N. R. af Ursin, TESTAMENTTINI SUOMEN KÖYHÄLISTÖLLE (1926/2025)

”[J]alo ja täysin sivistynyt ihminen on vain se ihminen, joka ymmärtää, että hänen tulee ensi sijassa työskennellä ihmiskunnan enemmistön hyväksi[.]”

Näin kirjoitti N. R. af Ursin (1854--1936) Tukholmassa 1922. Hän oli päätynyt kaupunkiin syyskesällä 1920 maanpakolaisena, joka ei ollut osallistunut sisällissotaan mutta joka oli pitkään työskennellyt suomalaisen työväenliikkeen palveluksessa.

(HUOM! TÄSTÄ ALTA JATKUU URSININ ESITTELY, JONKA ALKUOSA ON TÄÄLLÄ)

[...]

Elokuussa 1920 af Ursin matkusti Murmanskiin jatkaen sieltä Norjaan ja edelleen Tukholmaan. Hän pysytteli Rahikaisen mukaan enimmäkseen omissa oloissaan ja työsti Ranskan vallankumouksesta kirjaa, jota ei koskaan julkaistu. Hänen tyttärensä kanssa 1900-luvun alussa avioon mennyt vävy Albert von Hellens (1879--1950), Hämeen läänin maaherra ja oikeusministeri, viestitti apelleen kevätkesällä 1922, että Suomessa odottaisi pidätys, mutta enempää huolta ei pitäisi olla. Turkuun af Ursin palasi 27. toukokuuta 1922, joutui kuulusteluihin Helsingissä mutta pääsi vapaalle jalalla jo kuun lopussa. Seurasi syyte Turun hovioikeuteen valtiopetoksen suunnittelusta perusteenaan ennen kaikkea tuenilmaisu 1919 syntyneelle yllytyskampanjalle. Tuomio tuli kuin tulikin toukokuussa 1923 valtiopetoksen valmistelusta näyttönä ”kommunistisen vaalilipun” allekirjoittaminen sekä rangaistuksenaan puolitoista vuotta kuritushuonetta ja kolme vuotta kansalaisluottamuksettomuutta. Korkein oikeus muutti tuomion huhtikuussa 1924 ehdolliseksi. Kaikkiaan, kuten Rahikainen kokoaa, af Ursin selvisi maanpakolaisuutensa jälkeen kansalaisssodan (ja sen epilogien) juridisista jälkiselvittelyistä kärsien vain parin päivän tutkintavankeuden.

Hämeenlinnaan loppuelämäkseen asettunut konkari sai 1926 SDP:n laatuaan ensimmäisen kunniajäsenyyden. Häneltä ilmestyivät kirjoina omakustanteet Raittius ja työväki (1923) sekä Työväen runokirja (1924), leipzigilaisen aikakauskirjan Archiv für die Geschichte des Sozialismus und der Arbeiterbewegungin numerosta otettu eripainos Die Arbeiterbewegung in Finnland (1926, yhdessä K. H. Wiikin (1883--1946)) kanssa), nyt uuden tulemisensa kokeva Kansanvalta Oy:n Testamenttini Suomen köyhälistölle (1926) ja Hämeen Kansan kustantama Valistusaineksia Suomen Työväelle (1930). Häntä kysyttiin SDP:n presidenttiehdokkaaksikin 1924. Rahikaisen mukaan arvostus oli kuitenkin pääosin laajennettua huomaavaisuutta.

Ennen kaikkea tutkija painottaa taktisia ja strategisia näkökohtia. SDP loi Rahikaisen mielestä af Ursinin hahmosta myyttiä omiin tarkoituksiinsa. Kuvaava oli 80-vuotiaalle omistettu kokoomateos N. R. af Ursin. Suomen työväen opettaja ja kunniavanhus (1935). Kiintoisasti myös kommunistien piirissä suhtauduttiin vanhaan mieheen suopeasti. Testamenttini-kirjaan sisältyykin pari arvostavaa viittausta Leniniin, mutta Valistusaineksia-teos ottaa sitten jo suoraan kantaa kommunismin virhearvioihin ja maailmanvalloituksen arveluttavuuteen, kun huolta aiheuttivat Neuvostoliiton tapahtumat, kuten Lev Trotskin (1879--1940) ajaminen maanpakoon 1929. Tässä viimeisessä kirjassaan af Ursin myös päätyi oikeiston nousua ja kapitalismia vastaan suosittamaan kaikkien vasemmistolaisten yhteistyötä ”parlamentarismin hengessä”. Tämä oli johdonmukainen linjaus yhdeltä suomalaisen sosiaalidemokratian perustajista (tai, jos niin halutaan, katumusharjoitusta vuoden 1919 uuden kapinan lietsomisesta).

Kunniavanhuksen elämässä oli terveyden reistailun lisäksi muunkinlaista haurautta. Hän oli virkansa menetettyään jäänyt vaille eläkettä, jollainen saatiin anotuksi vasta 1927, jolloin hänen vävynsä ei joutunut enää häntä elättämään. Ennen tätä kirjoittaminen eri foorumeille nousi myös toimeentulon vaikuttimista. Kuten Rahikainen tuo esiin, af Ursinin kirjoitukset alkoivat ehkä pakonomaisen senttaamisen tai vanhuuden takia taikka muista syistä olla melkoisen ailahtelevia ja usein aiheiltaaankin kummallisia. Ennen muuta hänen omaperäinen myöhäisten vuosien innostuksensa kristillisyyden historian kysymyksiin aiheutti ongelmia, ja SDP:n puoluesihteeri Wiik viivytteli jopa vuosia yhden uskontoa ja politiikkaa oudoksuttavasti sekoittavan kirjoituksen julkaisua, kunnes se ilmestyi Folkkalenderissa 1936. Ja asiallisesta teemasta eli Marxista kirjoitti af Ursin 1929 vailla riittävää kurinalaisuutta. Rahikainen pitää parhaimpina hänen tekstejään voimistuneesta oikeistoradikalismista, vaikka näissä ei ylletykään ”kovin syvällisiin analyyseihin”. Yhtä kaikki siinä missä SDP:n johto ei edes puoluekokouksessa 1930 osannut tunnistaa ulko- ja kotimaisen äärioikeiston uhkaa, af Ursin erosi heistä tutkijan mukaan edukseen.

Kääntöpuolella on sitten muutakin kuin pelkkää harmitonta omituisuutta. Kuten edellä todettiin, työväenliikkeen veteraanin myöhäisvaiheen kirjoituksissa on myös paksua kulttuuriennakkoluuloisuutta, saksalaispainotteista pohjoiseurooppalaista sovinismia ja silkkaa rasismia. Eugeniikan lisäksi af Ursin kiinnostui jo 1910-luvulla liikaakin ajan monenkirjavista darwinismin muunnelmista, minkä seurauksena 20-luvun teksteihin tuli katteetonta, epätieteellistä pötyä muka alhaisen tai korkean kehitysasteen ihmisistä ja ilmiöistä. Ideologisten rotuhygienia-ajatusten taikapiiriin joutunut suomalainen ei onnistunut nousemaan itsekriittiseen katsantoon, vaikka sosialistin olisi luullut pohtineen asiaa jo yksin tasa-arvon ja internationalismin valossa. Sen sijaan af Ursin tulkitsi 1800-luvun ”nerokkaimman ja valtavimman miehen” eli Marxinkin kannattaneen ”evolutionis-sosiaalista maailmankatsomusta” ja siten korostaneen ”historiallista materialismia” filosofisen tai vulgaarimaterialismin sijaan. Tässä hän oli osin oikeillakin jäljillä tai ainakin mahdollisesti perusteltavissa olevan tulkinnan kynnyksellä, vaikka hän ei osannutkaan tai halunnutkaan korostaa marxismin ytimenä poliittisen taloustieteen kritiikkiä.

Rahikaisen mukaan af Ursinin marxilaisuus vesittyi ja vinoutui sosiaalidarwinismiksi. Hän liioittelee, ettei tämän omaksumassa ajattelussa ollut ”lopultakaan mitään tekemistä marxilaisuuden kanssa”. Väitöskirjan pyrkimys myytin murtamiseen menee muutenkin liiallisuuksiin: paisutetun ”legendan” sijaan siinä yritetään typistää elämäntyö yhtäältä ”kuriositeetiksi Suomen työväenliikkeen historiassa” ja toisaalta ”hyvinkin tyypilliseksi” sosialismista kiinnostuneen sivistyneistön edustajan tapaukseksi. Tarkastelussa ylikorostuvat ”proletariaatin yhteyteen” kuulumisen tai kuulumattomuuden näköalat ja uumoilu filosofian haittavaikutuksista. ”Konkreettisen yhteiskunnallisen tilanteen analyysin” sijaan af Ursin tarjosi teoreettista pintapuolisuutta ja käsitteellistä sekavuutta. Tästä mahdollisesta kriittisestä näkökulmasta sorrutaan kuitenkin alleviivaamaan miehen turhamaisuutta, riidanhaluisuutta, vainoharhaisuutta ja sairaalloisuutta -- jopa niin poskettomasti, että mainitaan tämän ”suvussa olleen tiettyä henkistä labiiliutta”. Rahikainen kiirehtii päätelmään, joka on ristiriidassa esimerkiksi hänen korostamansa ja edellä mainitun oikeistoradikalismin uhan tunnistamisen kanssa: uudistuspolitiikan ja ”verbaalisen radikalismin” kelvatessa puolueelle ja istuessa ajankohtaan ”af Ursinin kaltainen keskinkertaisuus pääsi historiaan”.

Tämä pikemminkin väitöskirjassa turhan hallitsevaksi nousevaa myytinrakennus- ja -purkukertomusta kuin todellisia tapahtumia vastaava lopputulema houkuttaa tai suorastaan pakottaa katsomaan uudelleen myös tosiasiallisia tapahtumia. Lehdistössä af Ursin kävi kiistattomasti pitkää ja ankaraa debattia vastustajiensa kanssa, ja näihin saattoi hyvin lukea porvarillisten piirien ja suomalaisen julkisuuden ylivoimaisen valtaosan. Kuten vaikkapa edellä mainittu Gutenbergin tunnustus (jota Rahikainen ei mainitse) osoittaa, pitkälti näillä kokemuksillaan ja näytöillään hankki maineensa ja asemansa, ei vain aristokraattisella näennäisparemmuudellaan, jolle muut oivalsivat käyttöä. Marxia myös suomentaneen ja monin tavoin esiin tuoneen toimijan loitontaminen marxilaisuudesta tai kuvaaminen sen väärinymmärtäjäksi ja vinouttajaksi on ällistyttävän osumatonta. Kritiikki tuntuu nousevan yhtäältä aatelisesta humanismista filosofis-hengellisine vaikutteineen ja ulottuvuuksineen, joiden kompromettoivuuden luotetaan oitis lukijassa aktivoituvan pelkistä maininnoista, ja toisaalta vääristä odotuksista, joiden perusteella työväenyhdistyksen ja -puolueen johtajaa eli käytännön poliitikkoa lähestytään kuin sosiaalihistorioitsijaa tai taloustieteilijää. Pitäisi olla täysin selvää jo lähtökohdissaan, että af Ursin ei ollut yhteiskuntatutkija vaan kielitieteilijä, josta tuli pragmaattinen liikkeen vetäjä. Ellei myytinpurkupaine pakottaisi, voisi tutkia, riittikö tällä tietoa, taitoa ja tilannetajua selostaa asioiden laatua ja aatteen kysymyksiä niitä ennestään tuntemattomille. Kotikielekseen suomen omaksunut ja työläisten luottamuksen voittanut edistyksellinen hahmo oli monella lailla esikuvallinen valistusajattelija ja työväen oikeuksien ajaja.

Rahikaisen kirjan ongelmana on tarkoitushakuinen valikoivuus. Se joko vähättelee tai jättää kokonaan mainitsematta af Ursinin sosialismiin viittaavia sanomisia ja ylikorostaa epä-, esi- tai ei-sosialistisiksi katsottavissa olevia lausumia. Hyvä esimerkki väheksymisestä saadaan, kun tutkija oikein toteaa tämän viitanneen Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen perustajaan Ferdinand Lassalleen (1825--1864) työväen yleiskokouksessa (tai työväenyhdistysten edustajakokouksessa) 1893 mutta varustaa asian johtolauseella ”Oma mielenkiintonsa on sillä, että”. Toisin sanoen hän korostetusti vähentää tämän sosialistiin osuvan alluusion merkitystä, koska hänen tarkoituksenaan on todistella af Ursinin kiinnostumattomuus ja tietämättömyys sosialismista. Lassalle-viittaus jää näin selittämättömäksi kuriositeetiksi.

Kokonaan mainitsematta Rahikainen jättää vastaavan alluusion Marxiin lehtikirjoituksessa 1891. Työväenyhdistyksen tammikuussa aloittanut puheenjohtaja af Ursinin nimittäin käsitteli joulun edellä (18/xii/1891) vanhoillisessa Åbo Tidningissä kysymystä Ty:n oman talon hankinnasta mutta nosti myös esiin kiintoisia yleisempiä näkökohtia. Yhtäältä hän käytti sellaisia aiemminkin hyödyntämiään sanoja kuin ”alempi väestö” ja ”alempi kansa”, mikä oli kylläkin ajan tavan mukaista muttei välttämättä parhaimmin työväenaktiivin suuhun sopivaa. Toisaalta hän puhui myös ”alemmasta yhteiskuntaluokasta” ja saman tien kärkevämmin ”työtä tekevän luokan oikeudesta” ja ”elämänintresseistä” tai ”elintärkeistä eduista”. Koska teksti oli suunnattu konservatiivisille ruotsinmielisille (ja -kielisille), se painotti myönnytysten tai uhrausta tekemistä työläisten ”kiitollisuuden ja tunnustuksen” saamiseksi. Maltillisuudesta kertoi huomautus työtä tekevien oikeudesta ”tulla kuulluksi” itseään koskevissa kysymyksissä. Mutta af Ursin myös mainitsi ”eri yhteiskuntaluokkien välisen antagonismin”, mikä on selvä hommage Marxille ja tämän jatkuvalle Antagonismus-puheelle: niin saksalainen filosofi kuin suomalainen filologi tiesivät varsin hyvin, että termi juontuu antiikin kreikan taistoa (agon) tarkoittavasta sanasta ja merkitsee muodollisen vastakohtaisuuden tai mahdollisen ristiriidan sijaan vääjäämätöntä tosiasiallista kamppailuvastustajuutta. Siihen pohjautui Marxin käsite ’luokkataistelu’ (Klassenkampf). Ja aivan varmasti myös merkittävä osa ÅT:n lukijoista ymmärsi tämän röyhkeän viittauksen tai provokaation, mikä taatusti vaikutti lehden lähes päivittäiseen af Ursinin parjaamiseen seuraavina vuosina.

Ylipäätään Rahikainen näyttää kenties lukeneen ruotsinkielisiä kirjoituksia vähemmän tai ei niin tarkasti kuin suomenkielisiä. Ainakaan hän ei pane merkille tai painoa esimerkiksi edellä lainatuille kannanotoille loppuvuoden 1889 Aurassa. Mutta ehkä tärkeämpää on se, että vaikka hän useinkin ottaa puheeksi af Ursinin taktikoinnin (esimerkiksi vaaliehdokasasioissa 1893 ja uskontokysymyksessä 1899) tai yleisemmin taktisesti hahmotetut asiat (kuten ääniasteikkokysymyksen 1895, puoluekysymyksen 1896 tai työmarkkinaneuvottelut 1900), hänen tarkoituksensa nimenomaan on kiistää af Ursinin toiminnassa taktiset tai strategiset piirteet ja pyrkiä todentamaan niiden pohjalla vaikuttaneet varsinaiset tai todelliset näkemykset ja vakaumukset. Tämä menettely johtaa liioiteltuna siihen, ettei poliittiseen toimintaan olennaisesti kuuluvaa taktisuutta ja esimerkiksi eri yleisöille suunnattuja erilaisia puhetapoja tai painotuksia oteta kunnolla huomioon. Liikkumista eri rekistereissä voi ja pitää selittää myös taktisilla tarpeilla: lienee ollut strategisesti viisasta puhutella porvaristoa vuoroin wrightiläisin sanankääntein sovinnollisuutta korostaen ja vuoroin ristiriitojen kärjistymisestä varoittaen. Nähtävästi tukijan oman tarinan muovaaminen siirtymiseksi strategisesta myytinrakennuksesta skolaariin myytinpurkuun tuottaa tässä poliittisten tilanteiden taktisten seikkojen aliarviointia.

Lassallen ja Marxin suuntaan tehtyjen kahden nyökkäyksen rinnalla tärkeää on ylimalkaan af Ursinin lähtökohta yhteiskunnallisena ajattelijana ja toimijana. Kun Rahikainen väittää tämän alkaneen puhua ”kansanvaltaisuudesta” -- ja saman tien tutkijan mukaan ”jokseenkin erikoisesti” -- vasta 1890 Vapaita Aatteita -lehden jutussaan, jossa viitattiin ”kristinuskon niin sanoakseni kansanvaltaiseen henkeen” tämän liikkeen leviämisen salaisuutena, on väitteeseen tehtävä ainakin kaksi merkittävää huomautusta. Ensinnäkin af Ursin oli puhunut myönteisesti ”kansanvaltaisuudesta” ei-uskonnollisessa asiayhteydessä jo kaksi vuotta aiemmin Viipurin Sanomat -palstoilla (4/ii/88). Ja toiseksi Rahikaisen tapa kuitata VA-teksti maininnalla ”jatkuvasta kiinnostuksesta uskonnollisiin kysymyksiin” on merkillinen, kun af Ursin nimenomaan tuo esiin kristinuskon poliittisen ulottuvuuden ja opetuksen päätellen, että ”ne pyrinnöt, jotka uskonnossa tahi yhteiskunnassa käyvät kansanvaltaiseen suuntaan, ne saavuttavat ennen pitkää voiton”. Hänen tapansa kuvata uskonnonhistoriaa muistuttaa esimerkiksi Marxille läheisen Heinrich Heinen ajatusta, jossa reformaatio ennakoi revoluutiota, samalla kun se tuo mieleen vaikkapa (uskonnollisessa kodissa kasvaneen) Engelsin useissa yhteyksissä nähdyn tavan tuoda esiin kristillisyyden osaa yhteiskunnallisessa edistyksessä. Sitä paitsi jo Ranskan vallankumouksen aikaan oli Jeesusta saatettu kutsua ”maailman ensimmäiseksi sanskulotiksi” (Chabot 1793) eli vasemmistoradikaaliksi.

Kansanvallan ja parlamentarismin pitkäaikaisena korostajana af Ursin oli myös sosiaalidemokraattisen puolueen uskottavuuden olennaisia takeita. Lisäksi hänen laaja-alaisuutensa oli ainakin periaatteessa hyvä asia, koska se vakuuttavasti ilmensi hänelle sosialistisessa aateperinteessä hahmotellun ihmiskunnan uudistamisen kokonaishankkeen etusijaa ohuen edunvalvonnan asemesta. Kun af Ursin aikansa sekavien oppien ja itsekritiikin riittämättömyyden vuoksi tuli puhuneeksi ja kirjoittaneeksi monenlaista lööperiä -- ja etenkin rasismia sivuavissa mietteissään suorastaan vahingollista tai vaarallista hapatusta -- tämä lienee kuitenkin historiallisesti ja inhimillisesti ymmärrettävää. Huonosti harkitut muotoilut tai painotukset taikka vakavamminkin harhainen kytkeytyminen aikansa rotuoppeihin eivät tee tyhjiksi hänen saavutuksiaan kamppailussa työväenasian puolesta. Kunnostautuminen kansan- ja vielä enemmän sivistyneistön tai porvariston valistajana sekä vähäväkisten puolustajana ja heidän rinnallaan taistelevana intellektuellina antaa myös mahdollisuuksia hänen tuotantonsa kehnompien ja hyväksymättömissä olevien puolien sisäiselle arvostelulle.

Rahikaisen etevästi laaditussa ja mitä tarpeellisimmassa väitöskirjassa on paljon erinomaista. Myytinpurku on jo itsessään ollut hyvinkin perusteltua, kun ottaa huomioon af Ursiniin aiemmin kohdistuneen vähäisen ja huonolaatuisen tutkimuksen sekä juhlapuhemaisen korulauseilun. Lisäksi on hienoa lukea tutkimusta, joka ei vain päädy siihen, että asiaa X on tarkasteltava huolellisemmin ja hienosyisemmin kuin ennen, vaan se pyrkii todella uudistamaan kokonaiskäsityksiä henkilöistä, ilmiöistä ja tapahtumaketjuista. Ennen kaikkea Rahikainen tuo monin tavoin pätevästi esiin, kuinka tämäkin työväenaatteen esitaistelija ja käytännön toteuttaja tasapainoili suomenmielisesti ylhäältä päin katsovan kansanvalistuksen, vapaamielisen reformismin ja valtio- ja ministerisosialismia lähenevän katsannon välillä sekä otti varsinkin 1890-luvulla kantaa tärkeisiin asioihin haparoivalla, hitaalla tai muuten arvosteltavissa olevalla tavalla, joka ei aina suoraan palvellut työväestön etua tai edustanut kyllin jämäkästi yhdistyksensä tai puolueensa vaatimuksia, saati sosialistisia ihanteita. Tässä vain väitös menee niin pitkälle, että toinen vaakakuppi lähes tyhjennetään. Lopulta myötäillään jopa kommunisti Otto Wille Kuusisen (1881--1964) ivaa af Ursinia kohtaan.

Tutkimuksesta puuttuu oman krittisen mission itsekritiikki. Myytinpurkamisen riskejä ja reunaehtoja olisi tullut pohtia osana itse purkutyötä. Kirjasta uupuu esimerkiksi kokonaan af Ursinin sanomisten suhteutus Turun työväenyhdistyksen merkittävimmän tukijan eli liikemies von Rettigin ajatuksiin ja toimintaan, samoin kuin siinä alikorostuu vertailu muihin työväenasiasta varhain kirjoittaneisiin. Näiden sijaan af Ursinia arvioidaan huomattavasti ajattomammilla mittapuilla ja tarkkaillaan liian yksipuolisesti tulkiten, missä määrin liberalistinen tai revisionistinen hän oli ei-marxilaisuudessaan. Esimerkiksi tämän vetoamista filosofi Milliin tulkitaan mitä ilmeisimmin vapausajattelun perinteessä pitäytymiseksi, vaikka suomalainen selitti, kuten edellä kerrottiin, jo 1897 Työväen kalenterissa -- itseensä sosiaalidemokraattijohtaja Bebeliin viitaten -- britin liikkuneen liberalismista sosialismiin. Nämä ja vastaavat af Ursinin radikaalimmat siirrot jäävät huomaamatta tai lukuun ottamatta, jolloin kuva yksipuolistuu ja vääristyy luvattoman paljon.

Muun muassa naiskysymyksestä Rahikaisen kirjassa on oivaltavaa erittelyä. Sen mukaan af Ursin kuului naisten oikeuksien edistyksellisiin ja järkiperäisesti näkemyksensä perusteleviin hahmoihin 1890-luvulta seuraavalle vuosikymmenelle, mikä osaltaan auttaa ymmärtämään hänen ystävyytensä demarikansanedustaja Hilja Pärssisen (1876--1935) kanssa, mutta 1910-luvulla hänen sukupuolia ja sukupuolisuutta koskevat kirjoituksensa luisuvat kauas työväen (jos muidenkin kansalaisten) arjesta. Kuten sanottu, kaikkia konkarin mietiskelyjä ei ole mitään aihetta nielaista edes pureksittuina. Hän kirjoitti paljonkin puuta heinää. Mutta väitteet siitä, että hän olisi ollut enimmäkseen hakoteillä ja vain tuolloin tällöin vahingossa oikeilla jäljillä, ovat kohtuuttomia. Hän todistaa paremminkin lukeneisuuden enimmäkseen suotuisista vaikutuksista julkiseen keskusteluun yleensä ja työväenliikkeen monipuolistamiseen ja taisteluvalmiuksiin erityisesti.

Historiallisesti af Ursinissa näyttäytyy tärkeä piirre sosiaalidemokratian kehkeytymisessä suomalaisen modernin yhteiskunnan syntyvaiheissa suuriruhtinaskunnan lopulta ensimmäisen tasavallan alkuaikoihin. Hänen työnsä muistuttaa menetetystä mahdollisuudesta varata sosialistien ja nuorsuomalaisten syventyvään yhteistyöhön ennen sisällissotaa (siltä välttymiseksi) ja sodan koettelemuksista toipuneen ja täsmentyneen sosiaalidemokratian menettämättömästä ja 2020-luvulla uudelleen korostuneesta tärkeydestä oikeusvaltion ja kansanvallan puolustamisessa oikeistoradikalismin noustessa.


Lisälukemista
Marjatta Rahikainen, Nils Robert af Ursin. Teoksessa Suomen Kansallisbiografia. Toim. Matti Klinge. SKS, Helsinki 2007.
Marjatta Rahikainen, N. R. af Ursin. Aatelismies Suomen työväenliikkeessä. Väit. SHS, Helsinki 1986.