Gustaf Strengell, RAKENNUS TAIDELUOMANA (1928/1929/2024)

”Kansantajuiset arkkitehtuurihistorialliset teokset kääntyvät yleensä suuren yleisön puoleen ilman arkkitehtoonisten ilmiöiden seikkaperäistä ja laajahkoa tulkintaa.”


Rakennus taideluomana on osa kerrassaan mahtavaa alun perin edellisellä 20-luvulla ilmestynyttä kirjasarjaa. Yhdessä sen kanssa Kaupunki taideluomana (1923/ntamo 2024) ja Koti taideluomana (1929/ntamo 2024) -- sekä alkuteokset Staden som konstverk (1922/ntamo 2024), Hemmet som konstverk (1923/ntamo 2024) ja Byggnaden som konstverk (1928/ntamo 2024) -- muodostavat edelleen lukemisen väärtin kokonaisuuden, jollaista ei ole sitä ennen eikä sen jälkeen nähty. Runsaasti kuvitetut opukset tarjoavat havainnollisen, terävän ja vetävästi kirjoitetun näkymän moderniin elämään, johon ne suorastaan kotouttavat lukijaansa. Uudet versiot on tehty siksi, että nämä kirjat edustavat korkeatasoista ja virkkua kansanvalistusta ja -sivistystä parhaimmillaan. Lisäksi niiden tekijä on lähes unohtunut mutta sitäkin valovoimaisempi hahmo meikäläisessä hengenhistoriassa – ja sama pätee suomentajaankin.

Pelin avasi Staden som konstverk joulukuussa 1922. Schildt-kustantamon uutuus sai mainiot arvostelut ja kehuja myös Ruotsissa ilmestyneissä lehdissä. Lokakuussa 1923 oli Hemmet som konstverkin vuoro. Samaan aikaan Otava toi markkinoille suomennokset molemmista: Kaupunki taideluomana ja Koti taideluomana. Trilogian viimeistelivät Byggnaden som konstverk (1928) ja Rakennus taideluomana (1929).

Tekijä Gustaf Strengell (1878--1937) ei ollut suinkaan tuntematon nimi ennen tätä tour de forceaan. Hän oli vaikuttanut suomalaisessa julkisuudessa ja hengenelämässä jo 1890-luvun lopulta alkaen ja muistettiin kenties parhaimmin arkkitehtina, joka synnynnäisenä debatöörinä ja iskeväsanaisena provokaattorina oli yhdessä toverinsa Sigurd Frosteruksen (1876--1956) kanssa vastustanut 1900-luvun alkukymmenellä synnynnäisenä ylenmääräistä keskiaikaromantiikkaa modernissa rakennustaiteessa ja puolustanut järkiperäistä tarkoituksenmukaisuutta kauneusarvoista tinkimättä. Runoilijana ja kuvataidekriitikkonakin kunnostautuneesta vihaisesta nuoresta miehestä kuoriutui varsin nopeasti asiakeskeinen mutta yhä loistavasti kirjoittava ajantarkkailija, joka esimerkiksi toi puutarhakaupungin ihanteita Suomeen, kehitti museolaitosta, edisti käsityötaitoa ja johdatti sisustamisen uusiin tuuliin. 20-luvun kirjasarja oli suorastaan loogista jatkoa Strengellin 1910-luvun monipuolisille tekemisille. Taloja hän piirsi loppujen lopuksi vain harvoja -- niiden joukossa Tamminiemi (yhdessä Frosteruksen kanssa) (1904), Kokkolan sähkölaitos (1905) ja Lappeenrannan Kylpylä (1912) -- eikä hänen suunnittelemiensa huonekalujen tai muotoilemiensa taideteollisuusesineiden määräkään ole suuri, mutta hän jätti lähtemättömän jälkensä julkiseen sanaan.

Strengell sai arvoisensa suomentajan. Arkkitehti Salme Setälä (1894--1980) oli valmistuttuaan 1917 ehtinyt toimia alan toimistoissa piirtäjänä mutta aloittaa myös kaunokirjallisuuden kääntäjän työt paljon aikaisemmin eli jo teini-iässä ja fiktiivisten alkuperäisteosten tekemisen 1921. Kun kaupunki- ja kotitaideteokset oli saatettu suomeen, Setälä perusti sisustustoimiston yhdessä Aili-Salli Ahde-Kjäldmanin (1892--1979) kanssa; yhteistyössä Wivi Lönnin (1872--1966) kanssa he näyttivät suuntaa vielä harvoille naisille arkkitehdin ammatissa. Setäläkään ei ole jäänyt historiaan yksittäisten rakennusten suunnittelijana, vaan hän työskenteli yleisten rakennusten ylihallituksessa etenkin kaavoituksen parissa ja toimi aktiivisesti kirjailijana kymmenin alku- ja jälkiperäisteoksin niin tiedon kuin sepitteen maailmoissa. Kielitieteilijä-poliitikko E. N. Setälän (1864--1935) ja toimittaja-kriitikko-kirjailija Helmi Krohnin (1871--1967) tytär kasvoi vahvaksi ilmaisijaksi ja väsymättömäksi kirjantekijäksi.

”Tämä kirja, niinkuin edellisetkin, on kirjoitettu syvällä harrastuksella, pettämättömällä ja herkkiin omakohtaisiinkin havaintoihin perustuvalla asiantuntemuksella”, totesi (5–6/1929) Kansanvalistus ja Kirjastolehti (1921--1947). Paikoittaista vaikeatajuisuutta tasapainottivat hyvät kuvat valaisevine selityksineen.

”Sekä suunnitelmaltaan että suoritukseltaan erittäin hieno”, arvioi (19/vi/1929) puolestaan Uusi Aura (1880--1964). Iltalehtikin (1919--1930) suositteli (11/vii/1929) sitä ”antavana ja nerokkaana” kesälukemisena, joka ”herättää uusia ajatuksia ja selventää entisiä”. Kotimaan (1905--) sanoin (30/iv/1929) se oli ”syvällisen asiantuntijan” tervetullut ”hyödyllinen erittely” aiheensa peruskysymyksistä. Savossa (1878--1972) kirjaa ruotinut arkkitehti-kirjailija Erkka Pakkala (1899--1958) sanoi ”syventymään houkuttelevan” ja kansalista ylpeyttä lisäävän teoksen olevan ”arvokkaimpia lisiä suomalaiseen tieteelliseen kirjallisuuteen”.

Uusi Suomi (1919--1991) laittoi kirjaa puntaroimaan taidehistorian professorina 1927 aloittaneen Onni Okkosen (1886--1962). Hän kuvaili (11/ii/1930) Strengellin trilogiahanketta pyrinnöksi tuottaa ”tietellisessäkin suhteessa luotettavia oppaita” ja piti yritystä ”kaikin puolin kiitettävänä”. Okkosen mukaan kansainvälisessäkin vertailussa huomattava saavutus olisi ollut vieläkin sattuvampi käytännöllisessä tavoitteessaan, jos olisi valittu entistäkin helppotajuisempi ote, mutta oli toisaalta arvostettava pyrkimystä ”sanoa parasta ja korkeinta, mitä puheenaolevista asioista tällä hetkellä tiedetään”. Kriitikko piti saksalaisen historioitsija-kulttuuriteoreetikon Oswald Spenglerin (1880--1936), sveitsiläisen arkkitehdin Le Corbusierin (1887--1965) ja ranskalaisen filosofin Jean-Marie Guyaun (1854--1888) kirjassa käytettyä yhdistelmää ”hieman kaukaisena ja osaksi mielivaltaisenakin”, kun Strengell olisi voinut aivan hyvin esittää suoremmin omat nimenomaan rakennustaidetta koskevat pääajatuksensa. Kuvitus oli Okkosesta sinänsä hyvää, mutta muodosti selityksineen jopa liiankin irrallisen osan kokonaisuutta kuin todistaen, miten ”vaikeata arkkitehtuurista on kirjoittaa”. Yhtä kaikki Rakennus taideluomana oli hänestä ”erinomaisen valaiseva ja hyödyllinen kaikille niille, jotka haluavat älyperäistä tietä pyrkiä rakennustaiteen tajuamiseen”. Oppaana se oli ”todellista tunnustusta ansaitseva, älykäs ja henkevä” ja suomennoksensakin sujuva.

Strengell oli utelias ja älykäs aikansa ilmiöiden erittelijä ja ensiluokkainen kirjoittaja. Hänen edellisen 20-luvun upeat tietokirjansa ovat mutkikkaiden asioiden pystyvää yleistajuistamista ja näkemyksellisiä puheenvuoroja yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti mullistavasta siirtymästä nykyaikaan. Näin Strengell kirjoitti jo 1901 Dagligt Allehandan (1900--1901) palstoilla kriittisen kirjoittamisen tehtävästä:


”toimia välittäjänä taiteilijoiden ja yleisön välillä, niin sanoaksemme populaaristaa taiteilijoiden ajatuksia, selittää ja tulkita. […] ymmärtää kaikkea.”


Tämän voi sanoa muodostuneen ohjenuoraksi hänen kaikelle julkiselle järjenkäytölleen. Trilogiansa ohessa Strengell julkaisi erityistutkielman mainonnan uudesta kulttuuri-ilmiöstä. uudesta kulttuuri-ilmiöstä. Den nya annonsenin (1924/ntamo 2024) suomensi tuoreeltaan Nykyajan ilmoitusreklaamiksi (1924/ntamo 2024) monipuolinen kirjallisuusmies Ilmari Ahma (1884--1933). Sittemmin syntyivät vielä hieno monografia kirjasta taideteoksena eli En bok om boken (1931) suomitoisintoineen Kirja kirjasta (1932) ja opas Miten sisustan kotini kotimaisin esinein? (1933) sekä viimeisenä pakinakoonnos När jag kunnat bli artist och andra pikareska hågkomster (1934). Tiettävästi alkoholisoitunut Strengell kuoli itsemurhassa 22. elokuuta 1937. On aika korottaa aiheelliseen kunniaansa hänen esimerkillinen kirjallinen toimintansa 1900-luvun ensikymmeninä; ja vastaava arvostus kuuluu myös hänen monitaitoiselle kääntäjälleen Salme Setälälle.

Strengellin Konstverk/Taideluoma-sarjan historiallinen merkitys on kyllä ollut selvillä visseissä piireissä. Sen on esimerkiksi tiedetty innoittaneen nuoren G. H. von Wrightin (1916--2003) kulttuurihistorialliseen pohdintaan ja muutenkin inspiroineen tämän intellektuaalista kehitystä. Tekijä ja teoksensa on huomioitu muutenkin eritoten Frosterusta tutkineen Kimmo Sarjen ansiosta. Taidehistorioitsijoista niin Riitta Nikula kuin Ritva Wäre ovat hienoissa väitöskirjoissaan 1981 ja 1991 ottaneet strengelliläisen julkisen kriittisen panoksen vakavasti. Ja onpa Åbo Akademissa tehty samassa oppiaineessa 2021 pro gradu trilogistin kirjoituksista 1900--1930. Strengellin teossarja oli kuitenkin suunnattu laajalle yleisölle ja yleiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun, joten sitä ei pidä jättää vain akateemiseen käsittelyyn.


Lisälukemista
Edith Lignell, Beräknande förnuftets konst. En komparativ textanalys av Gustaf Strengells (1878--1937) skrifter om arkitektur 1900–1930. Taidehistorian pro gradu -tutkielma. Akademi, Åbo 2021.
Riitta Nikula, Yhtenäinen kaupunkikuva. Suomalaisen kaupunkirakentamisen ihanteista ja päämääristä 1900.--1930, esimerkkeinä Helsingin Etu-Töölö ja Uusi Vallila. Väit. Suomen tiedeseura, Helsinki 1981.
Kimmo Sarje, Gustaf Strengell (1878--1937) (1991). Blf.fi. 2007.
Kimmo Sarje, Gustaf Strengell (1878--1937). Suomen kansallisbiografia 9. Toim. Matti Klinge ym. SKS, Helsinki 2007.
Kimmo Sarje, Gustav Strengell kokeilijana ja näkijänä. Teoksessa Taiteilija tutkijana, tutkija taiteilijana. Toim. Katve-Kaisa Kontturi & Risto Pitkänen. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä 2007.
Kimmo Sarje, Sigurd Frosteruksen modernin käsite. Maailmankatsomus ja arkkitehtuuri. Väit. Valtion taidemuseo, Helsinki 2000.
Ritva Wäre, Rakennettu suomalaisuus, Nationalismi viime vuosisadan vaihteen arkkitehtuurissa ja sitä koskevissa kirjoituksissa. Väit. Suomen muinaismuistoyhdistys, Helsinki 1991.