Onerva (1882--1972) on tehnyt 1910-luvulla niin hyvää työtä, että tekstiä lukee vaivatta ja mielellään 2020-luvullakin. Hänen muutaman lyhyen käännösselityksensä lisäksi ntamo-teoslaitokseen on liitetty laaja joukko lukemista auttavia huomautuksia.

Onerva debytoi runoilijana teoksella Sekasointuja (1904/ntamo 2020), romaanikirjailijana Mirdjallaan (1908) ja novellistina kokoelmalla Murtoviivoja (1909). Hän oli 1910-luvulle tultaessa nuoren suomalaisen sanataiteen kirkkaimpia tähtiä, joka oli osoittanut kyvykkyytensä (1906 alkaen) myös lehtiteksteillä. Seurasivat esimerkiksi novellikoonnokset Nousukkaita (1911/ntamo 2024) ja Mies ja nainen (1912/ntamo 2017), romaanit Inari (1913/ntamo 2024) ja Yksinäisiä (1917/ntamo 2021) sekä runokirjoista muiden muassa Kaukainen kevät (1914/ntamo 2020) ja Murattiköynnös (1918/ntamo 2012). Kääntäjänä Onerva oli Balzacin kirjeromaaniin tarttuessaan jo kokenut tekijä vyöllään peräti kuusi kirjanmittaista teosta, niiden joukossa ranskalaisen historioitsijan Hippolyte Tainen (1828--1893) Taiteen filosofian (La philosophie de l’art, 1865; suom. LO 1915) kaksi osaa 566 sivuineen kaikkineen. Kahden nuoren aviovaimon muistelmat -romaanin jälkeen hän suomensi vielä kymmenen muuta kirjaa mukaan lukien Benjamin Constantin (1767--1830) Adolphen (1816) (1920) ja upean vallankumousromaanin Jumalat janoavat (Les dieux ont soif, 1912) (1918), jonka tekijältä Anatole Francelta (1844--1924) hän suomensi myös sekä Thaisin (Thaïs, 1890) (1911) että Siniparran seitsemän vaimoa (Les sept femmes de Barbe bleue et autres contes merveilleux, 1909) (1920); tästä oli jo aiemmin julkaistu erillisenä kertomus Paita (La chemise) (1915). Onerva niitti lisämainetta ranskalaisesta kirjailija-filosofista laatimallaan esittelyllä Madame de Staël (1920) ja suurelämäkerrallaan Eino Leino (1932).


Lisälukemista
Alfred Galpin, A Balzac Centenary. The Avant-Propos of the Comédie humaine [1842]. The French Review. Vol. 16, No. 3, 1943, 213--222.
Yeon Jeong, Le romanesque au féminin. Mémoires de deux jeunes mariées et La femme de trente ans. Teoksessa Balzac. Le renouvellement du romanesque. Toim. Jacques-David Ebguy & Christelle Girard. Hermann, Paris 2023, 111--126.
François Jost, Le roman épistolaire et la technique narrative au XVIIIe siècle. Comparative Literature Studies. Vol. 5, No. 6, 1966, 397--427.
André Maurois, Prométhée ou la vie de Balzac. Hachette, Paris 1965.
Christine Planté, Sand et le roman épistolaire. Variations sur l’historicité d’une forme. Littérature. No. 134, 2004, 77--93.