Lorca, PAMPPU JA MORSIAN (1925/2024)

”ROSITA
Tämäkin piti vielä nähdä. Vaivun epätoivoon. Tapan itseni myrkkyjuomalla tai syövyttimellä.”


Isä on rahapulassaan myynyt tyttärensä morsiameksi ilkeälle ja inhottavalle mutta vauraalle don Cristóbalille. Rositan sydän sykkii omalle rakastetulle, köyhälle mutta herkälle ja taiteelliselle Cocolichelle. Hän ei myrkytä itseään eikä antaudu, hän käy päin isän- ja miesvaltaa.

Patriarkaalisuuden symbolina toimii Cristóbalin -- tai niin kuin häntä näytelmässä nimitetään: Cristobitan eli pikku-Cristóbalin -- lompakon ohella hänen kävelykeppinsä eli pamppunsa (esp. porra). Hän uhkaa sillä vastustajiaan, eikä ainoastaan uhkaa vaan myös huitoo ja pieksee, jos ei saa tahtoaan muuten läpi. Tätä fallos-symbolia ja valtikkaa pelkäävät kaikki, mutta joukkovoimalla pamputus on ehkä saatavissa loppumaan.

Andalusialainen runoilija Federico García Lorca (1898--1936) oli myös kouliintunut ja intohimoinen dramaatikko. Hänen 1922--1925 kirjoittamansa nukketeatterifarssi on ratkirailakas hulluttelu ja samalla yhteiskunnallisen osallistujan puheenvuoro edistyksen puolesta. Traagisesti se ensiesitettiin Madridissa vasta 1937, kun paraikaa käytävässä sisällissodassa Francon johtamat kansalliskonservatiivis-fasistiset falangistikapinalliset olivat murhanneet tasavaltaisuutta ja demokratiaa kannattaneen tekijän yhdessä monen muun poliittisen vastustajansa kanssa.

Lorcan kansalaistoiminnasta ja kriittisistä näkemyksistä on käyty paljon keskustelua. Hän ei kuulunut mihinkään puolueeseen ja tunsi ihmisiä eri puolilta kotimaataan jakavaa eripuraa. Kuten etenkin Jairo García Jaramillo on 2017 vakuuttavasti osoittanut, Lorcaa ei kuitenkaan voi pitää epäpoliittisena toimijana, sillä historiallinen aineisto osoittaa, että monipuolisesti lahjakas taiteilija kuului kansanvallan ja vasemmiston tukijoihin ja joutui nimenomaan siksi francolaisten pidättämäksi ja teloittamaksi. Hänen homoseksuaalisuutensa ei parantanut selviytymismahdollisuuksia; se kuului mitä ilmeisimmin hänen syihinsä työskennellä vapaan, oikeudenmukaisen ja moniarvoisen yhteiskunnan puolesta. Kiintoisasti García Jaramillo mainitsee artikkelissaan ohimennen myös näytelmän Pamppu ja morsian toteamalla, että tämä naisten sortoa vastustava ja modernia naiseutta puolustava teos oli mitä ilmeisimmin myrkkyä esimerkiksi Espanjan 40 vuodeksi valtaansa ottaneelle hallinnolle.

Professori Susan G. Polansky on puolestaan kiinnittänyt huomiota Lorcan tapaan käyttää läpeensä perinnesidonnaista muotoa ja aihetta omiin nykyaikakriittisiin tarkoituksiinsa. Kirjallisuustieteilijän mukaan tämä nimenomaan haki kansanteatterin ja marionettiesitysten historiasta keinoja vastustaa aikansa kaupallisia spektaakkeliviihdettä ja uudistaa näyttämötaidetta. Tämä pyrkimys näkyy Polanskyn sanoin Pamppu ja morsian -teoksen lukuisissa ”metateatterillisissa” piirteissä ja juonenkäänteiden hulvattomassa liioittelussa.

Suomentaja Tuula Nuikka on laatinut kirjaan jälkisanan. Siinä hän kertoo erityisistä Lorcan näytelmän piirteistä, jota sitovat sitä 1500-luvulta juontavaan commedia dell’arten perinteeseen. Pamppu ja morsian käyttää tämän italialaisperäisen mutta ympäri Eurooppaan levinneen ja perushahmoihin nojaavan kansankomedian varantoja niitä samalla leikkisästi kommentoiden. Juuri epämiellyttävän, patukkaa heiluttavan porhon tai pohatan -- sanalla sanoen: pampun -- hahmo on ikivanhaa perua ja kantaa muassaan kaikuja yrityksistä käsitellä eriarvoisuutta ja luokkajännitteitä, tulla toimeen epäsymmetristen valtasuhteiden kanssa. Nuikka on tehnyt espanjalaisen filologian gradun Helsingin yliopistossa 1999 Lorcan farssin kielellisistä erityispiirteistä.

Yhdysvaltalainen professori William I. Oliver (1926--1995) kuvasi 60-luvulla Pamppu ja morsian -kappaletta ”kepeäksi” mutta”taiten tehdyksi 1800-lukulaiseksi melodraamaksi”. Hänen mukaansa se onnistui yhdistämään ”tyylillisen herkkyyden” ja ”väkivaltaisen juonen” sekä virvoittamaan jo vanhentuneeksi luullun lajityypin. Tähän voisi huomauttaa, että itse asiassa Lorca purkaa juuri väkivallan itsensä perinnettä tekemällä pilkkaa ja haketta sen symbolina viuhuvasta lyömäaseesta ja käyttelijästään.

Erikoisen jännittävä on näytelmän poliittinen konteksti. Oliverin kollega Carlos Feal (s. 1935) huomautti näytelmästä 80-luvulla, että se ottaa jo avaus- tai esittelykohtauksessaan etäisyyttä porvariston ja yläluokan komeista teattereista, joissa todellista kiinnostusta taiteeseen ei tyypillisesti esiinny. Siksi Pamppu ja morsian asettui sekä sorron että valheellisuuden vastavoimaksi.

Lorca oli syntynyt ja kasvanut maansa vanhoillisen kurinpalautuksen eli niin sanotun restauraation (1874--1931) loppuvuosina. Suuntaus kärjistyi yläluokkaisen upseerin Miguel Primo de Riveran (1870--1930) johtaman diktatuurin aikana 1923--1931. Tätä keväällä 1931 seurannut toisen tasavallan jakso toi mukanaan tärkeitä yhteiskunnallisia uudistuksia, joihin kuuluivat esimerkiksi naisten äänioikeus ja monet merkittävät sosiaaliset parannukset. Edistyksen aika päättyi sisällissotaan ja francolaisten vallankaappaukseen, mikä palautti naisten oikeuksien aseman ja laajemmin kansalaisvapauksien tilan monin osin jo ohitetulle paternalistiselle aikakaudelle. Kirjailijan toimintaa on vaikea ymmärtää asettamatta sitä tämän kamppailun asiayhteyksiin: aivan Pamppu ja morsian -näytelmän alussa mainitaan Hyttysen (El Mosquito) hahmon edustavan ”vapaana elämisen riemua”.

Lorca ehti vain noin 15 vuoden aikana tehdä noin tusinan verran näytelmiä. Ensimmäisiin töihin kuulunut farssi neiti Rositan selviytymisestä pahan herra Cristóbalin kynsistä sopii hyvin kuvastamaan hänen dramaatikon laatuaan sovinnaismuotoja kekseliäästi käyttävänä ja edistyksellisenä humoristina. Lorcalle teatteri näytti todella olevan, kuten hän kirjoitti 1935, paikka, jossa opitaan itku, nauru ja sydämenasioiden pysyvyydet mutta saadaan myös paljastetuksi vanhojen hapatusten mädännäisyys ja osoitetuksi uusien näkemysten iskuvoima.