L. Onerva, SÄRJETYT JUMALAT (1910/2025)

”Erittäin hyvä kokoelma. Joka rivi täynnä aatetta ja tunnetta.”


Näillä sanoilla kustantaja Otava mainosti uutta runoteosta ensimmäisenä adventtina 1910. Ilmoituksen julkaisi esimerkiksi Helsingin Sanomat (1904--; aik. Päivälehti 1889--1904), ja puoltolauseiden lausujaksi merkittiin arvostettu kirjailija ja lehden perustajiin kuulunut Juhani Aho (1861--1921).

Särjetyt jumalat sai varsin suopean muttei suinkaan täysin soraäänettömän vastaanoton. Ehkei turhaan kirjassa toistu yhtenä avainsanana ”outo”.


"Seison portilla punaisen onnen,

ainoa outo ja pakana,”


kuuluvat säkeet runossa ”Ehtookellot”. Siinä puhuva ei tohdi astua temppelin pyhyyteen, jonka hän arvelee sopivaksi muille. Tekstissä ”Vieraat tähdet” minä kokee kummuutta itsessään: ”Orpo ja outo on rinta.” Mukana kokoelmassa on myös runo nimeltä ”Outo” ja siinä tavataan avausrivit: ”Päätäsi kiertää/ kipunat kirkastuksen,/ jalokivi-paisteessa palaa/ alastomuutesi outo.”

Kirjassa riitti selvittelemistä. Kielitieteilijä Werner Söderhjelm (1859--1931) ehätti myönteiseen arvioon Nya Argus -lehden (1911--; aik. Argus 1907--1911) palstoilla (24/1910) viitaten aluksi tekijän varsinkin proosassaan osoittamaan ”tavattomaan älylliseen terävyyteen ja varmuuteen”. Kriitikon sanoin Onervan edellinen säeteos Runoja (1908/ntamo 2024) oli ollut turhankin ”lyhyeksi pilkottua, melko raskasmuotoista, usein puhdasta ajatusrunoa”, josta ”puuttui laveutta ja linjakkuutta” sekä ”täyteläinn ja vahva kokonaissointi”. Nyt saatiin ”epäilyksettä edistystä”. Söderhjelm kylläkin valitti onervalaista pessimismiä ”lähes ainoana sisältönä” kirjassa, kun ”väsyttävästi toistui” katkera tilitys. Yhtä kaikki hän kiitti niin ”nostetta ja leiskua” kuin myös ”vakavaa ja vilpittömyytensä voimassa vakuuttavaa” otetta, ”oivaltavasti hallittua ja syvästi värähtävää lyyraa” ja mainitsi ”hymnin elämälle” varmasti monia yllättävänä runona. Söderhjelmin mukaan saattoikin lopulta kaivata vain hieman ”runsaampaa fantasiaa”, jotta tämä ”pohdintarunous” kohoaisi nykyistäkin korkeammalle.

Viikkolehti Päivä (1907--1911) kehui (31/xii/1910) sekin ”muotovarmaa ja aatesyvää” teosta seuraten NA:n arvostelua lähes askel askeleelta. Kritiikin sanoin Onerva ”voittaa surun valistuneen ihmisen aateluudella” ja kykenee etsiytymään lopun ”uljaisiin ja valoisakatsantoisiin” teksteihin. Näiden resensioiden välillä ehti ilmestyä useita muitakin.

Vaasalainen Pohjanmaa (1909--1912) näki (6/xii/1910) kirjassa ”joulumarkkinain epäilemättä mieltäkiinnittävimmän lyyrillisen tuotteen”. Uusi kokoelma oli tekijänsä tuotannossa ”yhä viimeistellympää taidetta”. Pessimismikään ei siinä ollut ”suurisanaista vaikerointia” vaan jotakin ”hillittyä, syvällistä”. Kirjailija todella ”uhraa kaikkensa taiteelle”, vaikka on ”saanut niskaansa ankaran vastustuksen myrskyn”. Tuloksena oli teos, joka ”kohottaa lukijan suloiseen taidenautintoon”.

Tästä jatkoi Hufvudstadsbladet (1864--). Se kiinnitti huomionsa (9/xii/1910) runoilijan ”vahvasti poeettiseen temperamenttiin, leimallisen taiteelliseen vakavuuteen” sekä ”itsenäiseen ja lupaavaan lahjakkuuteen”. Läpikotainen ”kitkeryys” ja ”pettymys” olivat hänen teoksistaan leimanneet niin Mirdjaa (1908) kuin Murtoviivoja-novelleja (1909/ntamo 2023) ja hallitsivat myös uutta runokokoelmaa. ”Harhakuvattomuus” ihanteiden kuoleman jälkeen nousi teoksen teemaksi. Arvostelijan mielestä ”ylpeän ja hallitun” kirjoittamisen taustalta erottui ”pohjimmiltaan heikko ja tunteikas naissielu”, kun runo ”sammumaisillaan” vain ”unelmoi nirvanasta, ei-mistään” ja henkii ”kipua” myös erotiikassa. Hän erotti vastaavaa ”auttamatonta väsymystä” myös sielunveljeltä vaikuttavan V. A. Koskenniemen (1885--1962) ”kauniissa lyriikassa”. Hbl:n sanoin Onervalla oli ”jotakin itse koettua, tunnettua ja kokeiltua” näissä ”hautalauluissa”, joissa ”rakkaudenonnea ei koskaan tavoiteta”, vaikka mukana oli myös ”joitakin vaaleavärisempiä lauluja” ja päätöosiossa myös ”raikasta sävyä”. Aihepiiri pysyi suppeana mutta liikatoistoon ei sorrettu. Kaikkiaan kirjassa oli ”paljon todella hyvää taidetta”, niin että Särjetyt jumalat oli ”väkevä ja kypsä teos”, joka synnytti ”suotuisan kokonaisvaikutelma” etenkin ”selvän ja puhtaan muotonsa” ansiosta, semminkin kun se oli ”paljon kultivoidumpi kuin on tavallista suomenkielisten runoilijoiden parissa”. Tässä kirjailijuudessa viehättivät ”älykkyyden ja älyllisen hienostuneisuuden leima”, ”vakava taiteellinen pyrintö” ja ”vangitseva runoilijapersoonallisuus”.

Viipurilainen Karjala (1903--2023) vahvisti (14/xii/1910) ajatuksen. Sen mukaan Onervalla oli yksinkertaisesti ”jotakin sanottavaa” ja vakava pyrkimys ”löytäää itselleen oma muoto”. Ilmeisesti kaupungissa syntynyt toimittaja Walter Zilliacus (1863--1911) kriitikkonaan nuorsuomalainen lehti arvioi, että yhdistelmä ”synkkää raskasmielisyyttä” ja ”kuuman veren uhmaa” kertoi yhtä hyvin ”omaperäisen voimakkaasta temperamentista” kuin ”rehellisestä välittömyydestä”. Onnistuneen Mirdjan ja epäonnistuneenakin lupaavasta tiivistyspyrkimyksestä viestineen Runoja-kirjan jälkeen uutuudessa oli ytimekkyys tai suppeus ”kirkastunut valmiiksi ja vaikuttavaksi taidekeinoksi”. Vaikka kirjan ”elämänpettymys” ja ”ahdistava yksinäisyystunne” tekivät siitä kovan palan, ”elämänsuru vaikuttaa oikealta, eletyltä, todelliselta ja syvältä” eikä se ole ”teatteriviitan” heilahtelua ja hoilausta ”aploodin saadakseen”. Jos Koskenniemen lyriikka oli ”vienon elegistä”, Onervan poesia oli ”syvästi traagillista”. Arvostelija päätti tunnustamalla, että kirja oli tehnyt vaikutuksen, ”kenties syvemmän kuin mikään uudemman lyriikkamme runokirja”, ja tällainen ”aivan harvinainen syvätehoisuus” on omiaan ”antamaan nautinnon”.

Vanhasuomalainen Uusi Aura (1880--1964) yllätti (14/xii/1910) myönteisellä arviollaan. Onervan uusin ”saa jokaisen tunnustamaan hänen erikoiset lahjansa”, se lausui ykskantaan. ”Ikäänkuin itsestään taipuu runorytmi notkeana hänen käsissään ja säkeet soljuvat vapaasti”, kuului jatko. Vaikka ”elämän kuva näissä runoissa” oli ”synkkä, säälimätön ja toivoton”, elämä sai myös ylistyslaulunsa ja muutkin ”laulajan sävelmät pusertuvat tuskan repimästä sydämestä”. Vaikuttuneena kriitikko päätti arvionsa: ”Ja vielä kauan soi mielessä suruinen kaiku, jonka tunnelmapohjan nämä runot ovat virittäneet.”

Tästä jatkoi (16/xii/1910) nuorsuomalaisen HS:n palstoilla itse jo kaksi kokoelmaa 1905--1907 ja Friedrich Nietzschen (1844--1900) Dionysos-valikoiman 1909 julkaissut runoilija Aarni Kouta(1884--1924). Lähtökohtanaan Onervan esikoisteos Sekasointuja (1904/ntamo 2018), jota rasitti vielä ”muodon niin sanoaksemme epävalmius” ja kyvyttömyys ”kiteyttää”, hän viittasi ”kehitys- ja kokeilukauteen” aina teoksiin Runoja ja Mirdja päätyen. Näistä erikoisromaani ”jäi sittenkin vain kokeiluksi, ensimmäiseksi kehitystodistuskappaleeksi, huolimatta sen suurista taiteellisista ansioista”, siinä missä Murtoviivoja oli jo varmempaa tekoa, ja runoteos se vasta eskperimentoinnin asteelle jäikin. Jos tekijä näytti jo päätyneen prosaistiksi, Särjetyt jumalat kumosi vaikutelman, sillä siinä kirjailija osoitti ”hallitsevansa yhtä itsenäisesti, yhtä täydellisesti runomuodon kuin proosankin”. Uutuudessa vakuuttivat ”täysin omintakeinen, kirkas muoto” sekä ”oma sisällinen kauneus” ytimessään ”suuri ja yksinkertainen puhtaus. Kaikki ”kuvat ja mielialamaalaukset” oli nyt ”kautta koko kokoelman soinnutetut tavattoman kiinteästi yhdeksi ainoaksi helähtäväksi kokonaisuudeksi, sanalla sanoen pieneksi tiivistetyksi taideteokseksi, jonka sävelet hivelevät korvaa ja herkentevät [sic] mieltä”. Koudan sanoin ”epätoivoisuus ei käy milloinkaan räikeäksi, huutavaksi, murhe ei milloinkaan murhe-tunnelmoimiseksi”, sillä esitystä leimaa ”ylhäinen, siunaava sävy”. Hän suitsuttaa ”loistavaksi” esimerkiksi runoa ”Minä olin luotu”. Oli myönnettävä ”tekijän suuri sekä sielullinen että tekninen kehitys” kirjassa, jossa pääsi esiin ”elämä yksin syvine riemuineen ja tuskineen” yhtenä ”elävänä sykkivä lauluna”.

HS:n vastapainoksi perustettu nuorsuomalaisen oikeiston äänenkannattaja Suomalainen Kansa (1907--1911) ei pannut (16/xii/1910) kapuloita rattaisiin. Kokoelmallinen ”tummavärisiä hautalauluja kadotetulle porvarilliselle onnelle” kuvasti ”halua vapauden ja täyteläisen kauneuden puolesta taistelevaan elämään” ja irtiottoa ”estetisoivasta runoudesta”. Onerva tarjoili ”aaterunoja, joissa on monta lyyrillisen herkkää palasta”. Särjetyt jumalat ”varmaan herättää monissa lukijoissa voimakasta vastakaikua ja ihastusta”.

Myös Nya Pressen (1906--1914) tunnisti (19/xii/1910) Onervassa ”suomenkielisen kirjallisuuden kiintoisimpia ilmiöitä”. Sen mukaan ”ennen kaikkea moderni kirjailijatar” löi kaikkeen tekemäänsä ”vahvasti subjektiivisen ja persoonallisen leiman”. Lehti muistutti Onervan saaneen ”monet siveellisyyden apostolit” kuohuksiin ja vavahduttaneen ”naisyhdistyksiä” mutta pysyneen moitteiden keskellä tinkimättömänä artistina, jolla sentään oli ”aikojemme vapaamielinen mielipide takanaan”. Mitään ”väkinäisyyttä” ei hänen runoilmaisussaan ollut, ja ”kaikenläpäisevä pessimismi” saattoi sekin olla ”yritys laulaa itsensä vapaaksi synkkyydestä” kirjassa, jossa oli ”myös valoisampia sävyjä”.


”Ah, autuas hetken kimmellys

yli tumman meren selän!

Minä rakastan, minä rakastan

ja tunnen, että elän,”


kaikuvat toiseksi viimeisen runon säkeet kuin todistukseksi tästä.

Lunta tupaan pölläytti kuitenkin jo seuraavan päivän Uusi Suometar (1869--1918; myöh. Uusi Suomi 1919--1991). Konservatiivisen lehden haukut (20/xii/1910) sai hoitaakseen kieltenopettaja (ja tuleva professori) J. V. Lehtonen (1883--1948). Hän aloitti sinänsä järkevästi Runoja-lainauksella, jossa ”jumalilta korkeilta” haettiin lentoa ja kantoa, mikä pohjusti nyt koittanutta jälkitilaa. ”Kärsimyksen ahjossa” kaikki oli vain kirkastunut, ”sisällys syventynyt ja sanonta muuttunut yksinkertaisemmaksi ja sydämellisemmäksi”. Ja ”viimeisessä runossa voittaa menetetyn itse-uskonta”. Tämän jälkeen Lehtonen töksäytti, että kirjassa oli ”7--8 tosiaankin oivallista runoa, ja sehän on jo lohdullista”. Hän osoitti suosiota esimerkiksi teksteillä ”Talvinen Tiber”, ”Marmorihauta”, ”Joulu.aatto” ja ”Miksen ole tähti”. Mutta kun Onerva ”ei ole vielä jaksanut pystyvästi tavata omaa omituista säveltään” eikä irtautumaan etenkin Eino Leinon (1878--1926) ”oraakkelihämäryydestä, mahdottomien sanojen keksinnästäja niiden korvia huumaavasta helisyttämisestä”, oltiin enimmäkseen ”mahdollisimman kaukana oikeasta runoudesta”, jossakin ”runottomien runojen” alueella. Eikä siinä kaikki, Lehtosen sanoin ”moitteettomuudesta” loitolla pysyvä Onerva pisti säkeisiinsä ”sisällyksetöntä sanahelinää ilman mitään ajatusta tai järkeä”. Kun mukana oli ”enemmän huonoja kuin hyviä” töitä, piti ”eheämpää vaikutelmaa” yhä odottaa ja tätä vartoessa -- arvatenkin edelleen Leinoon viitaten -- ”L. Onervan tulisi jaksaa särkeä vielä yksi jumala lisää”.

Itse asiassa toinen konservatiivien toimite Mikkelin Sanomat (1885--1954) oli jo ennättänyt teilaamaan kirjan ennen tätä (8/xii/1910. ”Miksi ei köyhällä kaunokirjallisuudellamme ole onnea käyttää tämän kirjailijattaren loistavia lahjoja terveen ja elämänintoa sytyttävän runouden kartuttamiseksi”, se kysyi. Rystykohteliaisuudesta edettiin toteamaan, että ”sisältö on sairasta, määrätöntä uhmausta tai kirousta sekä valkeuden että pimeyden voimille”. Savolaisaviisin sanoin runoilija ”itkee pettymyksiään ja ihanteittensa särkymistä – mitä nuo ihanteet sitten ovat olleet ja mikä ne on särkenyt, se jää lukijalle arvoitukseksi”. Vaikka muoto olikin jopa ”suurenmoinen”, sisällyksestä tai sen vaikuttimista saattoi sanoa vain: ”???”

Vapaamielisempi Suur-Savo (1889--; nyk. Länsi-Savo) piti Mikkelissä huolta nuorsuomalaisen ajattelun leviämisestä. Sen arviossa korostui (21/xii/1910) ”sydämen syvyydestä” ja ”tosimielestä” lähteneiden runojen voima. Onerva oli ”naiskirjailijoistamme syväaatteisimpia ja tekniikassa kehittyneimpiä” ja ”täydelleen hallitsee runouden muodollisia keinoja”, samalla kun ”aatteen syvyys ja täyspitoisuus” täydentävät ilmaisua. Helmiä vilisevän kirjan tekstit voittivat puolelleen ”sen enemmän kuta useammin lukee”, niin että sen äärellä ”täytyy ehdottomasti antautua”.

Keskustelu jatkui seuraavan vuoden puolella. Naisasialiitto Unionin (1892--) orgaani Nutid (1895--1915/7) uutisoi (1/1911) järjestön myöntäneen Onervalle 500 markan palkinnon uudesta runokirjasta. Nuorsuomalainen yhdistys Suomalainen naisliitto (1907--) antoi Naisten Ääni -lehdessään (1905--1949) kansanedustajanakin 1907--1909 toimineen ja Unionin varapuheenjohtajana 1902--1924 vaikuttaneen koulunjohtaja-kirjailijan Alli Nissisen (1866--1926) arvioida (3/1911) teoksen. Hänen silmissään Särjetyt jumalat ei sisältänyt ”mitään jokapäiväistä” eikä ”mitään turhia jaarituksia, ei haettuja kuvia eikä muistoja”. Siitä avautui ”avautuu eteemme syvä ihmissielu, tunteellinen naisen sydän”. Tekstit kestivät lukemisensa:
”Tuntuu kuin ne olisivat pulpunneet suoraan taistelevan sielun syvyyksistä. Välittömästi ne ovat kirjoitetut ja välittömästi ne vaikuttavat lukijaan.” Nissinen vielä lisäsi: ”Mikä erinomainen taito Onervalla on sanoa sanottavansa lyhyesti ja vaikuttavasti. Ilahduttavata on, että meillä on tällainen lupaava naisrunoilija, joka pyrkii itsensätutkimukseen ja sen terävään ja syvään tulkitsemiseen.” Hänestä kirjassa nähtiin ”lahja puhua meille mieleen koskettavasti”. Nissisen sanoin ”me ymmärrämme hänen runoissaan syvän sielun, joka pyrkii onnellisempaan elämään”.

Kuopiolaiset Savotar (1906--1918) ja Savo (1878--1972) ottivat myös osaa keskusteluun julkaisemalla saman arvion (21/i/1911). Se oli täyttä erinomaisuuden rummutusta. ”Voimakkaan häikäilemätön temperamentti” oli ”lyhyeen, iskevään sanontaan” luottaen ja niin ”muodon puhtauteen” kuin ”sujuvaan runomittaan” yltäen tuottanut jotain erikoisen merkittävää. Särjetyt jumalat oli ”parasta mitä hän tai joku muu suomalainen on kirjoittanut”. Vaikka meno oli ”liiankin toivotonta”, jaossa ei ollut ”nuoruuden manerimaista epätoivoa” vaan ”kypsyneen elämän ja kokemuksen mustaa maailmantuskaa”. Siten ”uupumuksen avoimista tunnustuksista voi nauttia”, vaikka kohdattiinkin ”ylpeän ja rohkean, mutta syvästi tunteellisen naissielun kaamea itsetunnustus”. Onerva pystyi luomaan ”muodollisesti puhtaita ja aina virheettömiä runosäkeitä”. Ohimennen mainittiin, että ”Geisha”-osion runot ”esteettinen arvostelu ottaa ne lämpimästi vastaan, mutta moraalinen arvostelu voi ne kivittää kuten Mirdjankin”. Ja kuitenkin oli nyt päästy Runoja-teoksen ”järjettömiä paradokseja ja käsittämättömiä ellipsejä” sisältäneilta sivuilta jonnekin parempaan, mitä ei edes tarpeettomat loppusoinnut haitanneet. ”Ihailtava muotovalmius” ja ”usein originellit runokuvat” synnyttivät suppeasanontaista mutta ”dramallista runoutta”.

Huomattavasti kolkompaa vastakaikua kantautui vapaamielisen kulttuurijulkisuuden johtavalta areenalta Valvojasta (1880--1922; 1944--1968; välillä Valvoja-Aika (1923--1943)). Nouseva kriitikko Anna-Maria Tallgren (1886--1949) aloitti (4/1911) heti moittimalla prosaisti-Onervaa ”usein liian monisanaiseksi”, niin että tyyli ”raskauttaa ja laimentaa” hänen suorasanaisia teoksiaan. Runoilija-Onerva taas oli käänteisesti vienyt kompaktiuden niin pitkälle, ”että välittömyys ja selvyys ovat joutuneet kärsimään”. Sivumennen hän sivalsi Otto Mannisen (1872--1950) vielä kärjistyneempää ”keskityshalua”, jonka pohjalla oli suorastaan ”vaarallinen ohje: mahdollisimman vähillä sanoilla toimeen tuleminen”, vaikka menetelmä toimi usein ”tunnelma kuolettajana”, kun ”sanat ovat kootut raskaaksi kivipadoksi, joka estää lyriikan vapaasti kuohuvan virran kulkua”. Onervan Runoja oli tässä mielessä lähennellyt samaa, mutta Särjetyt jumalat merkitsi ”itsetietoista muodonkehitystä” ja voittoa tästä äärimmäisestä niukentamisesta. Sen runot olivat ”keskitettyjä, mutta samalla kirkkaita” ja ”harkittuja, mutta samalla välittömiä”. Tallgren vaihtoi nopeasti viileämpään arvioon: ”Vaikkeivät olekaan varsinaisesti suuripiirteisiä tai loistokkaita, on parhaissa niistä jonkinlainen rytmiikan tenho, joka on runoilijan oma teknillinen salaisuus.” Tämän jälkeen hän aloitti soimauksensa ”tunnepohjan yksivärisyydestä”. Heti alussa ”kaikki on mennyt rikki, ja elämä on ollut vain valhetta”. Niinpä ”ajatukset ja kuvat” olivat vaihteluttomia, kunnes lopussa hätkähdyttävät ”korkealentoiset, haltioituneet virret elämän ylistykseksi”.

Tallgrenilla oli selitys valmiina Onervassa näkemälleen yksiulotteisuudelle. ”Runoilijan oma minä ja itsekultti on hänen runoutensa keskipiste”, se kuului, olihan tämä lähisukulaisensa Leinon tavoin ”itsetietoisimpia minän-palvelijoita koko suomalaisessa laulurunoudessa”. Niinpä Onervan teksteissä ”avautuvat näköalat tuskin koskaan yli omien yksilöllisten kärsimysten”. Runot olivat ”minän-käräjöitä, joissa runoilija itse on kantajana ja kohtalo tai elämä” puolestaan ”syytettynä ja vastaajana”. Tästä seurasi ”aina saman keskipisteen ympäri kiertäminen”. Tallgren vielä muunsi tarkastelun tölväisyksi lisäten, että onervalainen ”minuus” kuvautui ”jyrkästi eristyneenä yksilönä eikä osana jostain suuresta kokonaisuudesta ja tähän eriämättömästi kuuluvana”. Kriitikon mukaan tämä oli ”Onervan taiteen suurin vaara”. Siitä uupui, hän jatkoi Söderhjelmin arviota mukailleen, ”ennen kaikkea avaruutta, vapautta ja ulottuvaisuutta eri suuntiin”.

Tallgren koetti lopuksi vielä nousta sallivampaan äänilajiin. Onerva oli sentään tavoittanut ”yhä suuremman kypsyyden ja täydellisyyden” ja ”löytänyt pessimistiselle elämäntunnolleen usein voimakkaat ja omintakeiset runokuvat”. Lisäksi ”alistuneet, hiljaiset soinut” esimerkiksi runoissa ”Joulu-aatto”, ”Vuos käy umpeen” ja ”Ilta” jäävät ”kauimmin soimaan mielessä ja vaikuttavat ehkä usein syvemmin kuin toisten runojen katkera ja kivettynyt uhma”. Niissä täydellistyivät Tallgrenin sanoin ”yksinäisen tilinteon vakavuus ja kirkkaus”.

Jälkikatsannossa tällaisissa punninnoissa sekoittuivat yhtäältä runokeinojen ja -tulosten tarkkaus ja julkisen sanankäytön hillintä tai jarruttelu. Tallgrenilaista kritiikkiä saattaa pitää yhtaikaa huolenpitona siitä, ettei vain lahjakas lyyrikko sortuisi maneristisiin liioitteluihin, ja voimakkaan ilmaisun kavahtamisena. Ohjailu maltilliseen ja pidättyvään esitystapaan ei saumatta liittynyt toiveisiin avarasta ja vapaasta kirjoittamisesta.

Onervan kumouksellisuudesta muistutti tavallaan Kansakoulun Lehti (1901--1920). Se viittasi (1--4/1911) kirjan uhkumaan ”eräänlaiseen yli-ihmismäiseen maailmankatsomukseen”. Suopeasti arvio tosin korosti ”rohkeaa uhmaa ja runollisen näkemyksen syvällisyyttä” tekijällä, joka ”kykenee kilpailemaan miespuolisten laulajien kanssa”, niin että Särjetyt jumalat oli suorastaan ”kaunis näyte” tämän ”totisista pyrkimyksistä”. Aisoissa pitävää otetta tapaillen lisättiin, että teoksessa oli ”paljon vaahtoa, joka ajan mukana hajoaa”. Yhtä kaikki oli sen ”runollinen arvo ilolla tunnustettava”.

Nyrpeimpiin kuului vastikään esikoisteoksensa Runoja (1910) julkaisseen Juhani Siljon (1888--1918) arvostelu. Se tuli Valvojaa vanhakantaisempaan Aikaan (1907--1922; myöh. Valvoja-Aika (1923--1943) ja Valvoja (1944--1968)) ja alkoi (3--4/1911) Onervan ”pyrkimyksestä persoonalliseen elämännäkemykseen”. Siljo selitti: ”Hän ei kehystä riimeillä jokaista maisemaa, jonka näkee, eikä koeta runouden korulla tehdä nautittavaksi kaikenlaisia kauniita, yleispäteviä ajatuksia.” Käsillä oli ”aristokraattisempi käsitys runoudesta”. Siljo kiirehti lisäämään, että tämä vain ”ei vielä läheskään ole toteutunut” Onervan tuotannossa. Tallgrenin tavoin hän katsoi, että tämä poeetta oli ”keskittänyt huomionsa omien elämystensä maailmaan”. Toisekseen Onerva ei ollut ”kyllin ankarasti tehnyt valintaa merkitsevän ja vähäpätöisen, oman ja vieraan välillä”. Ja kolmanneksi ”liiallinen älyperäisyys heikentää useimpain runojen tehoa”. Niinpä näiden Mannisen vaikutusta kielivien luomien ”tunnelaatu ei myöskään vielä tunnu valmiilta ja täysin vapautuneelta”, koska ”tehoton uhma tai syytösmieli on liian jäykkää”. Kirjassa oli kyllä ”sentään paljon mieleenkoskevia, yksinkertaisen sanonnan avulla välitettyjä sointuja”, mutta kokonaisuuden tehoa verotti ”laantunut, epäröivä mieliala”. Onerva oli Siljon sanoin eittämättä ”kehittymässä entistään suurempaan mielialan ja sanonnan selkeyteen”, mutta tämä ”kirja lupaakin paljon enemmän kuin mitä se antaa valmista taidetta”.

Arvostelu ilmestyi hieman muunneltuna myös mikkeliläisessä kulttuurilehdessä Sanassa (1910--1914). Siljo pääsi sanomaan (2/1911), että Onerva ”ainoana naislyyrikoista” Suomessa tavoitti todellista ”yksilöllisyyttä ja omaa luonteensävyä”, mikä ei kuitenkaan ”vielä kuvastu täysin selkeänä”. Oli kyllä ”monta herkästi väräjävää säettä” ja ”paljon kosketuksia, jotka eivät jätä kylmäksi herkentynyttä mieltä”, mutta myös ”liian löysiä ja arkipäiväisiä runomittoja” esimerkiksi runoissa ”Ilta”, ”Kirkastettu” ja ”Nuori Apollo”. Onnistuneimpia olivat ”Yrtit tummat”, ”Turhaan kukkii”, ”Epitaphium” ja ”Nyt vasta tunnen”. Kiintoisasti Siljo vertaili hänkin toiseen runoilijaan: siinä missä Koskenniemellä nähtiin ”uskonnollisen harrasta sävyä”, Onervalla kaikki oli ”ylpeämpää, jäykempää”. Kriitikko totesi Särjetyt jumalat -kirjan tekijän yltä vielä parempaan, ”jos hän yhä jaksaa sisäisesti tiivistyä ja päästä muodon herraksi”, jolloin runot vastaavat ”sitä ajatus- ja tunnelaatua, jota niiden pitäisi kuvastaa”.

Kevään mittaan kirjan maine kasvoi muutenkin kuin kritiikeitse. Lehdissä nimittäin uutisoitiin, että siinä missä esimerkiksi Maiju Lassila eli Algot Untola(1868--1918) oli saanut valtionpalkintona 1 000 markkaa romaanistaan Tulitikkuja lainaamassa (1910), Hjalmar Procopé (1868--1927) runokokoelmastaan Oväder (1911) 1 250 markkaa ja Manninen kirjastaan Säkeitä II (1910) kokonaista 1 750 markkaa, niin Onervalle Särjetyt jumalat toi täydet 2 000 markan tunnustuksen.


”Alistukaa, avaruudet,

pienen tähden välkynnälle!

Tahdon loistaa, tahdon laulaa

kiitoslaulun elämälle"


Vähälle pohdinnalle on jäänyt keskustelussa aina kirjan nimestä alkava tekemisen tai tapahtumisen luonne. Jumalat eivät ole särkyneitä vaan särjettyjä. Ne eivät ole rikkoutuneet itsestään tai päässeet särkymään kuolevaisilta, vaan nämä ovat ne vasiten hajottaneet tai saattaneet toimimattomiksi. Koska tapahtumaa itsessään ei ole riittävästi pohdittu, ei ole liioin ajateltu kylliksi sen jälkitilanteen ulottuvuuksia. Jos harhoista vapautumista seurannut autius tai ilmaisun happamuus ymmärretään vain yksittäisen kokijan asiaksi, jää Särjetyt jumalat -teoksesta pois modernisaation yliyksilöllinen kulttuurinen ja yhteiskunnallinen näkymä. Kun Tallgrenin tai Siljon tavoin keskitytään vain minän tunnelmiin tai -- heidän laillaan -- runoilijan itsensä uumoiltuihin tuntoihin, ei käsitetä suuremman taloudellisen, sosiaalisen ja poliittisen murroksen perspektiiviä, joka on kirjan sydämessä. Tie sinne avautuisi vaikkapa Onervan kolmisäkeestä ”jos minä mursin monta,/ ei ole myöskään minussa/ kohtaa murtumatonta”. Perinteiden myllerrys on ajanut kokonaisia ihmisjoukkoja liikkeelle kohti jäsentymätöntä uutta.

Onervan uralla Särjetyt jumalat -kirjaa seurasivat esimerkiksi novellikokoelmat Nousukkaita (1911/ntamo 2024) ja Mies ja nainen (1912/ntamo 2017), romaanit Inari (1913/ntamo 2024) ja Yksinäisiä (1917/ntamo 2021) sekä runokirjat Kaukainen kevät (1914/ntamo 2020) ja Murattiköynnös (1918/ntamo 2012). Kääntäjänä Onerva toi suomeen luotettavasti ja taitavasti esimerkiksi Honoré de Balzacin (1799--1850) kirjeromaaniin Kahden nuoren aviovaimon muistelmat (Mémoires de deux jeunes mariées, 1841 (1917/ntamo 2024) ja Anatole Francelta (1844--1924) niin vallankumousromaanin Jumalat janoavat (Les dieux ont soif, 1912) (1918/ntamo 2024) kuin teokset Paita (1915/ntamo 2025) ja Siniparran seitsemän vaimoa (Les sept femmes de la Barbe-Bleue, 1909, josta myös Paita on käännetty) (1920/ntamo 2025), sekä Benjamin Constantin (1767--1830) ainoan romaanin, eurooppalaisen romantiikan ja psykologien proosan pioneerityön Adolphen (Adolphe, 1816) (1920/ntamo 2025). Hän niitti sittemmin lisämainetta myös muun muassa ranskalaisesta kirjailija-filosofista laatimallaan esittelyllä Madame de Staël (1920) ja suurelämäkerrallaan Eino Leino (1932).