Päivi Tapola & Jarkko S. Tuusvuori, KESKIPÄIVÄN AAVEET. JYRI SCHRECKIN RUNOILIJANKOHTALO (2025)

”Lapsena tavasin satua
tavasin kunnes
nukuin
lähelle rivien päätä”

Jyri Schreck, Päiviä, sateita  (1962)


Rimbaud-gradu, kustantajahistoriikki ja seitsemän runokokoelmaa, 22 ohjaustyötä Ylioppilas-, Kansallis- ja Kaupunginteatterissa sekä US-kritiikkejä, Otava-kustannustoimituksia, filmitöitä ja draamarooleja. Monilahjainen ja utelias Jyri Schreck (1927--1982) vaikutti 50--70-lukujen suomalaisessa kulttuurielämässä usein kiitetyin tuloksin. Hänen toiminnastaan ja tuotannostaan ei ole kuitenkaan jäänyt kansakunnan muistiin kovin pysyviä jälkiä. Jopa hänen unohtamisensa on unohtunut.

Keskipäivän aaveet nostaa sivistyssukuun syntyneen ja vauraudessa kasvaneen mutta sotilaspojaksi joutuneen ja isänsä varhain menettäneen tekijän uudelleen esiin. Elämäkerrallisessa yleisesityksessä Schreckin vaiheista ja aikaansaannoksista painottuu perheen näkökulma, mutta siinä käydään myös läpi hänen julkaisujensa vastaanottoa. Nimensä kirja noutaa runoilijan viimeisestä itse työstämästä kokoelmasta Että olisit läsnä (1977), jonka tekstissä ”Suurelle autiolle” vanhus ja perhonen vertautuvat kirkkaimman tunnin haamuihin.

Eeva-Liisa Manner, Annamari Sarajas, Pekka Tarkka, Matti Paavilainen, Viljo Kajava ja Arvo Turtiainen kehuivat kaikki Schreckin esikoisrunoteosta Lumi (1959). Mannerin sanat ”voimakkaasta avaruuden ja tilan tunnusta”, ”tiheästä merkitsevyyden tunnusta”, jossa kirjoitus ilmaantuu ”hätkähdyttävänä kuin alkemistin pullosta”, olivat valtava tunnustus modernismin kiintotähdeltä nuorelle komeetalle. Aplodit raikuivat oikealta ja vasemmalta, kun ”hienostunut” (Tarkan käyttämä sana, jota toisteltiin sitten vuosikymmenien ajan) uusi miniatyyritaituri debytoi.

Seuraavatkin kirjat -- Päiviä, sateita (1962) ja leijan ilma vihreää (1966) -- keräsivät kiitosta. ”Ajatonta kauneutta”, huokaisi Eila Pennanen. ”Filigraanikoruja”, ihasteli Anu Kaipainen. ”Ikäpolvestaan ylivoimainen”, rykäisi Erno Paasilinna. ”Kastepisaran jännitettä ja antiikkimitalin linjakkuutta”, siunasi Heidi Parland. ”Jännittävää ja jäntevää”, säesti Kari Saviniemi.

Ylioppilasteatterissa 1959--1964 näytelmiä (mm. Mishiman Hanjo ja Yatesin Kiirastuli) tehnyt, eräissä niistä näytellytkin ja lopulta johtajanakin vaikuttanut Schreck siirtyi 1965--1968 Suomen Kansallisteatterin ohjaajaksi (mm. Albeen Miss Alice ja Giraudoux’n Elektra). Hän jatkoi vielä Helsingin Kaupunginteatteriin 1969--1972 (mm. Dostojevskin/Camus’n Riivaajat ja Pinterin Silloin ennen). 50-luvulla alkaneet työt Otavan kustannustoimittajana jäivät draamatalokiinnitysten myötä, mutta 60-luvulla syntyi muun ohessa dokumenttifilmejä ja 70-luvun alussa kirjallisuuskritiikkiä Uusi Suomi -palstoille.

Jo runokirja mustan perhosen aika (1970) jäi vähemmälle huomiolle mutta etenkin Lassi Nummi ylisti teatteritöiden loputtua ilmestynyttä kokoelmaa Muuttopäivät (1973). Oltiin kuitenkin jo hyvää vauhtia kulkemassa päin turmiota, kun alkoholi ja mielenterveysongelmat alkoivat täyttää Schreckin elämää ylen määrin. Kaksi viimeistä säetaideteosta Kaupunki ja villivaahtera (1975) ja Että olisit läsnä (1977) saivat kyllä yleisesti ottaen varsin arvostavan vastaanoton, mutta siihen sisältyi nyt entistä terävämpänä jo aiemmin nähty vastahankaisuus.

Schreck oli katsottu ”50-lukulaisen” runon omintakeiseksi mutta anhavalais-meriluotolaisen ilmaisun piiriin lukeutuneeksi tekijäksi. Jos tämä oli ensimmäisessä ja toisessakin kirjassa arvioitu eduksi ja kunniaksi, 60-luvun mittaan kasvoivat vaatimukset jostakin yhteiskunnallisemmasta ja osallistuvammasta. 70-luvun puolitiessä taas olisi kelpuutettu laitavasemmistolaisen (kulttuuri)poliittisuuden jälkeen muunlaistakin yhteyttä massaviihteen ja urbanismin muokkaamaan maailmaan. Vaikka Schreckin runot olivat pidentyneet, arkistuneet, kerronnallistuneet ja moninaistuneet, kriitikot (erit. Pertti Lassila ja Harry Forsblom) eivät nähneet hänen pystyvän irtautumaan lähtökohdistaan uuteen kantavalla tavalla. Viimeinen käsikirjoitusnippu jäi Otavassa hyllylle ja ilmestyi vasta postuumisti osana valikoimaa Myöhäinen kevät, varhainen syksy (1982).

Nyt on kenties mahdollista lukea Schreckin tekstejä uusin silmin. Sekä hänen erityisen 50-lukulaisuutensa erikoispiirteet että hänen omalaatuinen tapansa tulla 60- ja 70-lukulaisen moni-ilmeisemmän runon piiriin on aika ottaa pohdintaan yhtenä kiintoisana tapauksena suomenkielisen kirjallisuuden historiassa.

Keskipäivän aaveet tuo Schreckin töiden tarkastelun rinnalle kertomuksen hänen suvustaan ja asetelmat hänen lähipiirissään. Tätä ei tehdä runojen selittämiseksi tekijänsä elämällä vaan kokonaiskuvan rikastamiseksi. Laulajatähti Aino Schreckin (1902--1974) ja Suomi-Filmin pomon Matti Schreckin (1897--1946) poika -- ja Tampereen keskeisiin muovailijoihin kuuluneen arkkitehdin G. W. I. Schreckin (1859--1925) lapsenlapsi -- nautti kasvuvuosinaan etuoikeutettua ja suojattua olemassaoloa, jonka turva ja sadunomaisuus kenties jouduttivat hänen ajautumistaan vaikeuksiin aikuisuudessa. Kolme avioliittoa ja muut romanssit sekä kolme tytärtä eivät johtaneet ainakaan kestävään onneen ja vakauteen. Omaisten silmissä Jyri oli monin tavoin suloinen ihminen mutta samalla neuvoton ja piloille hemmoteltu mammanpoika. Kirjaan sisältyy hänen tyttäriensä ja muiden läheisten muisteluksia.

Schreck-tutkimuksia ja modernin runon historiankirjoitusta odoteltaessa voi syventyä tähän komeaan mutta traagiseen artistikohtaloon. Niin ainutlaatuinen kuin usean taiteenlajin harjoittajan ura olikin, hänen tapauksensa kertoo myös yleisemmistä käänteistä ja murroksista sekä inhimillisen eksistenssin ristiriidoista. Vaikuttaa siltä, että Schreckin parhaat runot ovat pikemminkin kasvattaneet voimaansa kuin siirtyneet kuriositeettien tomuun. Ehkä hänen tekemisensä voidaan jälleen muistaa, unohduksensa ainakin.

Romaanillaan Kuilu (WSOY 1985) aloittanut Päivi Tapola on kirjoittanut ntamolle aiemmin teokset Kesän kohtaaminen (2016), Sodista, suvusta, sotilaista (2015), Rouva Ramsayn kutsut (2015) ja Näytösten välillä (2014). Hänen muuta tuotantoaan ovat sotahistorialliset tietokirjat Mannerheimin haastaja (Otava 2013; yhdessä Mikko Karjalaisen kanssa), Marsalkan kotiinpaluu (Gummerus 2010), Kenraalien kirjeet (Tammi 2007) ja Ajan paino (Tammi 2004) sekä arkkitehtibiografia Rakentajan elämä. Georg W. I. Schreck (Moreeni 2011). Tapola on ennen Rouva Ramsaytaan osallistunut naisten kirjoittaman (ja lukeman) kirjallisuuden valaisemiseen teoksillaan Isät ja tyttäret (Tammi 2004; yhdessä Sara Heinämaan kanssa), Äitini puutarhassa (Kääntöpiiri/Like 2002), Shakespearen sisarpuolet (Kääntöpiiri 1994; yhdessä Sara Heinämaan kanssa) ja Loputtomat hunnut (WSOY 1988; toim. yhdessä Sara Heinämaan kanssa). Schreck oli hänen enonsa. Filosofi Jarkko S. Tuusvuori on kirjoittanut esimerkiksi tieto-opukset Kulttuurilehti 1771--2007 (SKS 2007), Käsikirja (Teos 2013; yhdessä Risto Santin & Martin Paneliuksen kanssa), Ajatuspajoista innovaatiokumppanuuksiin (niin & näin 2016; yhdessä Hannele Huhtalan & Sami Syrjämäen kanssa) ja Mali Fritzin Elämä jälkeen Auschwitzin (ntamo 2022, toim. yhdessä kolmen muun kanssa) sekä kääntänyt muun muassa Heinea, Nietzscheä, Ricœuria ja Pessoaa. Hän on toiminut ntamon (2007--) kustantajana kesäkuusta 2017 alkaen.


"Koska Jyri Schreck on kuulunut lempirunoilijoihini 70-luvulta lähtien, väitän, että toki hän olisi voinut saada enemmän huomiota osakseen, mutta uskon hänellä olleen ja olevan edelleenkin oman vankan lukijakuntansa, jolle hänen monella tavoin ainutlaatuinen tuotantonsa on tärkeä. Minua hänen runoutensa on saatellut pitkän matkan elämässä ja yhä uudelleen palaan sen pariin löytämään uutta.
Jyri Schreckin runotuotannolle sellaisena kuin minä sen koen on luonteenomaista pelkistyneisyys, lämmöllä tehdyt luonto- tai kaupunkihavainnot, tunnelmien ja tunteiden osuvat, impressionistissävytteiset kuvaukset ja syvä henkilökohtaisuus. Vaikka runot saattavat vaikuttaa vapailta hahmotelmilta, niiden taustalla on nähtävissä vahva modernistinen muodon ja rytmin taju. -- Vaihtoehtoisia luonnehdintoja Schreckin tuotannosta löytyy runsaasti käsillä olevasta teoksesta.
Vaikka Schreckin tuotannossa tapahtui muuntautumista ja kehittymistä hän säilytti valitsemansa tyylillisen linjan loppuun saakka. Tämän vuoksi hän joutui vähitellen epäsuosioon yhteiskunnallista osallistuvuutta vaatimuksena pitäneellä 70-luvulla.
Tapolan ja Tuusvuoren kirja on sekä elämäkerta että Schreckin runotuotannon vastaanoton esittely. Lisäksi kirjassa on mukana runoilijan ennen julkaisemattomia runoja, jotka löytyivät runoilija ja kriitikko Lassi Nummen jäämistöstä valokopioina. [...]
Runojen lisäksi minulle oli kirjassa erityisen antoisaa saada tiivistelmä Schreckin eläessään julkaiseman seitsemän runoteoksen saamista lehtiarvosteluista. Niistä käy ilmi, että Suomen tunnetuimmat kriitikot, joista osa oli myös itse runoilijoita, näkivät Schreckin tuotannon arvon ja oivalsivat paljon sen persoonallisesta luonteesta. Joissakin sitaateissa arvioista näkyy kyllä myös kriitikoiden tarve löytää arvioimastaan teoksesta puutteellisuuksia, mutta yleisesti niistä henkii arvostus. 
Se, että Schreckin hiljaisempi ja hienostuneempi runoilijanlaatu ei palstatilassa pystynyt kilpailemaan vaikka samoihin aikoihin runoilijantyönsä aloittaneen Pentti Saarikosken julkisuushakuisen elämän ja runsaan tuotannon kanssa tuntuu kohtalolta, joka koituu usein suupaltin hiljaisemman kaverin osalle (yhtään vähättelemättä Saarikosken tuotantoa). Sen sijaan kirjassa kuvattua Schreckin marginaalista asemaa kirjallisuudenhistorioissa on vaikea ymmärtää. Onneksi kirjallisuudenhistoriatkin arvotuksineen ovat teoksia, joita ajan kuluessa arvioidaan ehkä ankaramminkin kuin kirjallisuutta, ja vasta- ja korjausliikkeitä niiden kirjoitusajan mielipideilmastolle ilmenee myöhemmin.
Schreck oli runoilijantyönsä ohella myös ohjaaja ja dramaturgi, ja näyttelijäkin, joka toimi mm Ylioppilasteatterissa, Kansallisteatterissa ja Helsingin kaupunginteatterissa. Lisäksi hän työskenteli uransa aikana kustannustoimittajana ja kriitikkona. Myös näitä osuuksia hänen monipuolisesta urastaan käsitellään kirjassa. Hänen varhain ja surullisesti päättynyttä elämäänsä kuvataan kirjassa sen päätapahtumien ja läheisten muistelusten kautta. Sivistyneistösuvunkin vaiheita käsitellään. Lapsena kirjoitetut kirjeet ja onnittelurunot samoin kuin lapsuuden valokuvat tuovat kirjaan erityistä hellyttävyyttä.
Schreckillä oli hyvin läheinen suhde äitiinsä Aino o.s. Huttuseen, joka oli laulaja ja laulunopettaja. Äiti suojeli poikaansa  mahdollisesti liikaakin ja Jyri oli heikosti valmistautunut törmäykseen maailman kanssa aikuistuessaan. Häntä kuvataan kirjassa epäkäytännölliseksi siinä mitassa, että hän vaikuttaa olleen lähestulkoon kyvytön elämään arjessa ilman, että joku olisi ollut pitämässä hänestä huolta. "Ei osannut keittää kananmunaakaan" ja "osasi tuskin edes avata säilykepurkkia" ovat sukulaisten luonnehdintoja hänestä.
[...] Toivon tosiaan, että uudet kirjallisuudentutkijapolvet löytäisivät Schreckin tuotannon ja kiinnostuisivat sen merkityksestä. Useita mahdollisia kiinnostavia tutkimuskohteita ehdotetaan jo tässä kirjassa. [...] [K]yllähän Schreck eittämättä kuuluu Suomen merkittäviin sana- ja teatteritaiteilijoihin."
Ellen Karhulampi, Satunnainen ohilukija 18/vii/25

"Parhaimmillaan runoilijoista tehdyt elämäkerrat avaavat kohteitaan tavalla, joka saa innostumaan heidän tuotannostaan tai tarttumaan siihen uusin silmin. [...] Elämäkerrat ovat lisäksi tapa nostaa kiinnostavia tekijöitä unohduksen syövereistä. [...]
Schreck [...] lienee nykylukijoille verrattain tuntematon lyyrikko. [...] [Tässä] elämäkerrassa [...] annetaan runoille riittävästi tilaa. Se puoltaa paikkaansa siksikin, ettei monipuolisena kirjallisuuden, kulttuurin ja näyttämötaiteen toimijana aikanaan tunnettu Schreck jättänyt jälkeensä esimerkiksi päiväkirja-aineistoa. Lyriikka toimii siten hänen elämäntarinansa runsastuttajana ja antaa näkökulmia runoilijan tuntojen ja mielen liikkeisiin.
Schreckin runoesikoinen Lumi näki päivänvalon 1959. Aloitusrunon päätös kuvaa tekijänsä hienostunutta otetta: 'Voi purjeen kuulla: siinä/ lepattaa talvi, pian ranta hiiluu/ valoa, ohutta lunta.' [...] Kahdeksas ja samalla viimeinen, valittujen runojen kokoelma ilmestyi postuumisti 1982, ja siihen sisältyy aiemmin julkaisematonta aineistoa. Ajanjaksoon mahtuu muutoksia poetiikan saralla yleensä ja Schreckin kohdalla erikseen. 1950-luvun modernismi oli vuosikymmenen lopulla vielä hengissä, joskin uudet tuulet puhaltelivat jo. Suorasanaisempi, konkreettisempi ja kommunikoivampi runo -- kuten silloin sanottiin -- odotti nurkan takana. Sitä kohden myös Schreckin ilmaisu kulki omaan tahtiinsa. Runoilijan viimeisinä elinvuosina alkoi lyriikan hiljainen kausi, joka saattoi johtua siitä, ettei kustantaja suhtautunut enää suopeasti hänen ponnistuksiinsa.
Lyriikassaan Schreck luotti sanomattoman voimaan ja hienovaraisiin keinoihin aina estetismiin saakka. Hän ei lähtenyt poliittisten sitoumusten tielle toisin kuin moni muu aikalainen. Sitoutumaan haluttomia runoilijoita oli toki muitakin, ja vaikkapa Aila Meriluoto ja Eila Kivikk’aho ovat käsitelleet siitä koituneita ongelmia. 
Havaintoihin ja tarkkailuun keskittynyt Schreck heräsi jo varhain luonnon itseisarvoisuuteen, jonka merkitys on oivallettu paremmin vasta viime aikoina. Schreckin kohdalla sitä on tuonut merkittävällä tavalla esille elämäkerrassa mainittu tutkija Karoliina Lummaa väitöskirjastaan (2010) lähtien. 
[...]
Aiheeseensa monipuolisesti tarttuvassa teoksessa käsitellään runojen lisäksi lyyrikon suvun ja perheen vaiheita. Hänellä oli isän puolelta saksalaisia sukujuuria ja vanhaa vaurautta, äiti puolestaan tuli tyystin toisenlaisesta ympäristöstä. Ambivalenssia esiintyi lisäksi vanhempien suhteessa ainoaan poikaansa. Isä yritti karaista ilmeisen herkkää esikoistaan, äiti hellitteli häntä ehdoitta. Taustalle voi uumoilla aikansa kasvatustapojen kulttuuria. 
[...]
Aineistona on käytetty monipuolisen kirjallisen aineiston ohella kirjeitä ja läheisten haastatteluja. Vaikka haastattelut voivat aineistokäytössä olla turhan monitulkintaisia --  muisti on epäluotettava eikä asenteista tai affekteista kukaan ole irrallaan -- tässä kirjassa on lupa olettaa niiden olevan poikkeuksellisen tunneluotettavia. Syyksi näkisin sen, että Schreck-elämäkerran toinen kirjoittaja on kohteen sisarentytär. Läheiselle kertominen voi tavoittaa tuntoja ja tunnelmia tarkemmin kuin vieraalle haastattelijalle annetut lausunnot. Etenkin runoilijan lasten muistelmat ovat koskettavia. 
Schreckin Tuulikki-sisaren tytär muistaa äitinsä korostaneen, ettei kirjailijan tielle tule astua, ja siitä Jyri-eno joutui toimimaan varoittavana esimerkkinä. Tytär Katri Tapola, josta tuli kuin tulikin mainitun ammatin harjoittaja, muistelee enoaan hiljaisena, poissaolevana ja raskasmielisenä miehenä palttoossaan. Enoon liittyi arvoituksellisuutta: 'Perheessä oli läsnä jonkinlainen tragedian tuntu ja sen toistumisen mahdollisuus, jota ei ääneen sen tarkemmin artikuloitu' (s. 103).
[...]
Hienosti kuvitettu Keskipäivän aaveet -biografia on otteeltaan pohdiskeleva ja sujuvasti luettava. Luettavuus toimii oivallisena vastapainona runoilijan vaiheikkaalle mutta kohtalokkaalle elämälle. Kirja etenee temaattisesti ja samalla löyhän kronologisesti, ja ajoittain se kiertelee kohdettaan tyylitellen. Laura-tyttären muistelmista käy muun muassa ilmi, että Schreck matkusteli paljon ja toi tyttärilleen onnistuneita lahjoja ympäri maailmaa. Matkoihin kirjassa ei kuitenkaan tarkenneta. Kokonaisuutta voi luonnehtia impressionistiseksi, ja se taas on omiaan houkuttelemaan tulkintoihin Schreckin tuotannosta ja elämästä. 
Vain 55-vuotiaana menehtyneen Schreckin viimeiset vuodet olivat vaikeita, sillä hän sairasti monia riippuvuuksia. Syitä ja selityksiä epäonniseen loppuelämään kirjassa myös hahmotellaan. Mahdollisesti runoilijan suurin rakkaus oli äiti, jonka veroista naista hän ei koskaan löytänyt kumppanikseen. Vielä 17-vuotiaana hän kirjoitti kirjeessä äidilleen pitävänsä tästä paljon enemmän kuin tytöstä, jonka kanssa seurusteli. Kenties lapsuus oli ylenpalttisen idyllinen, ja poikaa suojeltiin liiallisuuksiin saakka. Ehkä monipuolinen taiteilija poltti itsensä loppuun. Voi olla niinkin, että päihderiippuvuus nielaisi uhrinsa huolimatta sukupuusta, läheisten toimista tai olosuhteista.
Aikalaisten silmin Jyri Schreckin runot olivat liian keveitä tai pintapuolisia -- käsittelivät vain lokkeja asioiden sijaan, kuten kokoelmassa Muuttopäivät esitetään osana lyyristä dialogia. Samassa runossa minä vastaa kuuluisiin rauhankyyhkyihin viitaten: 'myönnän että linnut/ ovat minulle iloisia viestejä,/ Picasson kyyhkyjä' (s. 17, 156).
Nykyisellään sanomisen niukkuus ja eleetön muoto voidaan ymmärtää vastavoimana päällekäyvälle moni- tai ylisanaisuudelle. Keveä vaikutelma saattaa hämätä, sillä runoista löytyy syvämietteisyyttä, joka koskettaa aikojen yli. Sivullisuuden ja kuulumattomuuden tunnot ovat tällaisesta hyvä esimerkki. Näitä tuntoja näyttäisi piilevän myös Keskipäivän aaveet -kirjan kannessa olevassa kuvassa, jossa nuori Jyri Schreck katsoo kohti. Vai onko siinä vain hurmaava nuorukainen vailla huolia, jotka elämä pyytämättä kasasi hänen tielleen?"
Siru Kainulainen, Kiiltomato 9/x/25

"kiinnostava"
Ville Hänninen, Suomen Kuvalehti 14/i/26