L. Onerva, VANGITTUJA SIELUJA (1915/2025)

”Samoin kuin kokoukset oli ilonpitokin ollut kiellossa työväeltä jo pitkän aikaa. Mistähän nyt tuuli puhalsi?”
(novellista ”Sahan tyttö ja hovin tyttö”)


Tämän kirjan poliittinen lataus ei jäänyt aikalaisilta huomaamatta. Runoilijana 1899 debytoinut ja 1910 kirjailija J. J. Wecksellistä (1838--1907) väitellyt Arvid Mörne (1876--1946) vertasi (9/vi/1915) teosta Minna Canthin (1844--1897) ja Arvid Järnefeltin (1861--1932) yhteiskunnalliseen sanataiteeseen. Dagens Pressin (1914--1921; myöh. Nya Pressen (1921--1974)) julkaisema kritiikki aloitti katsauksella tekijän kehitykseen.

L. Onerva(1882--1972) oli Mörnen sanoin julkaissut ”puhtaasti psykologiseen otteeseen” luottanutta novellistiikkaa kirjoissaan Murtoviivoja (1909/ntamo 2023) ja Mies ja nainen (1912/ntamo 2017). Näiden välissä ilmestynyt Nousukkaita (1911/ntamo 2024) oli kuitenkin ollut painotetusti sosiologisempi teos, jonka perustaa uusi kirja nyt syvensi. Jos Onerva oli tullut tunnetuksi ”läpitunkevasta teränäköisyydestään inhimilliseen sielunelämään”, jopa liialliseen ”älyllisyyteen ja kylmyyteen” saakka, nyt analyysi oli vaihtumassa synteesiin, jossa paljastettiin ”yksittäisen kohtalon yhteys sosiaaliseen ympäristöön”. Mörne puhui käänteestä, joka toi tullessaan ”tendenssit” eli kantaaottavuuden: uuden kokoelman novelleissa saattoi useinkin arvella ”sosialistin puhuvan” ja vielä useammin feministin.

Samalla arvostelija erotti teksteissä aiemmin puuttunutta ”lämmintä sävyä”. Vaikka Vangittuja sieluja jäi ”puhtaan tyylillisesti” Murtoviivoja-kirjan taakse, uutuuden parhaissa novelleissa (”Sahan tyttö ja hovin tyttö”, ”Kiusaus”, ”Uskottu” ja ”Isää etsimässä”) yhdistyivät ”huomattava tyylillinen arvo” ja ”uusi sisältö”. Mörne kantoi yhtä kaikki huolta siitä, että Onerva ”tiukkoine lauseineen” ja muine erityiskykyineen olisi hylkimässä johtavan tyyliniekan rooliaan tilanteessa, jossa ”suomenkielinen kirjallisuus tarvitsee ennen kaikkea stilistejä”. Hän uumoili, että myönnytykset ”latteudelle” ja ”monisanaisuudelle” kielivät halusta olla muiden kaltainen ja saada laajempaa yleisöä. Silti esimerkiksi ”Jumalien hämärä” ja ”Vanha näyttelijä” tarjosivat nuorten eri maissa jo karsastamasta ”materialistisesta ajanhengestä” kaivatun ”kaunistelemattoman erittelyn”.

Vangittuja sieluja ei Mörnen ounasteluista huolimatta noin vain maittanut sosialisteille. Työväenliikkeen keskeisiin vaikuttajiin kuulunut, SDP:n puoluesihteerinä toiminut ja valtiopäivilläkin 1907--1910 istunut kansakoulunopettaja-toimittaja Yrjö Sirola (1876--1936) moitti (8/v/1915) kirjaa Työmies-toimitteen (1895--1918; myöh. Suomen Sosialidemokraatti (1918--1988), Demari (1988--2001), Uutispäivä Demari (2001--2012), Demokraatti (2012--)) arvostelussaan melko kovin sanoin. Hänen lähtökohtansa oli itse kirjan lisäksi myös Onervan sanomalehtiartikkelisarja ”Nykyaikainen luonnetyyppi elämässä ja kirjallisuudessa I--III”, jonka julkaisi (16/ii, 19/ii & 4/iii/1915) nuorsuomalainen Helsingin Sanomat (1904--; aik. Päivälehti (1889--1904)). Siinä oli kuvailtu yhtäältä ”suurinta murroskautta, minkä sivistyshistoria tuntee”, ja toisaalta soimattu nykykirjailijoiden summittaista leimaamista ”ihanteettomuuden” palvelijoiksi. Onerva oli kirjoittanut esimerkiksi ”erotiikkaa käsittelevän” kirjallisuuden huonosta maineesta ja kohtelusta, mutta Sirolan huomio oli kiinnittynyt muuhun. HS-sarjan avausosassa nimittäin todettiin, että sosialismi oli ”muuttumaisillaan luokkataistelu-aatteesta maailman-aatteeksi”. Tämä katsomus ja liike näytti ”jaksavan koota ohjelmaansa juuri ne pyrinnöt, joiden merkeissä nykyaikainen ihminen kuvittelee ihmiskunnan pelastusta”. Onerva totesi, että sosialismi oli ”vielä kytketty luokkataistelun rajoihin”. Kaikki odotti uutta jäsentymistään, eikä ”nuoren suomalaisen utopistisille pyrkimyksille” ollut tässä vaiheessa ”mitään varmaan uomaa, mihin purkautua”.

”Tämä meidän työväen sosialismi” ei siis Sirolan tulkinnan mukaan yksinkertaisesti kelvannut kirjailijalle. Novellista paistoi hänestä käsitys, jonka mukaan täkäläinen työväenliike oli ei-sivistynyttä ei-eurooppalaisuutta. Onerva vaikutti ”jotakin muuta” haikaillessaan ikävöivän jonkinmoista ”pikkuporvari-utopistista” versiota aatteesta. Ja sen mukaisesti uuden teoksen ”Sahan tyttö ja hovin tyttö” novelli paljasti Sirolalle ajatuskannan puutteet: siinä päähenkilö oli laitettu sosialistipuolueen palkkaamana tutkimaan tehtaan elämää, mikä jo itsessään oli epäuskottavaa, teoreetikoksi mainitun Mikko-hahmon tietämättömyydestä puhumattakaan. Kun hänestä laitetaan kilpailemaan kaksi naista ja kuvaillaan häneen kohdistuvaa organisatorista painetta (”puoluen orja piti olla”), Sirola kommentoi ”höpsin köpsin”. Kriitikkoa ei vakuuta Mikon tapa pohtia olennaisia talous- ja luokkaperustaisia ristiriitoja.

Muuten hän sanoo kirjan keskittyvän ”taiteilijamaailman yksilöllisten oikuttelijoiden ja juonittelijoiden”. Ne eivät innosta ”valistuneen työväen mieltä”. Sirola piti vaarallisena Onervan myötätuntoista kuvausta joutilaista älyköistä, mutta hän myös katsoi kirjailijan tekevän pesäeroa näihin. Teos sentään puhutteli ”vangittuja sieluja, joissa vielä olisi elämisen ja elämään osanoton halu, kun heidät jokin voima tempaisi mukaansa”. Ja totuuksia laukova ”sahan tyttö” Salli oli karaktäärinä ”vaikkakin tyylitelty ja teennäinen, niin kuitenkin [Onervan] peläten kunnioittama työläistyyppi, taisteleva, kompromissiin taipumaton proletaarin perikuva”. Kaikkiaan ”lahjakas kirjailija tuhlaa kykyään turhanaikaisten aiheiden käsittelyyn”, mutta yhä saattoi toivoa tämän tarttuvan ”tosielämään lujemmalla otteella”. Pitäisi vain ”tutustua paremmin sosialismiin, joka näkyy hänessä herättävän joltistakin mielenkiintoa”.

Kiintoisasti Vangittuja sieluja sai paljon vähemmän varauksellisen vastaanoton turkulaisessa Sosialistissa (1906--1918, aik. Länsisuomen Työmies (1898--1906), myöh. Demokraatti (1919), Sosialisti (1920--1951), Turun Päivälehti (1951--2001)). Nimimerkki ”-st-” arvioi ”hillityn” kirjailijan kerrontatavan ”kykenevän herättämään mielenkiintoa, lämmittämään”. Kaiken pohjalla oli ”syvä todellisuuden, olevaisen tajunta”. Nostaen novellit ”Jumalien hämärä” ja ”Uskottu” kokoelman helmiksi kriitikko ylisti vielä Onervan ”taitoa yksinkertaisin keinoin, sattuvin sanoin kuvata ihmisen sielunelämää raskasmielisyyden ja haltioitumisen hetkinä”. Vauhdissa oli ”ihmiselämän tunnontarkka tutkija”, jota siivitti hyvä yhdistelmä ”todellisuustajua” ja ”kuvitteluvoimaa”. Vaikka teksti välillä eksyikin vähäpätöisyyksiin, taiturin jälki oli ”itsetietoisen varmaa, värikästä ja tunneherkkää”.

Nuorsuomalainen yhdistys Suomalainen naisliitto (1907--) antoi Naisten Ääni -välineessään (1905--1949) arvosteluvastuun nimimerkille ”Tavoittelija”. Tämä sanoi heti kärkeen, että Onervan ”naistuttavuudet Mirdjasta Inariin” oli saattanut mieltää ”samana yleistyyppinä, ainoastaan sukupuoliolentona, miehen vaarana ja sielullisaistillisena viettelyksenä”. Tämä painotus oli pitänyt miehen liiaksi naisen ”oman elämän keskipisteenä ja ainoana liikevoimana”. Olikin kaivattu, että kirjailija kasvaisi ”irti sairaloisesta [sic] minäpalvonnasta ja eroottisesta itse-erittelystä”. Ja nyt nainen oli ”ilahduttavasti” tulossa esiin ”ihmisenä ja yhteiskuntaolentona”. Kuten ”Kiusaus”-novellin Liina ajatteli, ”jos asioita jotenkin voi auttaa, niin on väärin seisoa niiden edessä silloin kädet ristissä”. Myös häntä heikoimmat tapaukset, niminovellin Pirkko ja Toini, ymmärsivät, ”että tointa pitää olla”. Naisten ammattitiedot oli saatava yleissivistyksen rinnalle, jottei sielu räydy ja ruumis riudu. ”Hovin tyttö” Verna kyllä NÄ:n mukaan yhä jatkoi tutun onervalaisen naisen mallia, mutta ”Uskottu”-novellin Louna ja ”Paratiisi-unelman” nimetön nainen taas viestivät uudesta, ja kirjassa jopa suottiin ymmärrystä naisasiatyölle. Kirjaa oli kriitikon mielestä ”ilo lukea”, niin ”terävää ja täsmällistä” tekstiä se oli ja niin monia ”kirkkaita hyviä ajatuksia” se sisälsi. Yleisesti oli tässä ”suuressa voitossa” ja melkoisessa edistymisessä ”tekijän katse laajentunut yksilöllisistä puitteista yhteiskunta-oloillekin”.

Mitä muuta resensistit teoksesta sanoivat?

Raittiuden Ystävien (1853--) Kylväjässä (1896--1967) kiitettiin (19--20/1915) myös ”aihealueen laajentumista” ja ”sukupuolisairaloisuuksien [sic] vatvomisesta” vapautumista. Vain ”kehittyneelle lukijakunnalle suositeltava” teos käsitteli ”särkyneisyyttä” eli traagisesti modernien hahmojen etsintää. Pikemminkin järkeen kuin tunteeseen tehonnut ”sielullisten tilanteiden älyllinen erittely” kantoi hedelmää: ”Taitavasti punoutuvat nykyajan aatteelliset harrastukset, naisasia erikoiskysymyksineen, sosialismi y.m. novellien juoniin, eikä lukija voi kieltää, että kirjailijatar on onnistunut monessa kohden iskemään asian ytimeen.”

Ylioppilaslehti (1913--) piti (15--16/1915) ”vapauden ja saavuttamattoman onnen kaipuuta” kirjan pääteemana. Alistumisen pakko ja ”lohduton tyhjyydentuntu” löivät ”raskaan leiman koko teokseen”. Vain päätösnovelli ”Paratiisi-unelma” oli tunnelmaltaan ”kuulakan kirkas”. Novellit oli kuitenkin ”sangen terävästi kirjotettu”, niin että oli suorastaan ”nautinto nähdä, miten tekijä sattuvasti iskee asioihin”. Onervan ”älylliseen ja repivään käsittelyyn” joutuivat moni hahmoja, joita yhdisti toimintakyvyn vaje: ”Ihmisten itselleen ja muille asettamat rajat ahdistavat, mutta niitä ei voi poistaa.”

Rakentavaa sanottavaa oli vähemmän.

Vanhoilliseen kulttuurilehteen Aikaaan (1907--1922; myöh. Valvoja-Aika (1923--1943) ja Valvoja (1944--1968)) tuli (6/1911) kenties yllättävänkin myönteinen punninta. Siinä kiitettiin ”omintakeista henkilökohtaista väriä ja originellia ajatuksia ja sanankäänteitä”. Kokonaisuutena ”intressantti” ja ”sivistynyt” teos ”pakott[i] seuraamaan ajatuksella” ja ”herätt[i] mielikuvia”. Kriitikon sanoin ”tekijättären kanssa voi olla eri mieltä, häneen voi yhtyä, häntä voi vastustaa”. Hän jatkoi: ”Samapa tuo.” Pääasia oli, että Vangittuja sieluja ”lukee […] nautinnokseen”, sillä se sisälsi ”paljon alkuperäisen tuoreelta vaikuttavia sanoja ja ajatuksia” ja ”henkevää keskustelua”.

Myös Aamulehti (1881--) puntaroi (21/v/1915) kirjaa suopeasti. Tamperen klassillisen lyseon historian ja suomen kielen lehtori, tohtori O. A. Kallio (1874--1940) aloitti puhumalla ”eturivin naiskirjailijasta”, jota luonnehtivat ”suuri tuotteliaisuus” ja ”omaperäinen kirjailijaolemus”. Onervan kirjat olivat järkiään kiintoisia, olipa lajityyppi mikä vain. Jos tämä oli ensin ollut ”miltei yksistään oman ’minänsä’ terävä erittelijä ja elämän kurjuuden katkera katselija”, nyt oli edessämme jo toisenlainen artisti, ”melkoisesti ulkokohtaisempi ja tyynempi sekä sisään- että ulospäin”. Uusi novellikokoelma mielsi elämän olevan ”sittenkin kertakaikkiaan on sellainen kuin on eikä [se] mistään paasaamisesta parane”. Onervan taitoa oli luoda henkilölleen ”tuokiokuva” niin, että ”sen läpi heijastaa asianomaisen koko raskas elämänkohtalo”. Etualalla olivat ”kieltäymykset, kärsimykset, taistelut ja epäitsekkäisyys”, tavoitteena näistä esiin murtautuva ”todellinen onni ja vangitunkin sielun sisäinen rauha ja vapaus”. Aiheen, aatteen ja puhtaasti muodonkin valossa merkittävä kirja -- ”varsin kaunis saavutus” -- oli tehty ”iskevää tyyliä huoliteltua kieltä” vaalien ja älyllistä erittelyä harjoittaen.

Nuorsuomalainen Suur-Savo (1906--1929, aik. Mikkeli (1893--1906), myöh. Länsi-Savo (1929--)) yhtyi (4/v/1915) kehuihin. Tekijän ”entinen silmitön pessimismi ja sairaalloinen eroottinen ruikuttelu” oli vähentynyt, jolloin alaa oli vallannut ”tyyni, joskin vakava elämän tarkastelu ja korkeammalle nostettu katse”. Onnekkasti oli ”taiteellinen näkemys samalla syventynyt”. Tämä päti niin runoteokseen Kaukainen kevät (1914/ntamo 2020) kuin uuteen lyhytproosakoonnokseen, jonka teksteistä ”useimmat käsittelevän miehen ja naisen suhdetta olematta silti rakkausnovelleja”. Helsingin taiteilijapiireissä enimmäkseen liikkuvat kirjoitteet sujuivat ”syvällisesti ja älykkäästi” joskin surullisesti, mutta kiistatta niissä ”realismi kohoaa huippuunsa”. Parhaiksi nostettiin niminovellin ohella ”Jumalien hämärä”, ”Kiusaus” ja ”Uskottu”, jotka olivat ”kaikki ihan mestarikappaleita”. Heikommiksi katsottiin ”Sahan tyttö ja hovin tyttö”, ”Muodonvaihdoksia” ja ”Paratiisi-unelma”, mutta lopultakin ainoa ”pikku vikan ehkä” tässä ”tyyliltään moitteettomassa” teoksessa oli kirjoittaminen ”hieman puolueellisesti naisen eduksi”.

Muista maakuntasanomista niin ikään nuorsuomalainen Pohjanlahti (1915--1918; aik. & myöh. Rauman Lehti (1881--1915 & 1918--1919) vertasi (4/v/1915) Onervaa runoilijana toiseen kapinalliseen Kaarlo Kramsun (1855--1895). Kaukainen kevät oli tuonut tekijästä esiin aiemmin näkemättömiä puolia, ja Vangittuja sieluja todisti muutoksen: ”koko hänen ajatus- ja tunnemaailmassaan on tosiaan herännyt eloon uusi aika, entistä voimakkaampi, valoisampi, toivorikkaampi”. Avain käänteeseen oli ”ymmärtämyksen salaisuuden” eli ”myötätunnon” löytäminen henkilöitään kohtaan. Nyt ”älykkäin ja lahjakkain naiskirjailijamme” ei ollutkaan enää ”tuskaileva, ylen kiihtynyt, jokaisella hermosäikeellään elämää ahmiva tunne-olento”, vaan ilmaisuun oli tullut ”viileää vuori-ilmaa” ja kerrontaa sävytti ”syvälle ihmissieluun nähneen taiteilijan tyyni hartaus”. Toisin sanoen Onerva oli ”alkanut katsella osasisariensa elämää ja alkanut nähdä siinä paljon kärsimyksen ohessa kaunista, paljon uhrautuvaisuutta, paljon rakkautta”. Tuloksissa oli ”suuri annos elämän totuutta”.

Viipurilainen Karjala (1903--) kehui (5/v/1915) Onervan ”realistisen tarkkaa silmää”. Näissä novelleissa kävi selväksi sukupuolten epäsymmetria: ”Eritoten naimisissa oleva nainen saa kokea sitä tuskaa, jota ahdasmielinen, karkealuontoinen mies joko tahallaan tahi tahtomattaan tuottaa hänelle.” Vapaampaa aikaa kohti mentäessä elettiin ”murroskauden haparoimisen ja etsinnän” siirtymää. Ja Onerva kuului ”meidän harvoihin syvämietteisiin, alituisesti etsiviin kirjailijijoihimme”. Kriitikko jatkoi: ”Hänellä on aina jotain hyvää ja persoonallista sanottavaa. Siksi hän haluaa ja kykenee paljastamaan epäkohtia, vaatimaan sorretuille oikeutta ja rakentamaan inhimillisyyden siltaa uudelle, paremmalle aikakaudelle. Hänessä on profeetallista huutavan ääntä ja uuden ajan reformaattoria.” Esimerkiksi ”Paratiisi-unelma” oli ”syvämietteisimpää, kauneimpia sivuja, mitä suomenkielellä on kirjotettu”. Koko teos nousi sellaiseksi, että ”[k]ehotan jokaisen sen lukemaan”.

Kuultiin kuitenkin myös penseämpiä näkemyksiä. Helsingin Sanomat kanavoi (12/v/1915) Anna-Maria Tallgrenin (1886--1949) kritiikin, jonka mukaan ”erittelijäksi syntynyt” Onerva oli kyllä ”vilpitön ja rohkea, älyperäinen paljon suuremmassa määrin kuin tunneherkkä” tekijä, jolla oli ”varma käsi leikkausveistä pidellessä” ja ”suoranainen tarve paljastaa kaikki asiat niiden sydänhermoja myöten”. Tätä ”synnynnäistä ja kehitettyä erittelylahjaa vastaamassa” vain ei ollut lainkaan ”yhtä suuri kertomataito ja kuvauskyky”. Tallgrenin silmissä ”oivallisesti tulkitut” ja syvällisesti osuvat proosateokset olivat nimittäin ”raskaat, väliin ikävystyttävätkin lukea, niiden henkilöt ovat paljoa suuremmassa määrin aivotuotteita kuin elävästä elämästä otettuja, ja sen tähden vaikuttavatkin ne jollain tavalla epätodellisilta ja marionettimaisilta”. Sanalla sanoen onervalaiset ”tutkielmat” olivat ”kasvaneet ulkoapäin sisälle eikä päinvastoin”, koska niiden ”ihmiset ovat konstruoidut etupäässä olemaan tekijänsä puhetorvina”.

Tallgrenin mielestä nämä kertomukset kaipasivat ”ilmakehää, väljyyttä, ulottuvaisuutta”. Jos toinen romaani Inari (1913/ntamo 2024) oli ollut ”omituisen ohut ja puristettu” yksipuolisessa eroottisuudessaan, ei se suuresti kohentanut jo teoksissa Mies ja nainen ja Mirdja nähtyä vajavaisuutta. Tarjolla oli sukupuolisuhteiden muunnelmia, ”rakkauden virvaliekintää” ja ”pohjatonta yksinäisyyttä”. Asiat oli hyvinkin kuvattu ”todellisesti ja oikein”, mutta onnettomasti samana pysyvä valaistus ”ei voinut olla tympäisemättä”. Inarin umpikujasta päästäkseen Onerva laajensi Tallgrenin mukaan ”alaansa ja asteikkoaan” kokoelman Kaukainen kevät runoissa, jotka olivatkin lupaavia. Edelleen ne vain olivat tekijän ”yleistuotannolle erinomaisen edustavia […] sekä hyvässä että vähemmän hyvässä”.

Nyt uusista novelleista nimiteksti, ”Muodonvaihdoksia”, ”Uskottu” ja ”Isää etsimässä” kertasivat ”samaa vanhaa”. Niissä oli ”monta terävää ja hienoa huomiota” sekä ”arastelematonta” menoa, mutta ne eivät uudistaneet Onervan taidetta. ”Pahan omantunnon päivä” miespsykologiassaan oli Tallgrenin mukaan yhtä lailla ”perustellumpi” kuin myös ”ilmavampi ja väljempi” kuin aiemmat proosatyöt. Ja ”viilentyneen ja valoisan tunnesävyn” paljastava ”Paratiisi-unelma” merkitsi poikkeusta. Mutta jos ”tyylisesti raskas ja kärjetön” novelli ”Jumalten hämärä” vei ”koomilliseen kaikkeushurmioon”, niin koko Vangittuja sieluja kärsi jonkinlaisesta keinotekoisuudesta: siinä ei ollut ”elävän elämän tuntua”. Tallgren päätti toivomalla Onervalle ”pientä annosta sitä kevytmielisyyttä, ja laisser alleria, jota meidän hyvät kirjailijamme yleensä ovat niin kärkkäitä tarjoamaan”.


”taiteellinen työ voitiin eräänä kauniina päivänä muitten ylellisyys-asioiden mukana kantaa polttoroviolle…”
(novellista ”Jumalien hämärä”)


Vielä torjuvampi oli Helmi Krohn (1871--1967; välillä Setälä (1891--1913)). Kustantamon kuukausijulkaisussa Otavassa (1912--1920 julkaistussa (7/1915) arvostelussa hän töksäytti, ettei Vangittuja sieluja nousi tekijän aikaisempien teosten tasolle. Arvioon näytti sekoittuvan pettymystä henkilöihin, joilta ”puuttuu uskoa ja luottamusta elämään, puhumattakaan elämänilosta”. Onervan edellisten kirjojen hahmoissa oli nähty ”uhkuvaa voimaa”, niin että vaikka he ”kuluttivat itseään sisällisellä tulellaan”, heissä ”oli sittenkin elämää”. Nyt sivuja kansoittivat tyypit, jotka olivat ”tehneet tilinsä elämän kanssa, resigneerautuneet”. Kaiken lisäksi novellit olivat Kronin mielestä ”tyyliltäänkin” entistä ”heikommat”, kun ”[s]anontatapa ei ole yhtä keskitettyä ja kiinteää, psykologinen erittely ei yhtä terävää”. Hän arveli, että ”sisältö” oli ”vetänyt tyylin mukanaan, laimentanut ja veltostuttanut” sitä. Tämä oli ”valitettavaa”, kun Onerva oli kuitenkin ”loistavalla tavalla piirtänyt esimerksi Murtoviivojen monivivahteiset luonteet”.

Ei puuttunut kuin vanhasuomalainen naula arkkuun. Sen löi Théophile Gautierin (1811--1872) runoudesta 1913 väitellyt Savonlinnan lyseon kieltenopettaja (ja tuleva professori) J. V. Lehtonen (1883--1948). Uusi Suometar (1869--1918; myöh. Uusi Suomi 1919--1991) julkaisi (15/v/1915) hänen arvostelunsa, jonka mukaan Vangittuja sieluja ei sisältänyt ”mitään rakentavia tarkoitusperiä”. Ennenkin Onervan teoksia mätkinyt kriitikko kyllä armollisesti kirjoitti, että ”nykyajan ilmiöiden erittelylle omistettu” kirja oli kieleltään ”yleensä tietoisesti hallittua, terävää ja taipuisaa”. Kerronta taas oli ”yhtä terävää ja tehtävästään varmaa kuin se puhtaasti älyllinen ote, jolla tämä aikamme särkyneen tunne-elämän hellittämätön kuvailija on tarttunut aiheisiinsa”. Mutta ruotsalaisen kohukirjailijan August Strindbergin (1849--1912) vihaista proosaa muistuttava ”kylmän havaitsijan” teksti perkasi traagista lempeä morfinismiakaan kaihtamatta ja kuitenkaan osaamatta uudistus: ”Tuloksena on aina yksinäisyys, särkyneet unelmat, kiusaantunut elämä.”

Onervaan yleensä kunnioittavasti suhtautunut Valvoja (1880--1922; 1944--1968; välillä Valvoja-Aika (1923--1943)) jätti kirjan kokonaan arvostelematta. Kirjastolehti (1908--1921) puolestaan kuittasi sen maininnalla (8/1915), että uutuusnovellit ”edellyttävät kehittynyttä lukijaa”.


”sellaisten ihmisten sieluun jää tavallisesti aina joku pieni kiristymisen ja kutistumisen piirre joko katkeruuden ja suvaitsemattomuuden tai liikavaativaisuuden ja -sääntöperäisyyden muodossa”
(novellista ”Kiusaus)


Niinpä Vangittuja sieluja sai yleisesti ottaen melko laimeaa vastakaikua aikalaiskriitikoilta. Asennoitumista sen väkevyyteen kuvastaa oululaisen Kalevan (1899--) arvostelu. Sen mukaan (20/v/1915) teoksen “aiheet ovat kieltämättä peräti nykyaikaisia”. Tämä oli tapa sanoa, että sivuilla on jotain hyvin epämukavasti häiritsevää ja luultavasti monia järkyttävää ainesta. Arvio jatkui: ”Kirjailija kuvailee pääasiassa kulttuuri-ilmiöitämme, jopa on hänellä taipumusta pingottaa paperille kuvia ylikulttuurin tuotannosta meilläkin.” Suomeen oli toisin ilmaisten levinnyt jotakin harmillista ja haitallista, mitä oli pakko näilläkin palstoilla käsitellä. Keinoksi valikoitui (tässäkin ruodinnassa) muodon ja sisällön roima erottelu:


”Suorasanaisenakin kirjailija [on] aivan harvinainen tyyliniekka. Suomen kieli on täysin hänen vallassaan. Hänen tyylinsä on keveää ja luistavaa. Ranskalainen esprit, älykäs henkevyys tekee harvinaisen lukeneisuuden vaikutuksen ollen kirjallisuudessamme hienostuneen sivistyneisyyden verevin edustaja. [Mutta] sisällöltään [kirja ei ole] suinkaan aina täysipitoisinta tavaraa.”


Teksteistä näet ”kuultaa esiin sairaaloinen [sic] tunteellisuus ja eriskummaisuus”. Tämä ei estänyt sitä, että mukana oli ”muutamia hyviäkin paloja ja verrattomia kuvauksia”, kuten ”hovin tytön Salome-tanssi sosialistijohtajan lumoamiseksi”. Mutta ongelma säilyi ongelmana.

Onerva pysyi siis yhä kovin vaikeana palana kirjallisen kentän tarkkailijoille ja sanataiteen perkaajille. Hänen urallaan Vangittuja sieluja seurasivat esimerkiksi romaani Yksinäisiä (1917/ntamo 2021) ja runokirja Murattiköynnös (1918/ntamo 2012). Kääntäjänä Onerva toi suomeen luotettavasti ja taitavasti muiden muassa Honoré de Balzacin kirjeromaaniin Kahden nuoren aviovaimon muistelmat (Mémoires de deux jeunes mariées, 1841 (1917/ntamo 2024) ja Anatole Francelta (1844--1924) niin vallankumousromaanin Jumalat janoavat (Les dieux ont soif, 1912) (1918/ntamo 2024) kuin teokset Paita (1915/ntamo 2025) ja Siniparran seitsemän vaimoa (Les sept femmes de la Barbe-Bleue, 1909, josta myös Paita on käännetty) (1920/ntamo 2025), sekä Benjamin Constantin (1767--1830) ainoan romaanin, eurooppalaisen romantiikan ja psykologisen proosan pioneerityön Adolphen (Adolphe, 1816) (1920/ntamo 2025).

Esimerkiksi Vangittuja sieluja -teoksen nykyluennoista kelpaa Laura Piipon ja Ville-Pekka Sorsan "Demokratiaa Töölönlahdella: ajelehtiminen ja sivustakatsojuus esitystaideteoksessa Valvojat ja novellissa 'Pahan omantunnon päivä'” (Avain 3/24, 76--85).) Kirjallisuudentutkijat kiinnittävät huomiota siihen, kuinka Raekallio Corp. -tanssiryhmän esitys Helsingin keskustassa 2023 jakoi Onervan tekstin kanssa sekä pitkälti samat tapahtumapaikat että "sivustakatsojuuden ja ajelehtimisen teemat". Piippo ja Sorsa kirjoittavat: "Novellissa pinnalla ovat sen julkaisuajankohdan hengessä kansallisvaltioiden pyrkimykset autonomiaan sekä naisliikkeen ja työväenliikkeen kamppailut kansalaisoikeuksien puolesta 1900-luvun alussa." He pitävät "Pahan omantunnon päivän" ja Valtteri Raekallion, Harry Salmenniemen ja Jaakko Yli-Juonikkaan käsikirjoittaman Valvojat-teoksen yhteisenä teemana demokratian sisäistä vinoutumista kansalaisten passiivistuessa ja kansanvallan muuntuessa "näennäisliikehdinnäksi". Kaksikon sanoin Onervan Silvo-henkilön "[a]jelehtimista aiheuttavat ennen kaikkea erilaiset aatteet" nationalistisista kristillisiin ja sosialistisiin: "Kävellessään Silvo [...] päätyy syvälle ideologioita koskevien ajatusketjujen pariin. Tarmonpuuska hiipuu nopeasti, kun matkan vaivalloisuus ja ideologioiden epätäydellisyys muistuu mieleen. Käännekohta paljastuukin näin vain hitaaksi toiminnan hiipumisen kaareksi." Silvon herääminen "unissakulkijatilastaan" vie "päivälliselle toverien kanssa ja optimistiseen ajatukseen paremmasta huomisesta, jolloin pääsee jälleen töihin opettamaan erityisen hyvältä tuntuvia asioita: helposti yksinkertaistettavia ja sellaisina käsitettäviä historiallisia tapahtumia". Piipon ja Sorsan mukaan "Vangittujen sielujen ilmestymisajankohtana 1915 sortovuosista on hädin tuskin toivuttu, sisällissota pian alkamassa ja naisten äänioikeuskysymys polttavampi kuin koskaan. Novellissa lukijalle tarjoutuu mahdollisuus asettua sen kertojan kanssa ironisen etäisyyden päähän päähenkilö Silvon mietteistä ja edesottamuksista. Silvon asema näyttäytyy onnekkaiden olosuhteiden risteyksenä, jonka mahdollistaa verrattain mukavan porvarillisen elintason sekä dekadentin elämäntyylin." Tutkijat toteavat, että hahmo päätyy "irrallisuuteen ja passiivisuuteen", joita synnyttävät "ennen kaikkea porvarillinen idealistinen individualismi ja pyrkimys parhaaseen mahdolliseen yhteiskunnalliseen ideologiaan tai ohjaavaan periaatteeseen". Tosiasialliseen poliittiseen kamppailuun osallistuminen ilmeneekin häpeän ja omahyväisyyden tunnoissa ailahtelevalle Silvolle likaisena pelinä. Piipon ja Sorsan 'spektaakkelin yhteiskuntaa' sivuavaan erittelyyn voisi lisätä sen, että Onervan novellin alku on juuri heidän korostamaansa teemaa ajatellen herkullisen energinen, aivan kuin jäntevä proosa itsessään kantaisi sitä yhteisyyden, osallistumisen ja osallistamisen pontta, josta sankari tai antisankari huomaa tulleensa päästetyksi:


"On päiviä, jolloin ihmisen aivot ovat ihanassa kimmoisuuden tilassa, jolloin niillä on kyky aateloida arkipäiväisinkin tehtävä, uhota hartautta ja kirkkautta ympärilleen ja jolloin kaikki ulko-maailman vaikutelmat muuttuvat ihanteellisiksi ja samalla käyttökelpoisiksi voimiksi.
Sellaisina päivinä on ilo elää.
Ajatusten ja tahdon tulvavirta huuhtelee hermoston kuin virkistävä sähkökylpy, jäsenet tottelevat vireästi hengen määräyksiä, kaikki on helppoa, jokainen vastaantulija on ystävä."