Gustaf Strengell, KAUPUNKI TAIDELUOMANA (1922/1923/2024)

”[T]ulee puheeksi kaupunki […] kolmiulotteisena kappaleena.”


Kaupunki taideluomana (1923) on osa kerrassaan mahtavaa alun perin edellisellä 20-luvulla ilmestynyttä kirjasarjaa. Yhdessä sen kanssa Koti taideluomana (1923/ntamo 2024) ja Rakennus taideluomana (1929/ntamo 2024) -- ja alkuteokset Staden som konstverk (1922/ntamo 2024), Hemmet som konstverk (1923/ntamo 2024) ja Byggnaden som konstverk (1928/ntamo 2024) -- muodostavat edelleen lukemisen väärtin kokonaisuuden, jollaista ei ole sitä ennen eikä sen jälkeen nähty. Opukset tarjoavat havainnollisen, terävän ja vetävästi kirjoitetun näkymän moderniin elämään, johon ne suorastaan kotouttavat lukijaansa. Uudet versiot on tehty siksi, että nämä kirjat edustavat korkeatasoista ja virkkua kansanvalistusta ja -sivistystä parhaimmillaan. Lisäksi niiden tekijä on lähes unohtunut mutta sitäkin valovoimaisempi hahmo meikäläisessä hengenhistoriassa -- ja sama pätee suomentajaankin.

Kaupunkisuunnittelun taito alettiin 1900-luvun alkukymmenillä hahmottaa omaksi taiteenlajikseen. Suomessa tätä keskustelua seurasi, tunsi ja kävi etevimmin arkkitehti Gustaf Strengell (1878--1937), joka oli hankkinut kannuksensa runoilijana, kuvataidekriitikkona, museomiehenä ja muotoiluasiantuntijana. Hän oli utelias ja älykäs aikansa ilmiöiden erittelijä ja ensiluokkainen kirjoittaja, joka kypsyi ankarasta debatööristä todelliseksi modernin elämänmuodon populaaristajaksi. Strengellin 1920-luvun upeat tietokirjat ovat mutkikkaiden asioiden pystyvää yleistajuistamista ja näkemyksellisiä puheenvuoroja yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti mullistavasta siirtymästä nykyaikaan.


”toimia välittäjänä taiteilijoiden ja yleisön välillä, niin sanoaksemme populaaristaa taiteilijoiden ajatuksia, selittää ja tulkita. […] ymmärtää kaikkea.”


Näin Strengell kirjoitti jo 1901 Dagligt Allehandan (1900--1901) palstoilla kritiikin tehtävästä. Hän todella vastasi huutoonsa vaikuttamalla nuoren tasavallan notkeana ja edistyksellisenä intellektuellina monilla eri foorumeilla. Puutarhakaupunki-ideoiden maahantuonnissakin kunnostautunut ja niin Tapanilan kuin Kulosaaren huvilayhdyskuntien suunnitteluun osallistunut Strengell käytti painavan puheenvuoron vanhan kiistakumppaninsa Eliel Saarisen (1873--1950) teoksessa Munkkiniemi–Haaga ja Suur-Helsinki. Tutkimuksia ja ehdotuksia kaupunkijärjestelyn alalta (1915). Hufvudstadsbladetissa (1864--) hän valitteli (27/xi/1915) olennaisen kaupunkitaiteellisen yhtenäisyysperiaatteen taantumista ”äärimmäiseksi samanmuotoisuudeksi” osana autokraattista ja absoluuttista poliittista järjestelmää tai esimerkiksi Britannian köyhien asuinalueita loputtomine nokisine tiilikasarmeineen. Vastaavasti parhaassa rakentamisessa tavoitettiin kylläkin yhtenäinen mutta monotonian välttävä sopusointuisuus. Strengell vakuutti, että Saarisen ”vaikuttavassa” Munkkiniemi–Haaga-suunnitelmassa ”arkkitehtoniset yhtenäisyysnäkökohdat pääsevät oikeuksiinsa”. Hän luennoi aiheesta myös muissa Pohjoismaissa.

Nämä pohdinnat johtivat lopulta teokseen Staden som konstverk (1922). Åbo Underrättelserin (1824--) haastattelussa arkkitehti Bertel Jung (1872--1946) vahvisti (17/xii/1922), että uudella ”parhaassa merkityksessä populaarilla” kirjalla oli yhteytensä vastaperustettuun Kaupunkisuunnittelijaliittoon (1922--). Svenska Pressenin (1921–1974) arvostelussa teosta pidettiin (20/xii/1922) hyödyllisenä kaikille, jotka halusivat ”ymmärtää ja nauttia” kaupunkirakentamisen taiteesta. Kuvat ja kuvatekstit ovat arvostelijan(kin) mukaan ”hienon, typografisesti kauniin, sisällöltään rikkaan” ja lukijaltaan aikaa ja rauhaa vaativan opuksen ydintä.

Jung itse hoiti ÅU:n kritiikin. Hän piti vaatimattomana Strengellin mainintaa siitä, että kirja tukeutui alan hyviin ulkomaisiin teoksiin, kuten saksalaisen taidehistorioitsijan Albert Brinckmannin (1877--1924) Platz und Monumentiin (1912), joka kantoi alaotsikkoa ”Tutkimuksia uuden ajan kaupunkirakennustaiteen historiasta ja estetiikasta”. Jungin mukaan Staden som konstverk muun muassa tähdensi, että käsitelty lajityyppi ei suinkaan ole ”suunnittelu”- vaan ”tilataidetta”, koska se toimii kolmessa ulottuvuudessa kahden sijaan. Hän korosti lisäksi poleemisuudesta päästetyn esitystavan oivallisuutta.

Arkitektenissä (1903--; nyk. Arkkitehti) uuden kaupunkisuunnitteluteoksen ruoti Jungia Helsingin asemakaava-arkkitehtina seurannut Birger Brunila (1882--1979). Hän aloitti rakennustaiteen vähittäisestä kohoamisesta kaikkien asiaksi, mikä oli ilahduttavaa mutta ilmeni yleensä vain yksittäisten kohteiden noususta keskusteluun. Vielä oli oppimista siinä, miten katu, aukio, siluetti tai rakennusryhmä muodosti ”kauneusmomentin” tai kuinka kaupungissa kävelevä saattoi ajatella olevansa kuin galleriakierroksella. Arkkitehtien valta ei riittänyt kaikkeen, eivätkä he useinkaan voineet keskittyä työnsä taiteelliseen puoleen, joten yleisön valveutumista tarvittiin. Strengellin ”kestävästi arvokas” kirja harjoitti lukijansa havaintokykyä näissä asioissa tekijänsä ”syvän ymmärryksen ja rakkauden” turvin. ”Elegantti” ilmaisu, ”persoonallinen tyyli” ja hyvä kuva–teksti-kokonaisuus herättivät todellista kiinnostusta asiaan.

Teos keräsi kehut myös Vasabladetilta (1856--) (4/i/1923) ja Allas Journalilta (1922--1923) (2/1923). Hufvudstadsbladetiin painettiin (8/iv/1923) otteita Göteborgs Handelstidningin (1832–1985) arvostelusta. Arvostelijana toiminut kulttuurihistorioitsija August Brunius (1879--1926) luonnehti tekijää ”yhdeksi intohimoisimmista ja lämpimimmin omistautuneista järkiperäisen taidekulttuurin ajajista Suomessa niin sanassa kuin teossa”. Strengellin ”selvästi älyllinen ja moderni”, maan rakentamiseen suotuisasti vaikuttanut kanta asioista erkani perinteisemmästä kansallisesta ja romanttisesta suuntauksesta, joka on hallinnut muuta Pohjolaa 1890-luvulta alkaen. Brunius kiitti ”aivan ihmeellisen runsasta” kuvitusta: moista kirjaa hän ei sanonut nähneensä missään. Teoksen näkemys taiteellisesta vaikutelmasta oli hänestä kenties liiankin hienosyinen, mutta ”hyödyllinen ja kaunis” opus yhtä kaikki opetti ”taiteellisesti hienovaraista tapaa katsoa kaupunkia”.

Myös ruotsalainen arkkitehti Sigurd Westholm (1871--1960) kehui kirjaa Svenska stadsförbundets tidskriftissä (1909--1967). Hufvudstadsbladetin tätä koskevassa uutisessa (27/vi/1923) lainattiin arvostelusta ote, jossa tämä kiitti teoksen ”pedagogista” otetta ja uudenlaista tapaa selvittää asiaansa ja innostaa helposti sivuutettaviin kauneusarvoihin kuvien avulla. Strengell liittää kuvan aina ”selvästi muotoiltuun taiteelliseen ajatukseen”. Tästäkin syystä Westholm saattoi suositella ”kaunista kirjaa herättävine, helposti lähestyttävine sisältöineen”.

Suomennos Kaupunki taideluomana keräsi sekin laajalti kiitosta. Turun Sanomat (1904--) sanoi lukijan päättävän teokseen perehtymisen ”henkisesti rikastuneena” (25/xi/1923). Uusi Suomi (1919--1991) kiitti ”hienoa ja hiottua esitystapaa” kääntäjänkin panoksen huomioiden – ja murisi, että ”nykyinen demokratinen aika” ei suosi kaupunkitaidetta samaan tapaan kuin ”yhden miehen luja ja määräävä tahto” à la Engel (25/xi/1923). ”Suurimmalla osalla yleisöstä lienee tuskin aavistusta siitä, että on olemassa minkäänlaista kaupunkirakennustaidetta”, aloitti puolestaan Helsingin Sanomat (1889--) (9/xii/1923). Se jatkoi, että ”elävä kuvateos” oli ”esikuvallinen työ” ja ”oivallinen herätekirja” suurelle yleisölle mutta myös rakennusalalla työskenteleville, jotka eivät vielä olleet havahtuneet ”ympäristö- ja kokonaisvaikutukseen” sekä siten ”viihtymyksentunteeseen”.

Staden som konstverk ja Kaupunki taideluomana aloittivat verrattoman hienon teossarjan. Niitä seurasivat ensin Hemmet som konstverk (1923) ja Koti taideluomana (1923) sekä myöhemmin vielä Byggnaden som konstverk (1928) ja Rakennus taideluomana (1929). Kaikki suomennokset teki Salme Setälä (1894--1980), joka Strengellin tavoin oli kielellisesti erityisen lahjakas arkkitehti. Hän keskittyi urallaan ennen kaikkea yhdyskuntasuunnitteluun mutta loi myös huomattavan tuotannon kauno- ja tietokirjailijana sekä kääntäjänä. Kumpikaan heistä ei ole jäänyt rakennustaiteen historiaan monumenttien piirtäjinä vaan pikemminkin kirjoittajina ja niin kaupunki- kuin kotitaiteen ekspertteinä.

Asemakaava-arkkitehti Elis Kaalamo (1885--1946) arvosteli Finsk kommunaltidskriftissä (1916--1970) yhtaikaa Strengellin kaupunki- ja kotitaidekirjat (1/1924). Hän piti niitä merkittävinä ”yhteiskuntaelämälle ja kulttuurikehitykselle”. Kaalamon mukaan monelle kunnallisalan luottamushenkilölle ”kaupunkikuva ja kaupunki yhtenäisenä luomuksena on jäänyt tuntemattomaksi käsitteeksi”. Piti herätä vaatimaan ”hyvää, sopusointuista rakennustaidetta niin yksittäisissä rakennuksissa kuin kokonaisissa kaupunginosissa ja kaupungeissa”. Kaalamo suositteli lämpimästi Stadenia kaikille kaupungin rakentumisen kanssa tekemisissä oleville. Hemmettiä hän luonnehtia enemmän säätyläiskotien kuin syvien rivien kirjaksi, vaikka sekin ansaitsi kiitoksen ”jälkeenjääneen” sisustustaiteen edistäjänä. Vastaava tupla-arvio saatiin Nya Argus (1907--) 4/1924:ään ruotsalaiselta taidehistorioitsijalta Axel Romdahlilta (1880--1951), joka löysi niistä ”suuren määrän välkkyjä ja hienoja neuvoja” ja sanoi kaiken kumpuavan ”kauneudenvaatimusta korkeimpana lakina” pitävästä suorastaan pyhästä ”peruskäsityksestä”.

Trilogiansa ohessa Strengell julkaisi erityistutkielman mainonnan uudesta kulttuuri-ilmiöstä. Den nya annonsenin (1924/ntamo 2024) suomensi tuoreeltaan Nykyajan ilmoitusreklaamiksi (1924/ntamo 2024) Ilmari Ahma. Sittemmin syntyivät vielä hieno monografia kirjasta taideteoksena eli En bok om boken (1931) suomitoisintoineen Kirja kirjasta (1932) ja opas Miten sisustan kotini kotimaisin esinein? (1933) sekä viimeisenä pakinakoonnos När jag kunnat bli artist och andra pikareska hågkomster (1934). Tiettävästi alkoholisoitunut Strengell kuoli itsemurhassa 22. elokuuta 1937. On aika korottaa aiheelliseen kunniaansa hänen esimerkillinen kirjallinen toimintansa 1900-luvun ensikymmeninä; ja vastaava arvostus kuuluu myös hänen monitaitoiselle kääntäjälleen Salme Setälälle.

Strengellin Konstverk/Taideluoma-sarjan historiallinen merkitys on kyllä ollut selvillä visseissä piireissä. Sen on esimerkiksi tiedetty innoittaneen nuoren G. H. von Wrightin (1916--2003) kulttuurihistorialliseen pohdintaan ja muutenkin inspiroineen tämän intellektuaalista kehitystä. Tekijä ja teoksensa on huomioitu muutenkin eritoten Frosterusta tutkineen Kimmo Sarjen ansiosta. Taidehistorioitsijoista niin Riitta Nikula kuin Ritva Wäre ovat hienoissa väitöskirjoissaan 1981 ja 1991 ottaneet strengelliläisen julkisen kriittisen panoksen vakavasti. Ja onpa Åbo Akademissa tehty samassa oppiaineessa 2021 pro gradu trilogistin kirjoituksista 1900--1930. Strengellin teossarja oli kuitenkin suunnattu laajalle yleisölle ja yleiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun, joten sitä ei pidä jättää vain akateemiseen käsittelyyn.


Lisälukemista
Edith Lignell, Beräknande förnuftets konst. En komparativ textanalys av Gustaf Strengells (1878--1937) skrifter om arkitektur 1900–1930. Taidehistorian pro gradu -tutkielma. Akademi, Åbo 2021.
Riitta Nikula, Yhtenäinen kaupunkikuva. Suomalaisen kaupunkirakentamisen ihanteista ja päämääristä 1900–1930, esimerkkeinä Helsingin Etu-Töölö ja Uusi Vallila. Väit. Suomen tiedeseura, Helsinki 1981.
Kimmo Sarje, Gustaf Strengell (1878--1937) (1991). Blf.fi. 2007.
Kimmo Sarje, Gustaf Strengell (1878--1937). Suomen kansallisbiografia 9. Toim. Matti Klinge ym. SKS, Helsinki 2007.
Kimmo Sarje, Gustav Strengell kokeilijana ja näkijänä. Teoksessa Taiteilija tutkijana, tutkija taiteilijana. Toim. Katve-Kaisa Kontturi & Risto Pitkänen. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä 2007.
Kimmo Sarje, Sigurd Frosteruksen modernin käsite. Maailmankatsomus ja arkkitehtuuri. Väit. Valtion taidemuseo, Helsinki 2000.
Ritva Wäre, Rakennettu suomalaisuus, Nationalismi viime vuosisadan vaihteen arkkitehtuurissa ja sitä koskevissa kirjoituksissa. Väit. Suomen muinaismuistoyhdistys, Helsinki 1991.