N. R. af Ursin, SUOMEN TYÖVÄENLIIKE (1922/2025)

”Työväen suuret joukot heräsivät 1890-luvun alkupuolella.”


Näin kirjoitti N. R. af Ursin (1854--1936) Tukholmassa 1922. Hän oli päätynyt kaupunkiin syyskesällä 1920 maanpakolaisena, joka ei ollut osallistunut sisällissotaan mutta joka oli pitkään työskennellyt suomalaisen työväenliikkeen palveluksessa.

Mikä af Ursinin todellinen panos työväenasian edistämiseen oli ja millaista hänen ajattelunsa? Häntä kunnioitettiin pitkään sosiaalidemokraattien kunniavanhuksena ja sosialismin uranuurtajana, mikä johti melko rajuun uudelleenarviointiin 1980-luvulla: silloin ilmestyneessä väitöskirjassa pyrittiin osoittamaan, että tosiasiassa hän oli pitkään ollut tyypillinen sivistyneistön reformisti, enimmäkseen maltillinen tai ainakin hitaasti radikalisoitunut liberalisti ja niin tiedoiltaan kuin taidoiltaan keskiverto vaikuttaja, joka sortui riitaisuuteen, kypsyi jonkin sortin sosialistiksi tai ainakin revisionistiksi, kunnes taas työväkiyhteytensä menetettyään sortui vanhana turhankin eksentrisiin kulttuurisiin ja hengellisiin harrastuksiinsa ollakseen maineensa veroinen yhteiskuntakriitikko ja poliittinen johtaja. Nykykatsannossa taas tuo arvio itsessään näyttää kovin tasapainottomalta, turhan jyrkältä vastaiskulta varmastikin harhaanjohtaneelle kertomaperinteelle, joten af Ursinia kannattaa jälleen lukea ennakkoluulottomammin.

Kaikkea ei tietenkään pidä niellä. Aivan ilmeisesti tällä tohtorilla oli esimerkiksi suuria vaikeuksia saada ”ihmiskunnan enemmistön” etuun sisällytetyksi kaikkien kansojen vähäosaisia, kun hän pitäytyi epäkriittisesti melko ruhjovan eurosentrisessä maailmankuvassa jopa sovinistisin ja rasistisinkin aineksin. Näistä heikkouksistaan huolimatta af Ursin oli tärkeä varhainen tekijä Suomen työläisten kamppailussa asemansa ja oikeuksiensa puolesta ja lisäksi laaja-alaisena pohdiskelijana peräti mielenkiintoinen oppinut maan hengenhistoriassa. Inhimillisesti katsoen hänen tapauksessaan kiehtovaa on myös epäonnistumisten ja onnistumisten dynamiikka tai dialektiikka.

Nyt uuden tulemisensa saa yhtaikaa kaksi af Ursinin teosta. Suomen työväenliike on jo 1915 olennaisilta osiltaan valmistunut teos, joka tuli viimeistellyksi ja painetuksikin 1918 mutta jäi kansallissodan jalkoihin. Tämä ”historiallinen katsaus” saatiin tarkistettuna julki vasta 1922. Se kuvaa työläisten yhteiskunnallisen kamppailun ensimmäisiä vuosikymmeniä 1880-luvulta ensimmäisen maailmansodan alkuun. Toisena uusintapainoksena Testamenttini Suomen köyhälistölle (1926) on tekijänsä myöhäinen, toiseksi viimeinen teos, joka sisältää 1915--1926 syntynyitä puheenvuoroja. Teemoina siinä ovat poliittis-sosiaalis-taloudellisten kysymysten lisäksi sivistys ja kasvatus, raittius, uskonto ja maailmankatsomus sekä avioliitto ja sukupuolisuus. Tekstit antavat hyvän kuvan siitä laveasta alasta, jolla tekijä liikkui Suomen työväenliikkeen konkarina. Osa kannanotoista syntyi maanpaossa 1918--1922. Kokoavana teemana on uuden ajan ihmisen ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan läpimurto sosiaalidemokratian pohjalta.

Miten ura sitten alkoi?

Lyseonlehtorin poikana aatelissukuun ja uskonnolliseen perheeseen Kuopiossa syntynyt af Ursin pääsi 1871 ylioppilaaksi kotikaupunkinsa Svenska lyceetista. Hän lähti Helsinkiin opiskelemaan klassista filologiaa ja valmistui 1877. Tutkielma muinaisten kreikkalaisten teatteritaiteesta sai palkinnonkin, ja 110 maisterin joukossa heltisi kevään promootiossa ”toinen kunniasija”. Hän opiskeli Saksassa 1879 alkaen muun muassa Berliinin yliopiston roomalaisen historian professorin Theodor Mommsenin (1817--1903) johdolla. Liberaalin oppineen, vasemmistoa vähintäänkin ymmärtäneen intellektuellin ja arkeologiaa arvostaneen tutkijan vaikutus näkyi suomalaisessa esimerkiksi pelkkien tekstien sijaan muistakin muinaismuistoista kiinnostuneen ”reaalisen filologian” suosimisena sekä uskona sivistyksen ja valistuksen yhteiskunnalliseen suotuisuuteen. Samalla tuli tutustutuksi muutenkin saksalaiseen keskusteluun modernisoituvan maailman ilmiöistä. Vaikutteitaan af Ursin väläytteli kahdella artikkelilla kotimaan merkittävimmässä suomenkielisessä kulttuurijulkaisussa eli Kirjallinen Kuukauslehti -palstoilla (1866--1880). Ensimmäinen essee egypto-assyriologisesta myytintutkimuksesta (1--3/79) kirvoitti haukut vanhoilliselta teologilta ja toinen kirjoitus kreikkalaisten tragediakäsityksistä (10 & 11/79) kuului koko toimitteen historian tutkimuksellisimpiin katsauksiin.

Lupaava oppinut ei kuitenkaan päässyt akateemisiin tavoitteisiinsa. Roomalaisen kirjallisuuden professorin virkaakin Suomeen paluunsa aikaan 1881 hakenut af Ursin väitteli tohtoriksi lokakuussa antiikin roomalaisten sotataitoa koskevalla 94-sivuisella latinankielisellä traktaatilla De castris Hygini qui fertur quaestiones. Jatkotutkimus Lusitaniasta eli Portugalista antiikin Rooman imperiumin maakuntana kasvoi laajemmaksi, 150-sivuiseksi, mutta se jäi hyväksymättä elokuussa 1884 niin sanottuna dosentinväitöskirjana. Vikaa oli niin kömpelössä rakenteessa ja raskaassa esitystavassa kuin latinan oikeellisuudessakin. Toimeentulopaineet pakottivat vaihtamaan mutkistuneen yliopistotien: af Ursin ryhtyi isänsä tavoin pedagogiksi.

Hän työskenteli ensin historian ja saksan sekä maan-, valtio- ja tilastotieteen opettajana kadettikoulussa Haminassa 1881--1882. Sitten vastaava työ jatkui 1882 Helsingin suomalaisessa alkeisopistossa, kunnes vuorossa oli Turussa 1884--1885 niin suomalaisen lyseon kreikan, latinan ja ranskan opettajuus kuin myös ruotsinkielisen tyttökoulun saksan opettajuus. Tämän jälkeen af Ursin asettui Viipuriin ja opetti 1885--1888 suomenkielisessä lyseossa klassisia kieliä. Hän joutui Karjalassa kiipeliin, kun yritti kollegansa kanssa kammeta opinahjonsa rehtorin pois johtopaikalta ja oman suosikkinsa ja tuttavansa Kaarlo Forsmanin (myöh. Koskimies) (1851--1918) tilalle. Seurasi lehdistössä sangen laajasti käsiteltyjä kunnianloukkaussyytteitä, jotka lopulta peruttiin puolin ja toisin. Kouluylihallitus kuitenkin riitautti asian ja senaatin vahvistuksen 1/iii/88 mukaan af Ursin ei saanut lehtoriuttaan vakinaistetuksi, koska oli jättänyt virkatoimet hoitamatta.

Viipurista oli näin lähdettävä. Naimisiin af Ursin oli mennyt 1882 tuoreena tohtorina itseään kaksi vuotta nuoremman, niin ikään aatelissukua olevan papintyttären kanssa, ja kolme lasta syntyi 1882--1895. Karjalassa hän myös ehti aktivoitua yhteiskunnallisesti. Helsinkiläisen Wickströmin kustantamassa ”Helppotajuisia esitelmiä” -sarjassa ilmestyi 1887 af Ursinin parikymmentäsivuinen esitys Snellmanista ja Runebergistä. Se on kiistatta puhtaasti idealistinen ja fennomaaninen, vahvasti nationalistinen ja anti-kosmopolitistinen teksti, jossa eivät nouse esiin suomalaisuusliikkeessä niin Kuukauslehti-perustajalla ja suomenmielisten johtajalla, historioitsija Yrjö Koskisella (aik. Georg Forsman, oik. Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen) (1830--1903) ilmenneet kuin erityisesti filosofi J. J. F. Peranderilla (1838--1885) korostuneet yhteiskuntahistoriallinen ote ja kansanvaltaisuuden eetos.

Omaksi foorumiksi af Ursinille tuli opettajien Tidskrift utgiven av Pedagogiska föreningen i Finland (1864--1924). Se antoi tilaa ensin kirja-arvostelulle (5/1888), heti perään mittavalle tekstille (6/1888) kreikkalaisista ja roomalaisista muinaismuistoista ja vähän myöhemmin taas kritiikille (6/1889). Kotikonnuilla päivälehti Viipurin Sanomat (1884--1918) puolestaan kanavoi (1--2/ii/1888) hänen nimellä ”Niiles R. af Ursin” allekirjoitetun vetoomuksensa ”kansallisen musein” eli museon saamisesta kaupunkiin. Samassa lehdessä hän ehti pian sanoa muutakin, mistä lisää jäljempänä.

Kansallisista harrastuksista alkoi aueta tie työväenasian erikoismieheksi. Viipurin Sanomat tiesi 24. huhtikuuta 1888 uutisoida, että kaupunkiin oli saatu työväenyhdistys Raittiuskodilla pidetyssä järjestävässä kokouksessa. Lähes 80 osanottajan voimin oli puheenjohtajaksi valittu lehtori af Ursin. Maan ensimmäinen vastaava järjestö eli Helsingin työväenyhdistys oli aloittanut 1883 edistys- ja vapaamielisen huonekalutehtailijan Viktor Julius von Wrightin (1856--1934) johdolla. Varhaisin työväenliike tarkoittikin työnantajien ja työntekijöiden yhteistä, niin omistajia, johtajia ja käsityöläisiä kuin työläisiä suojiinsa kokoavaa seuratoimintaa. Kuvaavasti yhdistysten äänenkannattaja Arbetaren–Työmies (1886--1889) ilmestyi vanhoillisen Uusi Suometar -sanomalehden (1869--1918; myöh. Uusi Suomi (1919--1991) liitteenä. Vallanpitäjien näkökulmasta työväenliike pyrittiin pitämään erossa kumoukselliseksi pelätystä sosialismista ja sovinnollisena työnantajien kanssa. Tätä työtä organisoimaan perustettiin 1893 von Wrightin johtama Suomen työväen valtuuskunta, joka alkoi muun muassa suunnitella yleistä työväenkokousta eli yhdistysten edustajien kokoontumista.

Oliko af Ursin wrightiläinen tai milloin hän kenties lähestyi radikaalimmin yhteiskuntakriittisen sosiaalidemokratian näkökantoja?

Olennaiselta näyttää ainakin muutto Turkuun. Svenska klassiska lyceet sai 1888 siellä kreikan ja latinan lehtorikseen af Ursinin, joka viihtyi virassa aina vuoteen 1896. Tuona aikana hän kävi läpi muodonmuutoksen suomalaisuusmiehestä työväenliikkeen pioneeriksi. Vielä Aurassa (1880--1896; myöh. Uusi Aura (1896--1964)) 16/ii/1889 julkaistussa puheenvuorossaan hän puhui yksinomaan ”suomalaisuuden asiasta” ja sen tavoitteesta eli ”suomen kielen täydestä itsenäisyydestä Suomen maassa”. Hän oli liittynyt Turun Suomalaiseen Seuraan heti syksyllä 1888 ja valittu puheenjohtajaksi jo helmikuussa 1889. Kaupungin työväenyhdistyksen toiminnassa hän oli mukana tammikuusta 1889.

Pedagogien Tidskriftin lisäksi af Ursin avusti sosiaalikriittisistä teoksistaan tunnetun ja itseään ”täydelliseksi ja innokkaaksi socialistiksi” jo 1884 nimittäneen Minna Canthin (1844--1897) Vapaita Aatteita (1889--1890). Se julkaisi häneltä melko pitkän artikkelin ”Pakanuuden alku ja kristinuskon loppu” (3/1889).

Yksi murroskohta koitti marraskuussa 1889. Kuten Aura uutisoi (17/xi/89) Suomalaisen Seuran kokouksesta, af Ursin oli puheessaan siellä kuvaillut suomalaisuusliikkeen edessä olevaa kahtiajakoa ”ylimysmielisiin” ja ”kansanvaltaisiin” viitaten Ranskan vallankumouksen jakolinjoihin. Hän itse tähdensi kyllä samassa aviisissa (19/xi/89) ”suomalaisuuden yhteistä etua isänmaan suurella taistelukentällä”, mutta erinäisten kynäkärhämien myötä kanta tarkentui. Hän kirjoitti nimittäin Aurassa joulun edellä (12/xii/89), että kansanvaltaisuus tarkoitti ”syrjäytettyjen kansanluokkien saattamista suurempaan vaikutusvaltaan, ylimysvaltaisista vastuksista huolimatta”. Edelleen teemana oli suomalaisuusliikkeen tulevaisuus, mutta nyt sen ”uutta vireyttä” odotettiin suoraan ”alhaalta”, sillä vaikka tämä olisi hidasta ja tuottaisi ensin ”rähinää”, niin tuloksena olisi lopulta ”voittoa”.

Tämä kuulosti jo hyvinkin radikaalilta. Pian af Ursin taas tasapainoili kirjoittaen Auraan (17/xii/89) haluavansa ”yhdistää kaikki kansankerrokset samaa suurta tarkoitusperää varten”. Asia vain ei menestyisi, hän vannotti, ellei ”varattomia” saatu mukaan. Työväenyhdistyksessä af Ursin ei kuitenkaan aktivoitunut ennen kuin alkuvuodesta 1890, jolloin hänet valittiin varapuheenjohtajaksi. Jatkokausi myös Suomalaisen Seuran ruorissa varmistui.

Samana vuonna af Ursin arvosteli pitkällisesti uuden kreikan kielioppikirjan kasvatusopillisen yhdistyksen Tidskriftiin. Turun työväenyhdistyksen salissa hänen kerrottiin pitävän pääsiäisenä ”ensimmäiset kansanomaiset esitelmät” ruotsiksi ja suomeksi aiheenaan ihmiskunnan varhaisvaiheet erityisesti perheen ja valtion kehkeytymisen kannalta. Tarkastelu ilmestyi sittemmin Vapaita Aatteita -lehdessä (5--6/1890), joka julkaisi myös tekijän pitkän artikkelin kielen synnystä (11--12/1890). von Wrightin Työmies-Arbetaren otti sekin af Ursinin ihmiskuntahistoriallisen kirjoitteen palstoilleen alkuvuodesta 1891.

Aurassa hän kertoi (13/iii/1891) hyvin onnistuneista iltamista köyhien lasten lukukausimaksujen kattamiseksi. Sama lehti raportoi (18/iii/1891), että työväenyhdistys oli perustanut ”puhujaklubin”, jossa saattoi hioa puhe- ja keskustelutaitojaan. Oman lyseonsa juhlasalissa af Ursinin ilmoitettiin pitäneen rahaa käsittelevän kansantajuisen esitelmän suomeksi maaliskuussa 1891. Lokakuussa oli vuorossa toinen, joka käsitteli työnantajien ja työntekijöiden välisiä suhteita, ja marraskuussa kolmas äänioikeuskysymyksestä. Loppuvuodesta af Ursin ryhtyi Turun työväenyhdistyksen väliaikaiseksi puheenjohtajaksi paljon sairastelleen puheenjohtajan erottua, ja vuosikokouksessa maaliskuussa 1891 hänen johtotehtävänsä nuijittiin päätetyksi. Suomalainen Seura sai jäädä.

Työväenyhdistyksen johtaminen jatkui aina pitkälle vuoteen 1900 asti. Aateliston edustajana af Ursin osallistui myös seitsemille säätyvaltiopäiville 1891--1906. Hänen ajatteluaan työväenasiassa kuvastaa kirjoitus Åbo Tidningissä (1826--1906) joulun 1891 edellä (18/xii/1891). Palataan siihenkin myöhemmin.

Kirjallinen tuotanto kasvoi hiljalleen. Ilmestyi käännös saksalaisen historioitsijan ja kirjailijan Felix Dahnin (1834--1912) pienoisromaanista Mitä on rakkaus (Was ist Liebe, 1887) (1891). Avaruutta af Ursinin kiinnostuksissa heijasteli sekin, että hän vieraili, kuten lehdet tiesivät kertoa, alkuvuodesta 1892 puhumassa rahan luonteesta ja historiasta myös Kauppaseurassa. Niin ikään uutisoitiin, että hän oli mukana perustamassa yhdistystä, joka pyrki järjestämään sairaille työläisille kesänviettopaikkaa.

Lyseon salissa af Ursin esitelmöi huhtikuussa 1892 Suomen perustuslakien merkityksestä.

Åbo Tidningissa hän kirjoitti keväällä (4/v/1892) kaikkien yhteiskuntaluokkien yhteydestä, kun aiheena oli Turun Akatemian muiston kunniaksi vietettävä ”kansanjuhla sanan kauneimmassa merkityksessä”. Kirjapainotaidon 250-vuotisjuhliin af Ursin lähetti tervehdyksen, jota Sanomia Turusta (1850--1903) lainasi (4/x/1892): ”[K]ansanvalistuksen etuvartijoita olette te, kirjanpainajat. Ja koko työväenliike riippuu etupäässä työväestön yhä enenevästä tietomäärästä. […] Sinä valistuksen musta kaarti, levitä […] kirkasta valoasi laajemmalle ja laajemmalle Suomen soreihin saloihin armaan isänmaamme halvimpiinkin majoihin.” Marraskuussa 1892 ilmoitettiin af Ursinin luennoivan jälleen kansanomaisesti lyseon salissa, nyt valtiopäivistä 1863--1891.

Syyskuussa 1893 työväenyhdistykset pitivät hallituksen kieltämän yleisen työväenkokouksen sijaan yhteistyötä valmistelevan komiteakokouksen. Puheenjohtajana toimi von Wright ja varapuheenjohtajana af Ursin.

Auran sivuilta hyökättiin myöhemmin syksyllä (4/x/93). Työväenyhdistys pyrki kuulemma af Ursinin ”itsevaltaisella” johdolla tekemään työläisistä ”yhteiskuntaa hajoittavan elementin” ja siten ulkomailla nähtyyn tapaan ”tukahuttamaan työväestön rauhallista kehitystä”. Pian Auran suunnalta tuli lisää lunta tupaan, kun väitettiin, etteivät turkulaiset työnantajat halua enää vaikuttaa työväenyhdistyksessä af Ursinin takia.

Tammikuussa 1894 af Ursin vetosi Turun Lehti -julkaisuun (1882--1919) painetussa kirjeessään (13/i/1894) kaikkiin valistuneisiin kansalaisiin ”’syvien rivien’ kohottamiseksi” isänmaallisena asiana. Hänen maaliskuisen lyseoesitelmänsä aiheena oli Saksan työväenlainsäädäntö. Lehdissä hän kehotti työläisiä ”boykottaamaan” kaikkia niitä, jotka suhtautuivat työväenasiaan ”ynseästi tai välinpitämättömästi” esimerkkinään erään potkut saaneen kirjapainotyöntekijän kohtalo.

Kirjapainotyöntekijöiden Gutenberg (1893--1915) kehaisikin (4/1894) af Ursinin toimintaa riita-asiassa. Kun turkulainen Aura-kustantamo oli kyseenalaisin syin erottanut faktorinsa tehtävistään, työväenyhdistyksen puheenjohtaja oli ensin koettanut saada tapausta vakavaan käsittelyyn yhdistyksessä mutta jatkanut sitten julkisuudessa todeten, ettei työnantajien pidä käyttää valta-asemaansa väärin. Tämä oli Gutenbergin mukaan ”tietääksemme ensimmäinen kerta Suomessa, kun tuollainen mies oli julkisesti noussut puolustamaan epäoikeudenmukaisesti kohdeltua työntekijää”. ÅT puolestaan väitti (14/iv/1894) af Ursinin sekaantuneen työnantajan ja työntekijän väliseen ”täysin yksityiseen asiaan”.

Syksyllä af Ursin vaihtoi työpaikkaa. Hänestä tuli nyt Turun suomalaisen klassillisen lyseon kreikan ja latinan lehtori, joka jatkoi virassaan aina vuoteen 1918.

ÅT väitti marraskuussa (15/xi/94) af Ursinin lietsovan työläisissä ”vihaa ’raharuhtinaita’ kohtaan”. Viimeistään näihin aikoihin niin hän kuin moni muukin työväenyhdistyksissä alkoi ottaa etäisyyttä työväestöä tyynnytteleviin ja holhoaviin porvariston edustajiin. Vapaamielisimmissäkin edistyspiireissä pelättiin palkansaajien kasvavaa, joskin vielä hädin tuskin potentiaalista mahtia. Työväen valtuuskunta alkoi natista liitoksissaan.

Yhteistyömielisyyttään af Ursin osoitti jutussaan kauppaneuvos Fredric von Rettigistä (1843--1914) tällä kertaa yhdessä muiden turkulaisten toimittamaan vuosijulkaisuun Työväen Kalenteriin (1895). Hän muistutti, kuinka tämä aikaansa seurannut ja ”valistuspyrinnöitä” suosinut ”ihmisystävä” oli jo 1874 perustanut teollisuustyömiesten yhdistyksen, 1880 työväen sairaus- ja hautauskassan sekä 1884 työväenrakennusosakeyhtiön. Lisäksi tulivat eläkekassat ja matka-avustukset sekä osallistumiset kansanvalistusseuran toimintaan, kansankirjastojen edistämiseen ja museotyöhön. Työväenyhdistykselle edistysmielinen von Rettig oli ollut korvaamaton taustatuki. Kirjoituksen mukaan yhdistyksen 1894 toteuttamassa työläiskyselyssä ainoastaan tämän tehtailijan työntekijät eivät valittaneet palkoista tai työoloista.

Yleisesti ottaen af Ursinin kiinnostukset ja tekemiset pysyivät laaja-alaisina. Sen sijaan että hän olisi kirjoittanut pelkästään työläisten sosiaalisten ja taloudellisten oikeuksien kysymyksistä, hän esimerkiksi tarkasteli Johann Friedrich Herbartin (1776--1841) kasvatusajattelua Tidskriftissä (3/1895).

Kevättalvella af Ursin esitelmöi työväenoloista Britanniassa kolmiosaisessa sarjassa ruotsinkielisellä lyseolla. Muunkinlaisia esiintymistehtäviä siunaantui: Åbo Underrättelserissä (1824--) uutisoitiin (28/iii/95) maistraatinsihteerin maahanpanijaisista, joissa af Ursin oli virren jälkeen pitänyt puheen haudalla esimerkillisestä suomenystävästä.

Uuden Työmies-sanomalehden (1895--1918; myöh. Suomen Sosialidemokraatti (1918--1988), Demari (1988--2001), Uutispäivä Demari (2001--2012), Demokraatti (2012--)) toimituskunnan jäsenenäkin hän ehti kunnostautua 1895--1896. Kirjamuodossakin nähtiin lehdissä julkaistut lyhyt katsaus Rahan kehityksestä ja merkityksestä kansallistaloudelliselta ja historialliselta kannalta (1895) sekä samana vuonna ruotsinkieliset kirjoitukset latinan lausumisesta ja poliittisen äänioikeuden laajentamisesta, josta hän kirjoitti suomeksikin Auraan (21/xi/95).

Hufvudstadsbladetin (1864--) pakinassa (13/x/95) af Ursinia kutsuttiin valtiopäivätoimintansa nojalla ”fennomaanisen työväenpuolueen johtajaksi”. Kirjoituksen mukaan hän oli erikoisen hyvä ”agiteeraamaan ja riitelemään”. Åbo Tidningissä taas tyrmättiin (22/xi/95) af Ursinin into -- ”sotahuuto” -- ajaa jyrkästi yhtäläistä äänioikeutta eli ääni per äänestäjä -periaatetta porvariston edustajien valinnassa säätyvaltiopäiville vielä vallalla olleen tulo- tai veronmaksukyvyn mukaisesti määräytyneen epäyhtäläisen äänioikeuden sijaan: ”Anna näille filosofiantohtoreille ja omatekoisille työväenjohtajille se, mitä he nyt tavoittelevat, ja äkkiäpä kasvaa heidän ruokahalunsa, kunnes yksin heistä tulee herroja ja työnantajista orjia heidän mielivallassaan.”

Nämä reaktiot hyvin osoittavat maltillisenkin työväenasian ajamisen kohtaaman tyrmistyksen, kauhistelun ja tuomitsevuuden. Ne luultavasti liioittelivat af Ursinin radikaaliutta ja ajoivat tiettyjä erityisetuja, sen sijaan olisi eritelty vaikkapa työväenyhdistyksen puheenjohtajan ja kauppaneuvos von Rettigin yhteistyön laatua ja perustaa.

ÅT jatkoi (1/xii/95) af Ursinin yllyttävän työväestöä imartelemaan ja rähjäämään. Letkautettiin, että moni Turussa toivoisi hänet siirrettävän piispaksi Sortavalaan. Aurassa taas raportoitiin, että työväenyhdistys oli levyseppä A. Bärmanin johdolla käynyt soittokunnan vahvistamana tervehtimässä puheenjohtajaansa Niilon päivänä. Näin siis vahvistettiin, että puheenjohtaja nautti omiensa luottamusta.

Merkittävimpiä kirjoituksia af Ursinilta oli Työväen Kalenteriin 1896 laadittu melko laaja esitys filosofi John Stuart Millin (1806--1873) työväenasiaa koskevista näkemyksistä. Hän aloitti suoraan tämän liberalismin isänä tunnetun britin myöhäisestä radikalisoitumisesta ja lainasi Saksan sosiaalidemokraattisen työväenpuoleen perustajan August Bebelin (1840--1913) puheenvuoroa, jossa tämä sanoi ”porvarillista yhteiskuntaa” turhaan ”uudistamaan” pyrkineen Millin kääntyneen lopulta sosialistiksi. Pääsyynä oli köyhyyden ongelman pohdinta.

Itse af Ursin jatkoi kansantajuisia lyseoluentojaan helmikuussa aiheenaan työttömyys. Hän myös kehotti kansalaisia vastatoimiin paikallista säästöpankkia vastaan tämän vetäydyttyä sovitusta yhteistyöstä työväenyhdistyksen kanssa. Åbo Underrättelseriin af Ursin kirjoitti samoihin aikoihin (27/ii/96) varsin kärkevän tekstin. Ajatuksena oli esittää, että kaupungin rahatoimikamari korvaisi luottamustehtäviin osallistuville työläisille näiden ansionmenetyksen, mutta samalla oli tilaisuus yleisempäänkin pohdintaan. Hän aloitti mielestään ilahduttavasti laajentuvasta ”päätäntäoikeudesta yleisissä asioissa” etenkin ”ruumiillista työtä tekevän yhteiskuntaluokan” päästessä yhä paremmin mukaan päätöksentekoon, jossa näin vältettiin yksipuolisuus. Kuitenkin ”luokkaedut” ja ”luonnoton äänestysoikeus” jarruttivat tätä kehitystä Turussa ja muuallakin. Tästä af Ursin jatkoi Åbo Tidningissä (1/iii/96) progressiivista verotusta kaivaten.

Sitten alkoi tapahtua Työmies-palstoilla. Kun lehti oli kirjoittanut kriittisen jutun kesällä koittavasta Tampereen työväenkokouksesta valitellen työväenyhdistysten huonoa ennakkokuulemista sen valmisteluissa, itse von Wright lähetti aiheesta tuikeahkon lukijankirjeen (14/iii/96). Hän arveli af Ursinin pyrkivän herättämään epäluuloja kokoontumisen järjestävän valtuuskunnan halusta sitoa työväen käsiä ja ohjailla kokoontumisen suuntaa, vaikka tarkoituksena ainakin hänellä puheenjohtajana oli vain vaikuttaa siellä käsiteltävien asioiden määrään. ”Kunnollista pohjustusta” eli ”monipuolista ja laajaperäistä selvitystä” ei ehdittäisi tekemään eikä ”käytännöllisiä tuloksia” saavutettaisi, von Wright totesi, jos kysymyksiä olisi liikaa. Äänioikeuskysymystä hän ei pitänyt ajankohtaisena ja ilmaisi harminsa af Ursinin kärsimättömästä ”moitehalusta”.

Vastine seurasi samassa. Äänioikeusasiasta af Ursin töksäytti heti kärkeen, että valtuuskunnan piirissä oli ”salaisesti” ajettu konservatiivista korkeintaan 10 äänen periaatetta edistyksellisen ääni per kansalainen -uudistuksen sijaan. Hän myös tuli paljastaneeksi, että von Wrightin luotsaama yhteenliittymä oli kiertokirjeitse alleviivannut, kuinka tärkeää on tässä kysymyksessä miettiä huolellisesti, ”mitä asian etuun katsoen nykyään on viisasta vaatia [ja] mitä ei”. Näin af Ursin tahtoi mitä ilmeisimmin tähdentää, että strateginen varovaisuus kieli puolinaisesta sitoutumisesta työväenasiaan. Hän sanoikin suoraan, että ”mitä jyrkemmin jo tässä kokouksessa vaaditaan [kaikille äänioikeutetuille vain] 1 ääntä, sitä paremmin” päästään edes riittäviin tuloksiin, kuten Belgiassa käyttöön otettuun uudistukseen. Jos tähän ei ylletä, silloin ”9--10 äänen miehet äänestävät kaikki muut kumoon ja työmiehillä ei tule olemaan niin mitään valtaa”. Vauhtiin päästyään af Ursin väitti valtuuskunnan pyrkivän ”viattoman” asioiden määrän hallinnan lisäksi omavaltaisesti poistamaan kokousohjelmasta sille itselleen ”vastenmielisiä kysymyksiä”.

Sattuvasti hän pääsi esitelmöimään pian tämän jälkeen lyceetissään työväenliikkeen ajankohtaisesta tilanteesta ulkomailla. Samaan aikaan Björneborgs Tidning (1860--1965) tuomitsi (11/iii/96) hänen kirjoituksensa, joissa vihjattiin, että työnantajia voisi pakottaa kymmenen tunnin työaikaan ryhtymällä viivyttelemään töiden tekemisessä työpaikoilla. Tämä uhmaan yllyttäminen kieli halusta käytellä työväenkysymystä keppihevosena fennomanian asiassa, samalla kun se vaaransi monen työntekijän ja heidän perheidensä toimeentulon. Moinen ”puolustamattomissa oleva” käytös työväenyhdistyksen puheenjohtajalta ”harkitsemattoman työläismassan” edessä ja sen mukainen ”työväenliikkeen kehitys” enteilivät ”epäterveitä tapahtumia koko maalle”.

Debatti oli kuitenkin vasta äitymässä. Hufvudstadsbladetissa (15/iii/96) von Wright arvosteli Työmiestä ja af Ursinia maltin puutteesta, mihin af Ursin vastasi (18/iii/96) syyttäen tätä naiiviksi ja epäillen, että työväenyhdistysten perustaja ei voinut ”järkevien ja sosiaalipoliittisesti sivistyneiden ihmisten keskuudessa vallitsevasta kannasta” poiketen sulattaa lakkoa oikeutettuna vastatoimena työntekijöiden kaltoinkohtelulle. ”Maltilliset fraasit” eivät riittäneet saamaan enemmistöä työnantajista työajan lyhentämisen puolelle, joten tarvittiin muuta. Oli parempi olla ”vähättelemättä Suomen ainoaa työväenlehteä, joka voimakkaasti yrittää puolustaa laiminlyödyimmän kansanluokan oikeutta ja etua, jotka luonnollisestikaan eivät aina voineet käydä yksiin kaikkien muiden kansanluokkien edun kanssa”.

Samassa von Wright vastasi aina kannattaneensa ja yhä kannattavansa työajan lyhentämistä. Hän teroitti myös perustelleensa tätä näkemystä (muille) työnantajille niin, että jos nämä eivät ymmärrä myöntyä tällaisiin uudistuksiin, he tulisivat ennen pitkää pakotetuiksi niihin. Nyt vain oli hänen velvollisuutensa ”yrittää estää tämän tapahtuminen kunniattomasti” tai muin kuin ”puhtain asein” eli töissä hidastellen. Kiistakumppani näytti von Wrightin silmissä raivostuneen kritiikistä niin, että syyti mitä tahansa vastalauseita. Hän toivoi, että Työmies ottaisi vaarin arvostelusta ja ”hyödyttäisi eikä haittaisi työväenasiaa”. Mörön sijaan mahdollisuutena von Wright vakuutti yhä näkevänsä työväenliikkeen niin kuin sen näki hänen arvionsa mukaan ”jokainen järkevä työväenystävä ja kansalainen”. Hän vain peräänkuulutti esimerkiksi tai erityisesti Työmiestä ja sen linjaa koskevaa ”avointa keskustelua” turhan ja heikkoudesta kielivän ”kritiikinpelon” sijaan.

ÅT ilmoitti (20/iii/96) puolestaan pidättäytyvänsä julkaisemasta ”af Ursinin sosialistisia haihatteluja [fantasterier]”. Tämä laski liikkeelle pienen vihkon omasta ja lehden välisestä kiistasta, mitä Työmies tuki mainitsemalla asiasta ja sutkauttamalla ÅT:n henkivän oikeinpa aitoa ”viikinkiläistä vapaamielisyyttä”.

Hufvudstadsbladetkin viivytteli af Ursinin vastineen julkaisemisessa. Viimein (29/iii/96) hän pääsi torjumaan von Wrightin väitteet kunniattomuudesta. Työnantaja saattoi omaksi edukseen koettaa hoputtaa työntekijää, mutta vastaavasti työntekijä voi omaksi edukseen hidastaa tahtia. Työnteon intensiteettiä pystyi hyvinkin nostamaan, jos työaika vähenisi. Kysymys ei ollut sopimuksen rikkomisesta vaan intresseistä, joita työntekijöiden piti tarvittaessa voida edistää lakkojen avulla. Näin af Ursinin onnistui härnäämään vastaus von Wrightiltä, joka samassa myönsi näkevänsä lakot ”vaaralliseksi aseeksi”. Yhä viivyttelyn kunniattomaksi todeten hän kuitenkin sanoi, että ei pidä, vaikka on aina kysyttäessä kehottanut välttämään lakon, lakkoilua oikeudettomana, kunhan laillisuudesta pidetään kiinni. Tähän von Wright lisäsi, että kun hänen nyt haastettu maltillinen lähestymistapansa asioihin oli johtanut työajan merkittävään lyhentymiseen, niin af Ursinin jyrkempi ote oli jo aiheuttanut Turussa halkeaman työntekijöiden ja työnantajien välille ilman mainittavia kohennuksia työtä tekevien asemaan.

Yhtä kaikki tehtailija antoi periksi. Kun lehdet kertoivat (esim. Satakunta (1873--; nyk. Satakunnan Kansa)) (8/vi/96) kesäkokouksen ohjelmasta, kävi ilmi, että von Wright oli itse aikeissa alustaa nimenomaan työajan lyhentämisen kysymyksestä. Mutta kuten vaikkapa Uusi Suometar uutisoi (23/vi/96), hän ehdotti mahdollisen työaikalain jatkoksi ”yleisen mielipiteen virittämistä” ja ”lujasti organiseerattujen yhdistysten esittämiä vaatimuksia” sen lyhentämiseksi vielä lisää. Näin von Wright siis epäsuorasti sulki pois vaikuttamisen lakkoilemalla ja korosti oman järjestönsä avainasemaa. Hänen kriitikkonsa af Ursin oli saamassa pohjustettavakseen huomattavasti vähemmän tulenaran raittiusasian, mutta sen hoitikin lopulta Raittiuden Ystävien (1853--) nuori johtohahmo Matti Helenius (1870--1920). Turun työväenyhdistyksen vetäjä alusti sen sijaan niin ikään melko neutraalissa työnvälityskysymyksessä ja ehdotti yhtä lailla työnantajia kuin -tekijöitä hyödyttävän valtiollisen keskustoimiston perustamista Helsinkiin. Irtolais- ja torpparikysymyksen painoarvo näkyi niiden ottamisessa kokousohjelmaan -- ja vaikeus pätevän pohjustajan puutteessa.

Itse kesäkokouksen 9–11/vii puheenjohtajaksi valittiin von Wright ja varapuheenjohtajaksi af Ursin. Herkullisesti työaikakysymystä käsiteltäessä (esim. Karjalatar (1874--; nyk. Karjalainen) (16/vii/96)) helsinkiläinen alusti ja turkulainen johti puhetta. Arvattavasti nousi esiin kysymys lakosta vaikutuskeinona, jolloin von Wright kutsui sitä ”sodaksi yhteiskunnassa”. Tätä myötäiltiin. Joensuulainen Karjalatar kyllä arvioi (18/vii/96), että kokousedustajista ylisummaan noin 40 oli ”jyrkemmällä” ja vain kymmenkunta ”vanhoillisella” kannalla eri uudistusten ajamisessa, mutta esimerkiksi af Ursinin radikaali ehdotus kaikenlaisen vähimmäistulomäärän poistamiseksi talonpoikaissäädyn edustajavaaleissa ja äänioikeuden laajentaminen sotamiehille ja palvelijoille hylättiin.

Lehdistä Tammerfors (1882--1972, aik. & myöh. Tammerfors Aftonblad) koetti eritellä (18/vii/96) tilannetta kokouksen jälkeen. Sen mukaan työväenliikkeellä oli valittavanaan joko kauempaa ulkomailta tuttu ”pommien ja kiihotuspuheiden” polku tai pohjoismainen ”valistuksen siunauksellinen” tie. Rauhanomainen vaihtoehto tarkoitti ”isänmaalliselta, uskonnolliselta ja yleisinhimilliseltä pohjalta” nousevaa ”ruumiillista työtä tekevän luokan herättelyä”, jotta tästä ”tehtäisiin julkiseen elämään osallistumisen arvoista”. Juuri tähän pyrki Tammerforsin mukaan kansansivistystyötä tekevä järjestö Arbetets Vänner (1891--), josta poiketen työväenyhdistykset olivat luisuneet ”radikaalien työläistenparantajien” käsiin. Niin oli ajauduttu tilanteeseen, jossa lakot olivat arkipäivää ja Työmies usutti työläisiä kaikenlaiseen vastahankaan ”puhtaasti sosialistishenkisillä palopuheillaan”. Työväenkokousta luonnehti yhtäältä jako maltillisiin ja radikaaleihin, toisaalta ”radikaaleista radikaaleimpien, kuten tri af Ursinin”, valmius tinkiä vaatimuksistaan. Yllättäen tai ei, Tammerfors kallistui puoltamaan kahdeksan tunnin työpäivää hyvänä tavoitteena jo terveellisyys- mutta myös tuottavuussyistä.

Kokouksen myötä von Wright väistyi Helsingin työväenyhdistyksen johdosta. Ylipäänsä vonwrightiläiset jäivät puolustuskannalle työväenliikkeessä, vaikka lopullisesti he jättivätkin sen toisiin käsiin vasta myöhemmin.

Suurimman voittonsa af Ursin sai pääsemällä kertomaan kokouksesta oman näkemyksensä vapaamielisen foorumin paraatipaikalla eli Päivälehti-etusivulla (1889--; nyk. Helsingin Sanomat) (31/vii/96). Äänimäärätavoitteen asettaminen kaikille vain yhteen oli hänestä kokoontumisen tärkein tulos, joka riitti aiheuttamaan levottomuutta niin ruotsin- kuin suomenkielisissä ylimystöpiireissä. Ruotsalaisen kirjailijan Viktor Rydbergin (1828--1895) romaania Aseseppää (Vapensmeden, 1891: suom. 1895) lainaten -- ”Sinä yrität mahdottomia. Mutta siinä sinä teet oikein, sillä ainoastaan siten pääsee mahdollisen äärimaille” [Du försöker det omöjliga. Men däri gör du rätt, ty endast därmed når man till den yttersta gränsen för det möjliga.]” – hän arvioi, että ”suhteellisesti läheisessä tulevaisuudessa” päästäisiin Suomessakin ”Euroopan sivistysmaissa” saavutettuun yhden äänen käytäntöön. ”Suuren enemmistön” osallistuminen oli päässyt alkuun ja moni pelkäsi ”rakastetun vallan joutuvan toisiin, se on koko yhteiskunnan käsiin”. Ja ”koko kansan käsiin” se oli todella siirtymässä ”muutamien kansaluokkien” kourista. Erityisen työväenpuolueen perustamistakin af Ursin sanoi tunnustelleensa kokouksessa, mutta tämä oli skandaalin pelossa jätetty sikseen. (Siihen hän palasi pian (5/ix/96) Työmies-kirjoituksessaan.) Joka tapauksessa oli tultu uuteen tilanteeseen:

”[E]nnen kaikkea on nyt Suomen työväen valistuneempi osa herännyt täydelliseen itsetietoisuuteen ja tämä on mahtava voima, jotka meidän nykyiset puolueemme ja muut asianomaiset eivät rankaisematta voi laiminlyödä ja halveksia. Se ehdottomasti pakoittaa nämä kallistamaan korvansa työväenkin vaatimuksille, jos tahtovat elää parlamentaarisessa yhteiskunnassa.”

Tarvittiin vielä ”kamppailua ennakkoluulojen ja itsekkäiden pyyteiden kanssa”. Tarvittiin sellaisten tukea, ”joita ei mikään oma etu sokaise”. Ja tarvittiin ”ihannekuvien luomisen ja tunteitten herättämisen” lisäksi taisteluvalmiutta. Näin af Ursin esitti suoranaisen sosiaalidemokraattisen manifestin, johon oli taitavasti ladattu sekä toiveikkaan eteenpäinmenon riemua että piilevää uhkaa.

Lokakuussa uutisoi Aura (22/x/96) etusivullaan Turun työväenyhdistyksen ”lopullisesti” irtautuneen ”kaikesta yhteydestä” Suomalaisen puolueen kanssa. Muiden muassa Milliin viitaten af Ursin kuvasi vastineessaan taktiikkaa, jossa suomenmielisiä painostettiin tuesta luopumisen uhalla ottamaan vaaliehdokkaiksi myös työväenyhdistyksen nimeämiä henkilöitä. Päivälehti-jutussaan hän vahvisti (24/x/96), että työväenliike hyväksyisi suomenmielisten tuen, jos sitä olisi saatavissa, mutta ei harrastusten ja etujen eriävyyden vuoksi tahtonutkaan sen enempää kanssakäymistä: ”Työväki ei etupäässä harrasta sitä tahi tätä kieltä, [vaan] se harrastaa tilansa kohottamista suomen [ja] ruotsin kielellä -- jo siitäkin syystä, että meillä on sekä suomen- että ruotsinkielisiä työmiehiä.” Jos työväen ehdottamia ehdokkaita ei otettu vaaleihin, sillä oli oikeus tehdä ”valtiollinen vaalistreikki, kunnes heidän ehdokkaansa varteenotetaan”. Minkä tahansa kielen asiaa ajava mutta ”työväen vaatimuksista” piittaamaton puolue oli työväen vastapuolue. Jälleen hän muistutti Millin linjanneen, että työväki vaati ensisijaisesti omaa edustusta ja sen estyessä salli vanhoillisten päästä parlamenttiin, niin että vähitellen vapaamielisten kokiessa asemansa uhatuksi se taipui parempaan yhteistyöhön työväenliikkeen kanssa. Aura reagoi painamalla seuraaviin lehtiin useita af Ursinin vastaisia juttuja, joissa tätä syytettiin valehtelijaksi ja luottamuksensa menettäneeksi johtajaksi ja kehotettiin eroamaan yhdistyksensä johdosta. Tulitukea antoi (1/xi/96) esimerkiksi Wiipuri (1893--1918).

Painostuskampanjaan yhtyi (30/x/96) myös Heleniuksen lyhytikäinen Työväen Lehti (1895--1896). Tätä hyökkäystä laajasti ymmärretyn työväenliikkeen sisältä motivoi varmasti ainakin se, että af Ursin oli nimittänyt päätoimittajaa ”pojannulikaksi”. Mikään ei kuitenkaan pysäyttänyt turkulaista, jonka uuden marraskuisen yleisöluennon aiheeksi kerrottiin lehdissä Britannian uusimmat kamppailut. Sitä ennen Työmiestä pulskisti hänen perusteellinen välienselvittelynsä suomalaisuusliikkeen kanssa 31. lokakuuta. Siinä af Ursin selitti, että Suomalainen ja Ruotsalainen puolue taistelivat maan kaksipuoluejärjestelmässä kielen sijaan vallasta ja yrittivät tehdä työväestöstä itselleen edullisen ”keppihevosen” ja ”äänestyskoneen”. Nyt tuli perustaa työväen oma puolue, joka saattoi kahden muun ”vallanhimoon” luottaen odottaa niiltä myönnytyksiä. Armolahjojen sijaan kysyttiin taistelua mutta myös kykyä sopimuksiin. Kielikysymys on jo pitkälti ratkaistuna painumassa taka-alalle, joten ”valtiollista älyä” kaivattiin nyt ”oman kansanluokan kohottamiseksi”.

Tarkkanäköisen raportin Turun tapahtumista antoi ahvenanmaalainen Åland (1891--). Sen mukaan af Ursin oli ”tarjoillut ’kansallisille’ perin viiltävän läksyn”. Kun työväenyhdistys oli painostanut Suomalaista puoluetta ottamaan sen ehdottaman ehdokkaan listoilleen tai jäämään vaille tukea, suomenmieliset kieltäytyivät omaksi tappiokseen paljastaen täten Ålandin mukaan, että työväenasian kannattamisen sijaan ”se tahtoo pidätellä kaikkia työläisten yrityksiä itsenäisyyteen”. Lehden kirjeenvaihtaja myös vahvisti af Ursinin korostaman brittiläisen ennakkotapauksen sopivuuden: fennomaanien härkäpäisyys kääntyi Turussa ruotsinmielisten eduksi niin kuin Britannian konservatiivit olivat voittaneet, kun liberaalit viittasivat kintaalla työläisten vaatimuksille. Kohta (7/xi/96) Åland kuitenkin jatkoi oman asemansa kirkasten, että työaikaa ei pitäisi pakottaa laeilla, ja että työväenpuolue oli Suomessa mahdoton idea, koska ruotsin- ja suomenkieliset työläiset eivät pystyisi sellaisessa yhdistymään.

Joulukuisena lyseoesitelmänään af Ursin puhui sleesiansaksalaisen filosofin Georg von Gizyckin (1851--1895) siveysopista. Millin ja työväenasian suhteista hän jatkoi Työväen Kalenterissa 1897. Ja maaliskuun yleisöesitelmä kertoi tehtaasta Ranskassa, lokakuun taas sveitsiläisestä kasvatustieteilijästä Johann Friedrich Pestalozzista (1746--1827). Borgå Nya Tidningissä (1892--1901) af Ursinia luonnehdittiin (12/xi/97) ”demokratian ja työväenliikkeen punaiseksi edustajaksi”. Hän avusti taas Työmiestä kirjoittaen, että ”työväki ei enää anna tyrkyttää päällensä holhoojia, edusmiehiä”. Mahtavan liikkeen kanssa ”oli sovittava” eikä sitä ollut enää ”komennettava”. Satakunta parkaisi (23/xi/97) heti, että ”luokkaedut” on tässä linjassa pantu ”korkeammalle kuin yhteinen etu”, mikä oli vaaraksi työväenasialle, yhteiskunnalle ja koko maalle. ”Yksityisetuja” ei pitänyt laskea ohi ”koko kansan, koko maan edun”. Satakunta toivoi työväenliikkeen suosivan ”rauhallista ja järjellistä suuntaa”.

Yhtään vähemmän radikaaliksi af Ursin ei taatusti mieltynyt porvariston silmissä hänen osallistuttua oikeustieteestä valmistuneen rauhanaktivistin Jean Boldtin (1865--1920) Humanitas-lehden (1896--1898) numeroon (6/97) työväenasuntokysymyksistä. Sama aihe hänellä oli myös joulukuisessa lyseoesitelmässään. Kirjana häneltä julkaistiin pikkuinen tekstikokoelma Työväenkysymyksiä (1897).

Tammikuussa 1898 af Ursin jatkoi esitelmöintiään katsauksella Norjan työväenliikkeeseen. Työmies julkaisi myös (12/ii/98) hänen myönteisen arvostelunsa klassisen filologian professorin Ivar Heikelin (1861--1952) kirjasta Språkpartierna och arbetarfrågan. Erään avainkirjoituksen julkaisi (13/vii/98) Päivälehti, kun af Ursin hahmotteli jälleen yleistä edistyslinjaa: ”Miesten palkat ovat kohonneet työmiesten yhteenliittymisillä ja ehdollisesti työlakoilla[.] Samoilla keinoilla saadaan naistenkin palkat kohoamaan vihdoin miesten palkkojen tasalle: Samasta työstä saadaan sama palkka, joka palkkakysymyksen alalla on lopputarkoitus.” Hänen asianaan oli vastustaa tunnetun naisasianaisen Alexandra Gripenbergin (1857--1913) yläluokkaisilta tuntuneita ja ”sosialismin pöpön” torjumiseen tähdänneitä näkemyksiä, kun hän esimerkiksi muistutti, että sosiaalidemokraatti Bebel oli puolustanut sekä naisten oikeuksia yleensä että näiden oikeutta työhön.

Uusi Suometarkin uutisoi kerran myönteisesti af Ursinista. Se nimittäin mainitsi (13/xi/98) ”Pikku uutisia” -palstallaan, että tämän kirjoitus Suomen tapaturmalaista oli ilmestynyt ”yli koko maailman levinneessä ansiokkaassa aikakauskirjassa Soziale Praxis [(1895--1943)]”. Vähemmän yllättävästi vapaamielisempi Tampereen Sanomat (1866--1900 & 1905--1939) kehui af Ursinin esitystä raittiuskokouksessa. Esipuhe suomennoksessa merkittävän saksalaisen yhteiskuntatieteilijän Werner Sombartin (1863--1941) laatimasta kirjasta, joka pureutui sosialismin nousuun (1898--1899), herätti itse teoksen lailla sentään pöyristystä vanhoillisissa piireissä.

Mutta liberaalien ja radikaalien nuorsuomalaisten pääväline Päivälehti kuulutti (1/xii/98) af Ursinin nimen yhtenä sen seuraavan vuosikerran avustajista. Äkkiä Turun fantasiasosialistista oli tullut hyvinkin laajasti hyväksytty ja tervetullut henkilö, joka pedagogien Tidskriftiin 1899 kirjoittamien lapsipsykologiaa (2/99) ja varhaiskasvatuksen pioneeria Friedrich Fröbeliä (1782--1952) (4/99) käsittelevien artikkelien lisäksi kirjoitti esimerkiksi Kasimir Leinon (1866--1919) ja Eino Leinon (1878--1926) toimittamaan Nykyaikaan (1897--1899) artikkelin (8/99) maanpuolustuksesta. Arkkivihollinen Åbo Tidning sentään kommentoi lähes vanhaan malliin, että tätä aihetta tarkastellut yleisöluento Turussa yhdistyksen omissa tiloissa oli osoittautunut ”teoretisoinniksi”, joka kirvoitti vain ”vaimeat aplodit”.

Kasvaneen tunnustuksen ja avartuneen kelpaavuuden syyt palautuivat osin poliittisen kentän muutokseen. Suomalaisuusliike oli jo 1880-luvulla alkanut jakaantua vanhoillisiin ja vapaamielisiin, ja 1890-luvun kuluessa tämä jako syventyi esimerkiksi tai erityisesti työväenasian noustessa yhä polttavammaksi. Päivälehti oli nimenomaan US:n vastavoimaksi luotu jungfennomaanien äänenkannattaja, jonka perustamista af Ursinkin oli tukenut muiden muassa Canthin tapaan. Kun työväenliike liukui pois vonwrightiläisistä lähtökohdistaan sosiaalidemokraattiseen suuntaan, nuorsuomalaisista moni halusi vahvistaa yhteyksiään siihen.

Edelleen af Ursin jatkoi lyseoesitelmiään aiheinaan esimerkiksi Britanniassa perustetut ”raittiusmajatalot ja -kahvilat”. Keväällä uutisoitiin hänen alustavan työväenyhdistysten kesäkokouksessa elinkeinolain muutoksista. Takaisku koitti, kun Åbo Tidning kertoi (26/iv/99) Turun työväenyhdistyksen pyörittämän lastentarhan johto- ja henkilökunnan irtisanoutuneen ja viitanneen alkaneisiin keisarivallan sortotoimiin ja protestiin af Ursinille.

Tälle läheisin uusi Länsisuomen Työmies (1898--1906; myöh. Sosialisti (1906--1918), Demokraatti (1919), Sosialisti (1920--1951), Turun Päivälehti (1951--2001)) arveli vaikuttimeksi joidenkin tahojen halun vahingoittaa yhdistystä. Se totesi vain, että tärkeää toimintaa jatketaan syksyllä. ÅT löi lisää löylyä kertomalla (30/iv/99) Turun säästöpankin myöntäneen työväenyhdistykselle 500 markkaa opetus- ja esitelmätoimintaan, kunhan ”af Ursinilla ei ole mitään tekemistä sen enempää kurssien kuin luentojen kanssa”. Sitten ÅT selosti (1/v/99) yhdistyksen järjestämän kokouksen kulkua: puheenjohtaja oli selitellyt jättäneensä osallistumatta venäläistoimia vastustaneeseen suureen adressiin sen paikallisen puuhamiehen poliittisen toiminnan vuoksi. Tämän jälkeen af Ursin oli saanut luottamuslauseen jatkaa, kun jäsenet eivät tahtoneet myydä ”omaa tohtoriaan” 500 markalla tai millään suuremmallakaan summalla.

Helsinkiläinen pää-Työmieskin palasi vielä asiaan (4/v/99). Sen mukaan tapauksessa oli ollut se hyvä puolikin, että toimeensa vähemmän hyvin soveltunut opettajakunta oli saatu samalla väistymään vastuusta. ”Suuri rynnäkkö työväkeä vastaan” ei ollut saanut sitä menettämään malttiaan, af Ursin oli kuulemma vain sutkauttanut olleensa pettynyt saadessaan tietää hinnakseen vaivaiset puolen tuhatta markkaa. Ja kun tämä vain lyhyesti kertoi ÅT:lle lähettämässään vastineessa (2/v/99) paikallislehden raportoineen tapauksesta erheellisesti, toimitus tyytyi puolustelemaan, että se oli juttuaan tehdessään joutunut turvautumaan pikaisiin muistiinpanoihin vauhdikkaasta tilaisuudesta. Ei siis vaihdettu jo perinteisiksi käyneitä haukkuja ja tölväisyjä.

Länsisuomen Työmies kertoi (6/v/99) joutuneensa paperitoimitusten ja sähkönjakelun häiriöiden takia kuolinkouristuksiin. Yläluokka tai Auran suistokaupungin ”vaikutusvoimaiset kapitalistit” olivat ruvenneet ”väkivaltaisilla pakkokeinoilla kukistamaan työväkeä” ja ”tappamaan” sen yhdyssidettä ja muita hankkeita. Lastentarhan ja kurssien vastaiset toimet kuuluivat tähän kampanjaan, jonka uusimmassa vaiheessa Turun kirjapaino-osakeyhtiö kieltäytyi painamasta lehteä. Tekaistut syytökset isänmaallisuuden puutteesta eivät voineet päteä, joten taustalla vaikutti ”itse työväenasian vastustus”. Kun pelissä olivat ”kapitalistien edut”, ei ”oikeudella, periaatteella, vapaalla sanalla ollut mitään arvoa”, vaan kaikki kaikessa oli ”väkevämmän valta”. Näin ei kuitenkaan ”lannistettu työväkeä” tai pidätelty ”maailman köyhälistön” näkemyksiä. Nyt vain työväen toivoman ”rauhallisen sovinnon” sijaan oli aloitettu ”luokkataistelu”. Mukailtiin vielä suomentamistaan odottaneen Kommunistisen manifestin sanoja ”työväellä on kaikki voitettavissa, mutta ainoastaan kahleet menetettävissä”. Perään selostettiin tarkemmin päiväkotitapaus ja teroitettiin, ettei kellään ollut ollut esittää saati perustella Turun työväenyhdistyksen puheenjohtajan epäisänmaallisuutta.

Tamperelainen Kansan Lehti (1898--1991) osoitti solidaarisuutta ja mainitsi (6/v/99) Turun herrojen ”ryhtyneen häpäisemään ja vainoomaan” af Ursinia. Moinen ei ”suinkaan ollut omiansa yhdistämään eri kansankerroksia toisiinsa”.

ÅT jatkoi painostusta. Sen julkaiseman toimittaja John Hedmanin (1840--1916) kirjoituksen mukaan (9/v/99) päiväkotijupakan olisi luullut havahduttaneen af Ursinin oman ”päättömän toimintansa” haittavaikutuksiin eli ”ajattelevien kansalaisten” epäsuosioon, mutta siksi pahoin ”puoluehoureen ja kestämättömien utopioiden sokaisema” tämä oli, ettei millään herännyt. Hedmanin mukaan sietämättömintä oli kuitenkin täysin ”valheellinen” kuvaus suuresta adressista vetäytymisen syistä, kun ei voinut mitenkään pitää paikkaansa, että vasta jonkun muka väärä tapa edistää asiaa olisi vieroittanut sitä alun pitäenkin karsastaneen työväenjohtajan pois hankkeesta.

Työmies puolestaan esitti (12/v/99) vastaavan toimittajansa Matti Kurikan (1863--1915) suulla af Ursinia kansantalouden opettajaksi yliopistoon. Muuten uhkaisi tilanne, jossa lyötäisiin laimin ”uusien yhteiskunnallisten vaikutteiden” ja ”työn ja pääoman kamppailun kaikkien suhteiden” opetus ja jätettäisiin ”syvät rivit” valistumattomina ”vapaakaupan jalkoihin”. Sopivasti ilmestyikin af Ursinin Työväenkysymyksiä II. Se sai Päivälehti-arvioijan, työväenvaltuuskuntaa johtaneen, historiasta 1894 väitelleen Santeri Ivalon (oik. Ingmanin) (1866--1937) kehut (17/vi/99). Paitsi että kirjanen yleisesti oli ”huomattavin ja tärkein” viimeaikainen julkaisu aihepiirissään, sen jyrkätkin vaatimukset -- ”yläluokan tulee ruveta totisesti harrastamaan alaluokan parasta” -- olivat ”epäilemättä oikeutetut”. Kriitikko tosin moitti af Ursinia eräänlaisesta ehdollisesta isänmaallisuudesta, mikä vääristi työväen jonkinlaiseksi juurettomaksi joukoksi. Toisekseen olisi epämääräisen ylä- ja alaluokan sijaan parempi puhua ”köyhälistön” ja ”pääomien sekä niiden edustajien” välisistä jännitteistä.

Uusi Suometar antoi sekin sapiskaa (23/vi/99) ”kaupan hieronnasta” isänmaallisuusasiassa. ”Ylä- ja alaluokalla on yhteiset edut”, lehti linjasi ja tuomitsi sekä af Ursinin vaatimukset myönnytyksistä ja uhrauksista yläluokalle että tavan piirtää alaluokasta lurjusmainen kuva. Vaikka myrskyt olivat nostaneet pintaan ”pohjamutaa”, suomalaisen ”työväenluokan syvissä riveissä” pulppusi yhä ”lähteen kirkas sydänsuoni”.

Työmies puolestaan kommentoi (13/v/99) af Ursinia vastaan noussutta ajojahtia. Lehden sanoin epäilyt isänmaallisuuden puutteesta Kurikassa saattoi ymmärtää reaktioiksi tämän kärkkääseen tapaan suomia vastustajiaan, mutta ”työväenliikkeen oikea johtaja maassamme” ja ”ainoa tohtorismies, joka nauttii koko järjestyneen työväen luottamusta ja kunnioitusta”, kirjoitti niin paljon vähemmän piiskaavasti, pikemminkin ”neuvovasti ja selvittävästi”, että hänen mustamaalaamistaan piti kummeksua. Kansan Lehti luonnehti (3/vi/99) af Ursinia ”eteväksi ja rakastetuksi työväenliikkeenjohtajaksi”. Uusi Työväen Kevätlehti sisälsi häneltä kirjoituksen australialaisten työläisten pyrinnöistä ja niin hänestä itsestään kuin Bebelistä kuvilla varustetut pienoiselämäkerrat. Viimein Päivälehti (28/vi/99) ja Aamulehti (1881--) (30/vi/99) julkaisivat af Ursinin Haminassa työväen kesäjuhlassa pitämän puheen isänmaallisuudesta.

Wasa Nyheterin (1895--1900) kanta oli (1/vii/99) tiukka. Sen mukaan työväenliike oli kulkenut wrightiläisyydestä päivälehteläisyyden kautta työmiesläisyyteen. Nyt kun se voimansa tunnossa puuhasi puoluetta, kylvi luokkavihaa ja vaali ehdollista patriotismia, sen oli hyvä muistaa olevansa vain ”pintakuohua”. WN näet laski, että maassa oli noin 100 000 työläistä, joista vähintään 90 prosenttia ei kuulunut yhdistyksiin. Ja yhdistyksiin kuuluvistakin moni oli paljon maltillisempi kuin niiden johtajat.

Lehdet kertoivat kuitenkin 21. heinäkuuta af Ursinin tulleen yksimielisesti valituksi uuden Suomen Työväenpuolueen (1899--1903; myöh. SDP (1903--)) puheenjohtajaksi Turussa pidetyssä työväen kolmannessa yleiskokouksessa. Pian kerrottiin (esim. Tampereen Sanomat 23/vii/99) sen ohjelmakin: yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, eduskunnan lainsäädäntö- ja verotusoikeus, täydellinen yhdistymis-, kokoontumis-, lausunto- ja painovapaus, kahdeksantuntinen työpäivä, yleinen koulupakko, rauhan aate, kieltolaki, työväensuojeluksen ja ammattientarkastuksen tehostus, progressiivinen ansio- ja perintövero, valtiollinen työväenvakuutus, maksuton oikeudenkäynti ja lääkärinapu sekä irtolaisten, torpparien ja pientilallisten aseman kohennus.

Lokakuussa ilmestyi af Ursinilta Työväenkysymyksiä III. Loppuvuodesta hän auttoi neulojattarien työtaistelun loppuratkaisuun, jossa lakkolaiset saivat kaipaamansa uudistukset.

Vuosisadan vaihtuessa af Ursin oli siis 46-vuotias lyseonlehtori, kansansivistäjä, toimittaja sekä työväenyhdistys- ja säätyvaltiopäiväkonkari. Hän oli yli vuosikymmenen ajan toiminut työväenasian edistämiseksi enemmän tai vähemmän sosiaalidemokraattiselta pohjalta. Varsinkin kotikaupungissaan Turussa ja sen lähialueilla hän oli koko lailla perusteellisesti hermostuttanut sekä suomen- että varsinkin ruotsinkielisen sivistyneistön ja saanut osakseen henkilövainoa muistuttavaa arvostelua. On hankala sanoa, missä määrin tämä johtui hänen erityisestä tavastaan puhua, kirjoittaa tai muuten toimia, kun työväenliikkeen oikeuksien vaatiminen jo itsessään järkytti vanhoja vallanpitäjiä. Aivan ilmeisesti hänessä yhdistyneet aatelis-akateeminen itsetietoisuus ja poliittisesti tulenarka sanoma olivat myrkkyä monille sellaisille tahoille, jotka olivat tottuneet vahvaan asemaansa yhteiskunnassa ja enemmistön hiljaiseen kuuliaisuuteen. Voidaan muistaa poliittisen historian uranuurtajiin kuuluneen Jaakko Paavolaisen (1926--2007) Tanner-elämäkerrassaan 1977 esittämää kuvausta, jonka mukaan ”aristokraattinen elämäntunne ja -tapa leimasi af Ursinin henkilökohtaista elämää” vielä sosialismin omaksumisen jälkeenkin.

Käydään tässä enää vain lyhyesti läpi af Ursinin myöhemmät tekemiset. Ryhdyttyään puolueen puheenjohtajaksi hän jättäytyi Turun työväenyhdistyksen vetovastuusta, mutta hän toimitti Länsisuomen Työmiestä vuosikerran 1900. Seuraavana vuonna valmistuivat esitys työläisten ammatillis-poliittisesta järjestäytymisestä Euroopassa ”Työväen Kirjasto” -sarjassa 1901 ja tamperelaiselle Sampo-kustantamolle tehty käännös belgialaisen sosialistin Edward/Edouard Anseelen (1856--1938) täysimittaisesta romaanista Uhrautunut kansan hyväksi (Voor 't volk geofferd, 1881) sen ranskannoksen (1887) pohjalta. Lisää af Ursinin Työväenkysymyksiä julkaistiin.

Laajempaa julkisuutta merkitsi Otavan kustantama (ja myöhemmin niin ruotsiksi kuin saksaksi käännetty) kirjanen Työväenkysymys Suomessa (1902). Varsinkin Päivälehti kiitti sitä lämpimästi. Samana vuonna päivänvalon nähnyt ja af Ursinin avustama helsinkiläinen aikakauslehti Kevät hyytyi avausnumeroonsa. Hän itse käväisi lepäämässä terveydellisistä vaivoistaan norjalaisessa parantolassa. Forssan kokouksessa elokuussa 1903 otettiin käyttöön nimi SDP ja avoimesti sosialistinen ohjelma, mutta af Ursin oli tässä vaiheessa virkistäytymässä Keski- ja Etelä-Euroopan matkallaan, josta hän kirjoitti Päivälehti-numeroihin kulttuuripainotteisen juttusarjan. Taiteilijakuva laajentui pienteoksella Muistelmia matkoilta pohjoiseen ja etelään 1 (Hautala 1904) ja muhkealla omien ja muiden (mm. Bebelin, Lassallen, Kautskyn ja Zetkinin) ”sosiaalipoliittisten esitelmien” kokoelmalla Kuvauksia nykyisestä ja tulevasta yhteiskunnasta (1904), jonka Otava kustansi mutta Painoasiain ylihallitus takavarikoi ilmeisesti liian kumouksellisena. Omakustanteena ilmestyi myös Koitar-niminen työväenkalenteri (1904--1905).

Avaintapahtuma niin af Ursinin elämässä kuin koko Suomen historiassa oli suurlakko loka--marraskuussa 1905. Työväenliikkeen johtoon kuuluvana, jo kokeneena poliittisena vaikuttajana ja ajan aatteisiin perehtyneenä henkilönä hän ymmärsi murroksen merkityksen: samaan aikaan kun suuriruhtinaskunta onnistui palauttamaan kaventunutta itsemääräämisoikeuttaan ja voimistamaan uhattua omalakisuuttaan, erilaiset yhteiskunnalliset voimat astuivat esiin modernien puolueiden muodossa, ja yleinen vapautumisen ja nykyaikaistumisen aalto hyökyi yli maan. Sensuurin hampaisiin jäänyt af Ursinin edellisvuoden kirja ilmestyi nyt uutena otsikkonaan Tulevaisuutta kohti, siinä missä Sampo laski liikkeelle viidennen osan hänen Työväenkysymyksiä-sarjastaan. Lisäksi hän sai Työväen Kalenterissa 1905 (ja vuoden 1906 puolella erillisvihkona) julki ensimmäisen suomenkielisen käännöksen Karl Marxin (1818--1883) ja Friedrich Engelsin (1820--1895) Lontoossa 1848 julkaistusta hittiteoksesta Manifest der kommunistischen Partei. Kun Suomessa hyväksyttiin kesäkuussa 1906 kansainvälisestikin perin edistyksellinen, lokakuussa voimaan tullut valtiopäiväjärjestyslaki ja siirryttiin säätyvaltiopäivistä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden pohjalta järjestettävien vaalien kautta valittavaan yksikamariseen eduskuntaan, astuttiin samalla myös päämäärätietoisen järjestäytyneen sosiaalidemokraattisen liikkeen aikakauteen.

Ensimmäiseen moderniin parlamenttiin Suomessa valittiin maaliskuussa 1907 myös N. R. af Ursin. Hänestä tuli jäsen suuressa valiokunnassa ja niin perustuslaki- kuin työväenasiainvaliokunnissa. Yhdessä af Ursin ja 79 muuta olivat peräti 37 % kaikista äänistä saaneen SDP:n kansanedustajasta, kun vanhoillinen Suomalainen Puolue (1906--1918; nyk. Kansallinen Kokoomus (1918--) oli toiseksi suurin 59 edustajan ryhmällään (27,3 % äänistä), Nuorsuomalaiset (1906--1918; myöh. Edistyspuolue (1918--1951) kolmas 26 parlamentaarikollaan (13,6 %) ja RKP (1906--) neljäs 20 riksdagsledamotillaan (12,6 %) Maalaisliiton (1906--1965; myöh. Keskustapuolue (1965--1988), nyk. Suomen Keskusta 1988--) jäädessä 9 paikkaan (5,8 %) ja SDP:stä irtautunut Suomen kristillinen työväen liitto (1906--1922) kahteen (1,5 %). Helsingin vapaapalokunnan (1967 puretussa) talossa kokoontuneen eduskunnan ensimmäiseksi varapuhemieheksi tuli af Ursin, kun puhemiehen tehtävät uskottiin nuorsuomalaisten oikeistoon kuuluneelle P. E. Svinhufvudille (1861--1944), sillä sosiaalidemokraatit katsoivat häntä tarvittavan keisarivallan patoajaksi. Tänä mahtimiehen huippuvuotenaan af Ursin julkaisi myös toisen osan matkamuistelmakirjastaan.

Karriääri parlamentaarikkona (jos mukaan ei lasketa valtiopäiväjärjestysmuutosta edeltäneitä säätypäiviä) jäi yhtä lyhyeksi kuin ura yliopistolla. Jo joulutauolla af Ursin jäi pois kahdesta arvostetuimmasta valiokunnasta, ja seuraavissa vaaleissa -- eduskunnan tultua hajotetuksi jo huhtikuussa 1908 -- hän ei ollut enää lainkaan ehdolla. Hän oli toista kansanedustajistoa valittaessa heinäkuussa 1908 vasta 54-vuotias, mikä ei ollut paljon vetäytyjälle, joskin on muistettava, että keskimääräinen kuolinikä suomalaiselle miehelle oli vielä kymmenen vuotta myöhemminkin alle puolensadan. Lehtorina Turussa jatkanut af Ursin oli kuitenkin yhä myös aktiivinen kirjoittaja ja esitelmöijä. Pienten puhejulkaisujen ohella ilmestyi Otavalta 1909 sekä hieman laajempi katsaus ’kansankirjastojen’ käsitteeseen ja käytäntöihin että yleisesitys Saksan sosiaalidemokratian historiasta, opeista ja nykymuodoista. Samana vuonna saatiin Sosialistin kirjapaino-osuuskunnan kustannuksella jakoon puhekoonnos nimeltä Pohja. Vaikka af Ursin siis oli hypännyt tai tuupattu pois kansallisen politiikan kiitoradalta, hän oli monipuolisuutensa ja tuotteliaisuutensa takia merkittävä poliittinen toimija julkisena järjenkäyttäjänä, yhtä hyvin ylimalkaan modernien aatteiden esittelijänä kuin erityisesti vasemmistolaisen ajattelun ja yhteiskuntakriittisen kansalaisuuden muovailijana.

Tämän osoittaa myös kiinnostus Atlantin takana. Massachusettsin Fitchburgissa Yhdysvalloissa ilmestyi af Ursinin yli 400-sivuinen tekstikokoelma kekseliäin otsikoin Proletariaatteita (1914). Kirjoittamistyössä oli 1910-luvulla sinänsä hiljaisempaa, kun ilmeisesti paheneva silmäsairaus vaivasi liiaksi tekijää. Kun luokkaristiriidat ja poliittiset kamppailut kärjistyivät vuosikymmenen loppua kohti, työväen herättelijänä tunnettu af Ursin pysyi enimmäkseen hiljaa, vaikka kirjoittikin tuolloin tällöin lehtiin ja kävi puhumassa eri paikoissa.

Kansalaissodan syttyessä tammikuussa 1918 hän ei lähtenyt mukaan kapinaan. Etelä-Suomessa vallan ottaneiden punaisten hallintorakenteekseen muodostamaan Kansanvaltuuskuntaan hän ei ottanut osaa, vaikka häntä poliittisen historian tutkijan Marjatta Rahikaisen (s. 1945) mukaan pyydettiin kouluasioiden johtajaksi jo 28. tammikuuta 1918 eli kaksi päivää ennen kapinan alkua. Kieltävän vastauksen peruste oli heikentynyt terveys. Turun paikallishallinto puolestaan sai saman vastauksen tarjottuaan hänelle terveystoimen johtotehtävää. Kuten Rahikainen kertoo väitöksessään af Ursinista, tämä oli jo tammikuun puolivälissä jäänyt virkavapaalle opettajantyöstään äityneiden silmävaivojen takia.

Testamenttini-kirjaan sisältyvä kirjoitus ”Mies ja nainen” ilmestyi Työväen Kalenterissa 1918. Samoin koonnokseen otettiin hänen toinen kansalaissodan aikana ensimmäistä kertaa julkaistuista teksteistä, vuosijulkaisuun Punanen Viesti (1907--1922) päätynyt esitys tarpeesta muodostaa realismin ja idealismin synteesinä ideaalirealismi.

Aprillipäivän jälkeen jakoon saadun PV-painatteen ilmestyttyä af Ursin lähti 10. huhtikuuta maanpakoon Venäjälle. Rahikaisen väitöskirjan mukaan ratkaisu johtui luultavimmin siitä, että Turussa oli hänen lyseonsa vararehtori pidätetty helmikuussa, mikä oli aiheuttanut paitsi opiskelijaprotestin vanhaa sosiaalidemokraattia vastaan myös ilmeisesti erinäisiä uhkauksia valkoisten puolelta. Rahikainen kokoaa, että af Ursin otti sodan aikana kantaa julmuuksia vastaan, muistutti kumpaakin osapuolta vastuusta ihmiskunnalle, puhui vallankumouksesta ”välttämättömänä askeleena vapauden tiellä” vielä maaliskuun puolivälissäkin ja -- juuri ennen lähtöään -- vetosi sovintoon ja armahduksiin. Hän oli myös uumoillut, että Saksassa oli edessä tuhoisa vallankumous.

Maanpaossa af Ursin vietti ensin vuoden Pietarissa ja kesästä 1919 alkaen Moskovassa. Hän oli yhteyksissä suomalaisiin ilmeisen vähän, mutta Rahikaisen mukaan kontakti säilyi esimerkiksi elokuussa 1918 Neuvosto-Venäjällä perustetun Suomen Kommunistisen Puolueen oppositiota edustaneeseen Väinö Pukkaan (1895--1935). Niin sanotun ”kommunistisen vaalilipun” eli helmikuussa 1919 laaditun kehotuksen suomalaisille ryhtyä uudelleen aseelliseen vastarintaan af Ursin allekirjoitti, mitä hän myöhemmin kuvasi kiukustuneeksi reaktioksi valkoisten voittajien kostotoimiin. Luultavasti myös paine osallistua oli suuri. Tiedot af Ursinin väleistä neuvostokommunisteihin ovat epäselviä, mutta ilmeisesti hänellä oli ollut ainakin jotain tekemistä Grigori Zinovjevin (1883--1936) ja itsensä V. I. Lenininkin (1870--1924) kanssa (kesällä 1906 hän oli Saksassa tutustunut varmasti Bebeliin).


(HUOM! ESITTELY JATKUU TÄÄLLÄ)