Perrault & France, SINIPARTA JA SINIPARRAN SEITSEMÄN VAIMOA (2025)

”Ei ole mitään, mitä ette voisi odottaa vihaltani.”
Siniparta Perrault’n kertomuksessa Siniparta

”Te voitte siis mennä tuohon pieneen kammioonkin samoin kuin kaikkiin muihin huoneisiin tässä kartanossa; mutta jos yleensä panette arvoa siihen, mitä minä ajattelen, niin jätätte sen minun mielikseni tekemättä sekä niiden tuskallisten muistojen vuoksi, joita minulla on tuosta huoneesta, että niiden pahojen aavistusten vuoksi, joita ne vastoin tahtoanikin minussa herättävät. Joutuisin vallan epätoivoon, jos teille sattuisi joku onnettomuus tai jos kadottaisin teidän suosionne.”
Siniparta Francen kertomuksessa Siniparta


Hyytävää kauhua ja hyytynyttä verta vaiko peräti valtoimenaan juoksevaakin? 'Siniparran luola' on muuttunut käsitteeksi, jonka kepeä käyttely vain todistaa pysyvän kammotuksemme. Charles Perrault'n (1628--1703) kiveen hakkaama versio vanhasta hirvityksestä odottaa ikuista paluutamme.

Miksi jo kuuluisa ja varttunut kirjailija Anatole France (1844--1924) halusi laatia uusia versioita Perrault’n vakioimista (tai muuten vain tunnetuista) vanhoista kertomuksista (contes)? Ilmeiseksi syyksi näyttäytyy hänelle tyypillinen ja aikalaisille perin mieleinen ironian laji, jossa nimenomaan tuttuja perinteen kerrostumia käytettiin uudessa modernin sensibiliteetin mahdollistamassa -- ja kenties enää vain sen turvin hyväksyttävissä olevassa -- muodossa. France tuntui sanovan lukijoilleen, että niin hän kuin hekin olivat auttamatta kiinni näissä ja noissa teksteissä, joten yhtä hyvin niitä voisi hyödyntää jonkin uuden sanomiseksi niiden kautta tai läpi. Samalla kävi päinsä miettiä tapoja, joilla ihmisiä kasvatettiin -- tyypillisemmin alamaisiksi kuin kansalaisiksi.

Siniparran kohtalon vangitseva kertomus oli paraatiesimerkki tällaisesta. Francen maanmies Perrault oli saattanut sadun perusmuotoonsa niinkin myöhään kuin 1697 -- ja Barbe-Bleuen ja hänen uhriensa kohtalot olivat siis kummitelleet ihmisten tajunnassa kutakuinkin samamuotoisina vasta runsaan vuosisadan ajan. Oli jo aikakin tarttua kertomukseen ja tehdä sille jotain. Francea ennen olivat olleet asialla monet muutkin ja hänen jälkeensä tulleita sinipartailijoita on jo aika liuta.

Francea luultavasti kiehtoi säikyttelemällä opettavan sadun tyyppi. Koska Perrault’n ikuistama ”Siniparta” peittelemättä pyrki sanomaan jotakin tärkeää avioliitosta ja teki sen unohtumattomin tehokeinoin, hahmo näytti riittävän ajattomalta kiinnostaakseen myös 1900-luvun lukijakuntaa rakastumisissaan, naima-aikeissaan ja perhesuunnitelmissaan. Hykerryttävää lienee ollut päällekirjoituksen lajityyppi, kun kaikki lukijat muistivat jokaisen lauseen ja sanan alla pulppuilevan alkuperäistekstin.

Professori Christa Catherine Jones on paneutunut aiheeseen tuoreessa artikkelissaan. Hän lähtee siitä, että ”Siniparta” on kaikista Perrault’n saduista karmivin. Se keskittyy pahuuteen ja kauhuun ja liittää paatuneen julmuuden pidäkkeettömään isän- ja miesvaltaan. Kuten Jones tuo esiin, tarina on jälleen kirvoittanut uusia toisintoja ja edelleen löytää vastakaikunsa nykykokemuksesta toisaalta säilyttäen jotakin alkuperäisestä väkevyydestään aivan toisenlaisiinkin asetelmiin siirrettynä.

Diane Wolfe Levyn artikkeli ”History as Art” (1976) paneutui Francen ironisiin konsteihin etenkin Siniparta-kirjan valossa. Kuten hän kokosi, kirjailijalla tuli kirjoittaneeksi urallaan historiallisia romaaneja, ilkikurisia muka-historioita ja yhden vakavan historiikin eli elämäkerran Jeanne d’Arcista, jota hän itse piti parhaanaan, arvostelijat eivät. Wolfe Levyn mielestä Siniparta-kokoelma oli osaltaan vastaus kriitikoille: se tekee pilaa historiantutkimuksen menetelmistä, vieläpä järkiperäisen puolueettomuuden tieteellisestä ihanteesta.

France itse oli kirjoittanut Siniparran hahmosta ja kohtalosta jo teoksessaan Le livre de mon ami (1885). Vähän myöhemmin hän letkautti kirjassaan Le jardin d’Épicure (1894): ”Kysykää pikkulapsilta: kaikki he kertovat teille, että jos Siniparta ei olisi tappanut vaimojaan, hänen tarinansa olisi viehättänyt vähemmän.” Ei ihme, jos hirviön maineenpuhdistus alkoi houkutella aiheena omalle ”ihmeelliselle kertomukselle”.

Ilmestyttyään 1920 Minerva-kustantamon nimekkeenä Siniparran seitsemän vaimoa herätti kovin vähäistä huomiota. Suomen Sosialidemokraatti arvosteli (15/iv/1920) sentään teoksen ja kehui niin L. Onervan käännöstä kuin Francen armotonta ironiaa. Ranskalainen alkuperäisteos sisälsi 1909 neljä ”ihmeellistä kertomusta”. Suomennoksessa on niistä mukana vain kaksi eli nimiteksti Siniparrasta ja toinen kirjoitus Pyhästä Nikolauksesta. Kolmas ja pisin nimeltä ”Paita” (La chemise) oli julkaistu erikseen kirjana 1915 (ntamo 2012). Prinsessa Ruususesta veistelty neljäs on jäänyt kääntämättä. Perrault-käännöksenä on julkaistu Hanhiemon satuja (Histoires ou contes du temps passé, avec des moralités: Contes de ma mére l’Oye, 1697). Suom. Tyyni Haapanen-Tallgren (1922) (ntamo 2012), johon sisältyvät Ruususen ja Siniparran lisäksi esimerkiksi “Punahilkka” ja ”Tuhkimo”. Nyt France-kirjan yhteydessä julkaistaan uusi nootitettu Perrault-käännös (suom. Jarkko S. Tuusvuoi); myös Francen kertomukset on varustettu runsain huomautuksin ja kirjassa on mukana Jälkisana Siniparta-aiheesta (Tuusvuori).

Onervan suomentajan uralla Siniparran seitsemän vaimoa seurasi esimerkiksi Francen vallankumousromaania Jumalat janoavat (Les dieux ont soif, 1912) (1918/ntamo 2024) ja Honoré de Balzacin kirjeromaania Kahden nuoren aviovaimon muistelmat (Mémoires de deux jeunes mariées, 1841 (1917/ntamo 2024). Samana vuonna sen kanssa ilmestyi toinen merkittävä jälkiperäisteos eli Benjamin Constantin (1767–1830) ainoa romaani, eurooppalaisen romantiikan ja psykologisen proosan pioneerityö Adolphe (Adolphe, 1816) (1920/ntamo 2025). Onerva oli debytoinut runokokoelmalla Sekasointuja (1904/ntamo 2020) sekä prosaistina romaanillaan Mirdja (1906) ja novellikokoelmallaan Murtoviivoja (1909/ntamo 2024). Sitten seurasivat säetaideteokset Runoja (1908/ntamo 2024), Särjetyt jumalat (1910/ntamo 2025), Kaukainen kevät (1914/ntamo 2020) ja Murattiköynnös (1918/ntamo 2012), novellikokoelmat Nousukkaita (1911/ntamo 2024) ja Mies ja nainen (1912/ntamo 2017) sekä romaanit Inari (1913/ntamo 2024) ja Yksinäisiä (1917/ntamo 2021). Onerva niitti sittemmin lisämainetta myös muun muassa ranskalaisesta kirjailija-filosofista laatimallaan esittelyllä Madame de Staël (1920) ja suurelämäkerrallaan Eino Leinosta (1932).