Matthias Salamnius, ILO-LAULU JESUXESTA (1690/2024)

”Pilatus sanoi surulla:
Catzo päällen julma cansa /
Ota vaari Ihmisestä /
Cuing on Pijnattu pahasti /
Ilman syytä suomittuna!”

Näin kulkevat tutut evankeliumitapahtumat ecce homoineen (lat. "Katso ihmistä!" / "Katso, ihminen!") kaikkineen käännettynä XVII vuosisadan kirjasuomeksi noudattaen suullisena perinteenä säilynyttä niin sanottua kalevalamittaa. Tällaisen teoksen saattaminen julki 1690 oli melkoinen tapaus, ja sen palaaminen keskuuteemme 2020-luvulla on kenties vielä isompi riemun ja ihmetyksen aihe.

Ilo-Laulu Jesuxesta on rikasta, havainnollista ja dramaattista kertovaa runoutta eli epiikkaa. Esimerkiksi juuri päähenkilön tuomitsemiskohtauksessa ”cansan kauhian edessä” roomalaisen hallinnon paikallinen edustaja Pontius Pilatus joutuu niin oikeusopillisesti kuin etenkin poliittisesti vaikeaan paikkaan: ”Ei see cuule Kejsarita/ Cuin pyrkij Cuningahaxi.” Ja kun ollaan tekemässä suomitoisintoa suuresta kertomuksesta, myös sauna mainitaan -- hikoilevaa Juudasta kuvailtaessa.

Luterilaisen niin kutsutun uskonpuhdistuksen toimeenpanijat Mikael Agricolasta alkaen olivat suhtautuneet torjuvasti suusta suuhun kulkeneeseen pakanalliseen säetaiteeseen ja sen trokeevärssyihin. Oli suurin piirtein yhtä tärkeää asettua esikristillisen uskomusperinteen jäämiä vastaan kuin erottautua sekä itäisestä kreikkalais- että läntisestä roomalaiskatolisesta opista.

Apupappiutta korkeampaa asemaan kohoamaton Matthias Salamnius (1640--1691) sai kenties tekstinikkariutensa ansiosta tuekseen piispa Johannes Gezelius nuoremman. Tämän perustama turkulainen pränttäämö Johan Winterin johdolla saattoi painatteeksi Ilo-Laulun muuten vähemmän riemuisan uskonnollisen, opetuksellisen ja hallinnollisen kirjallisuuden ohessa.

Tutkijat Eeva-Liisa Bastman, Kati Kallio ja Tuomas M. S. Lehtonen luonnehtivat Ilo-Laulua paikallisen suullisen perinteen ja kosmopoliittisen kirjallisen tradition yhdistymiseksi. He myös painottavat, että se pääsi niin rahvaan kuin eliitin kestosuosioon. Niinpä esimerkiksi Henrik Gabriel Porthan 1700-luvulla sekä Julius Krohn ja August Ahlqvist 1800-luvulla kuuluivat sen ihailijoihin ja puolestapuhujiin. Sisällöltään runoelma vastaa Agricolan kärsimyshistoriikkia Se meiden herran Jesusen Christusen pina, ylesnousemus ia taiuaisen astumus (1549). Tutkijat lisäävät, että Ilo-Laulu oli osa jo keskiajalta alkanutta mutta vasta 1500-luvun puolivälistä reformaation myötä vauhdittunutta ”suomenkielistä kirjallistumisen prosessia ja kansankielisen kirjallisuuden luomista”. Salamniuksen teoksen edeltäjiin voidaan heidän mukaansa lukea esimerkiksi Ericus Justanderin (1623–1678) onnitteluruno kuninkaalliselle hääparille 1654 ja kirkkohistoriallinen säkeistely Ajan-Tieto (1658). Mutta Ilo-Laulu merkitsi ”käännekohtaa”, koska se oli ”ensimmäinen suullisen kaltaisella riimittömällä kalevalamitalla kirjoitettu laajemmalle yleisölle suunnattu painotuote”. Sen käytännöllinen tehtävä oli palvella kirkon kansanopetusta.

Ilo-Laulusta otettiin uusi painos jo 1706 ja seuraava 1736. Melko pian tämän jälkeen 1750--1770-luvuilla tehtiin puolenkymmentä uutta toisintoa. Satavuotisuutensa molemmin puolin 1790 ja 1800 ilmestyivät jälleen tuoreet versiot suosikkiluomasta. Turkulaisen Frenckellin painon teoslaitosten 1818, 1825 ja 1828 jälkeen vastuut siirtyivät pääosin muille toimijoille. WSOY:n kielellisesti ”ojennettu” muunnelma 1886 merkittiin 16. painokseksi. Sitten menestystarina näytti päättyneen, kunnes Otava toi 60-luvulla Salamniuksen takaisin poeetaksi poeettojen joukkoon. Sen vuoden 1963 tekstiä seuraa myös ntamo-titteli, siinä missä Helmivyön 2020 julkaistu kirja palautti Söderströmin 1860-luvun toimitteen luettavaksemme.

Uudessa ntamo-teoslaitoksesssa on Juha Hurmeen jälkisana. Siinä kirjailija-teatterintekijä selostaa aikaansaannoksen merkityksistöä ja korostaa Salamniuksen taitoa luoda kohtauksia toiminnallisiksi ja kouraantuntuviksi muun muassa herkullisten detaljien ja taitavien dialogien avulla: ”Tästä kärsimysnäytelmästä saisi vähällä vaivalla muokatuksi oopperan, Matthias-Passion, libreton -- niin suuri on tasokkaan vuoropuhelun osuus ja voima.”

Ilo-Laulu Jesuxesta onkin iki-ihanaa suomea. Se tarjoutuu yhtä lailla opiksi ja ojennukseksi kuin silkkaan nautintaan. Suomen kielen köyhtyessä ja yksipuolistuessa (vaikka onneksi samaan aikaan myös runsastuessa ja moninaistuessa) mongerrukseksi mallia ”näiltä osin olemme selkeän haastavasti tämän osalta suhteessa siihen, mihin nähden pivotoimme pilotoimista itsemme toimesta” Salamnius iskee kudoksiimme oikeinpa kaikkien piristysruiskeiden isomummon.