Päivi Tapola & Jarkko S. Tuusvuori, KESKIPÄIVÄN AAVEET. JYRI SCHRECKIN RUNOILIJANKOHTALO (2025)

”Lapsena tavasin satua
tavasin kunnes
nukuin
lähelle rivien päätä”

Jyri Schreck, Päiviä, sateita  (1962)


Rimbaud-gradu, kustantajahistoriikki ja seitsemän runokokoelmaa, 22 ohjaustyötä Ylioppilas-, Kansallis- ja Kaupunginteatterissa sekä US-kritiikkejä, Otava-kustannustoimituksia, filmitöitä ja draamarooleja. Monilahjainen ja utelias Jyri Schreck (1927--1982) vaikutti 50--70-lukujen suomalaisessa kulttuurielämässä usein kiitetyin tuloksin. Hänen toiminnastaan ja tuotannostaan ei ole kuitenkaan jäänyt kansakunnan muistiin kovin pysyviä jälkiä. Jopa hänen unohtamisensa on unohtunut.

Keskipäivän aaveet nostaa sivistyssukuun syntyneen ja vauraudessa kasvaneen mutta sotilaspojaksi joutuneen ja isänsä varhain menettäneen tekijän uudelleen esiin. Elämäkerrallisessa yleisesityksessä Schreckin vaiheista ja aikaansaannoksista painottuu perheen näkökulma, mutta siinä käydään myös läpi hänen julkaisujensa vastaanottoa. Nimensä kirja noutaa runoilijan viimeisestä itse työstämästä kokoelmasta Että olisit läsnä (1977), jonka tekstissä ”Suurelle autiolle” vanhus ja perhonen vertautuvat kirkkaimman tunnin haamuihin.

Eeva-Liisa Manner, Annamari Sarajas, Pekka Tarkka, Matti Paavilainen, Viljo Kajava ja Arvo Turtiainen kehuivat kaikki Schreckin esikoisrunoteosta Lumi (1959). Mannerin sanat ”voimakkaasta avaruuden ja tilan tunnusta”, ”tiheästä merkitsevyyden tunnusta”, jossa kirjoitus ilmaantuu ”hätkähdyttävänä kuin alkemistin pullosta”, olivat valtava tunnustus modernismin kiintotähdeltä nuorelle komeetalle. Aplodit raikuivat oikealta ja vasemmalta, kun ”hienostunut” (Tarkan käyttämä sana, jota toisteltiin sitten vuosikymmenien ajan) uusi miniatyyritaituri debytoi.

Seuraavatkin kirjat -- Päiviä, sateita (1962) ja leijan ilma vihreää (1966) -- keräsivät kiitosta. ”Ajatonta kauneutta”, huokaisi Eila Pennanen. ”Filigraanikoruja”, ihasteli Anu Kaipainen. ”Ikäpolvestaan ylivoimainen”, rykäisi Erno Paasilinna. ”Kastepisaran jännitettä ja antiikkimitalin linjakkuutta”, siunasi Heidi Parland. ”Jännittävää ja jäntevää”, säesti Kari Saviniemi.

Ylioppilasteatterissa 1959--1964 näytelmiä (mm. Mishiman Hanjo ja Yatesin Kiirastuli) tehnyt, eräissä niistä näytellytkin ja lopulta johtajanakin vaikuttanut Schreck siirtyi 1965--1968 Suomen Kansallisteatterin ohjaajaksi (mm. Albeen Miss Alice ja Giraudoux’n Elektra). Hän jatkoi vielä Helsingin Kaupunginteatteriin 1969--1972 (mm. Dostojevskin/Camus’n Riivaajat ja Pinterin Silloin ennen). 50-luvulla alkaneet työt Otavan kustannustoimittajana jäivät draamatalokiinnitysten myötä, mutta 60-luvulla syntyi muun ohessa dokumenttifilmejä ja 70-luvun alussa kirjallisuuskritiikkiä Uusi Suomi -palstoille.

Jo runokirja mustan perhosen aika (1970) jäi vähemmälle huomiolle mutta etenkin Lassi Nummi ylisti teatteritöiden loputtua ilmestynyttä kokoelmaa Muuttopäivät (1973). Oltiin kuitenkin jo hyvää vauhtia kulkemassa päin turmiota, kun alkoholi ja mielenterveysongelmat alkoivat täyttää Schreckin elämää ylen määrin. Kaksi viimeistä säetaideteosta Kaupunki ja villivaahtera (1975) ja Että olisit läsnä (1977) saivat kyllä yleisesti ottaen varsin arvostavan vastaanoton, mutta siihen sisältyi nyt entistä terävämpänä jo aiemmin nähty vastahankaisuus.

Schreck oli katsottu ”50-lukulaisen” runon omintakeiseksi mutta anhavalais-meriluotolaisen ilmaisun piiriin lukeutuneeksi tekijäksi. Jos tämä oli ensimmäisessä ja toisessakin kirjassa arvioitu eduksi ja kunniaksi, 60-luvun mittaan kasvoivat vaatimukset jostakin yhteiskunnallisemmasta ja osallistuvammasta. 70-luvun puolitiessä taas olisi kelpuutettu laitavasemmistolaisen (kulttuuri)poliittisuuden jälkeen muunlaistakin yhteyttä massaviihteen ja urbanismin muokkaamaan maailmaan. Vaikka Schreckin runot olivat pidentyneet, arkistuneet, kerronnallistuneet ja moninaistuneet, kriitikot (erit. Pertti Lassila ja Harry Forsblom) eivät nähneet hänen pystyvän irtautumaan lähtökohdistaan uuteen kantavalla tavalla. Viimeinen käsikirjoitusnippu jäi Otavassa hyllylle ja ilmestyi vasta postuumisti osana valikoimaa Myöhäinen kevät, varhainen syksy (1982).

Nyt on kenties mahdollista lukea Schreckin tekstejä uusin silmin. Sekä hänen erityisen 50-lukulaisuutensa erikoispiirteet että hänen omalaatuinen tapansa tulla 60- ja 70-lukulaisen moni-ilmeisemmän runon piiriin on aika ottaa pohdintaan yhtenä kiintoisana tapauksena suomenkielisen kirjallisuuden historiassa.

Keskipäivän aaveet tuo Schreckin töiden tarkastelun rinnalle kertomuksen hänen suvustaan ja asetelmat hänen lähipiirissään. Tätä ei tehdä runojen selittämiseksi tekijänsä elämällä vaan kokonaiskuvan rikastamiseksi. Laulajatähti Aino Schreckin (1902--1974) ja Suomi-Filmin pomon Matti Schreckin (1897--1946) poika -- ja Tampereen keskeisiin muovailijoihin kuuluneen arkkitehdin G. W. I. Schreckin (1859--1925) lapsenlapsi -- nautti kasvuvuosinaan etuoikeutettua ja suojattua olemassaoloa, jonka turva ja sadunomaisuus kenties jouduttivat hänen ajautumistaan vaikeuksiin aikuisuudessa. Kolme avioliittoa ja muut romanssit sekä kolme tytärtä eivät johtaneet ainakaan kestävään onneen ja vakauteen. Omaisten silmissä Jyri oli monin tavoin suloinen ihminen mutta samalla neuvoton ja piloille hemmoteltu mammanpoika. Kirjaan sisältyy hänen tyttäriensä ja muiden läheisten muisteluksia.

Schreck-tutkimuksia ja modernin runon historiankirjoitusta odoteltaessa voi syventyä tähän komeaan mutta traagiseen artistikohtaloon. Niin ainutlaatuinen kuin usean taiteenlajin harjoittajan ura olikin, hänen tapauksensa kertoo myös yleisemmistä käänteistä ja murroksista sekä inhimillisen eksistenssin ristiriidoista. Vaikuttaa siltä, että Schreckin parhaat runot ovat pikemminkin kasvattaneet voimaansa kuin siirtyneet kuriositeettien tomuun. Ehkä hänen tekemisensä voidaan jälleen muistaa, unohduksensa ainakin.

Romaanillaan Kuilu (WSOY 1985) aloittanut Päivi Tapola on kirjoittanut ntamolle aiemmin teokset Kesän kohtaaminen (2016), Sodista, suvusta, sotilaista (2015), Rouva Ramsayn kutsut (2015) ja Näytösten välillä (2014). Hänen muuta tuotantoaan ovat sotahistorialliset tietokirjat Mannerheimin haastaja (Otava 2013; yhdessä Mikko Karjalaisen kanssa), Marsalkan kotiinpaluu (Gummerus 2010), Kenraalien kirjeet (Tammi 2007) ja Ajan paino (Tammi 2004) sekä arkkitehtibiografia Rakentajan elämä. Georg W. I. Schreck (Moreeni 2011). Tapola on ennen Rouva Ramsaytaan osallistunut naisten kirjoittaman (ja lukeman) kirjallisuuden valaisemiseen teoksillaan Isät ja tyttäret (Tammi 2004; yhdessä Sara Heinämaan kanssa), Äitini puutarhassa (Kääntöpiiri/Like 2002), Shakespearen sisarpuolet (Kääntöpiiri 1994; yhdessä Sara Heinämaan kanssa) ja Loputtomat hunnut (WSOY 1988; toim. yhdessä Sara Heinämaan kanssa). Schreck oli hänen enonsa. Filosofi Jarkko S. Tuusvuori on kirjoittanut esimerkiksi tieto-opukset Kulttuurilehti 1771--2007 (SKS 2007), Käsikirja (Teos 2013; yhdessä Risto Santin & Martin Paneliuksen kanssa), Ajatuspajoista innovaatiokumppanuuksiin (niin & näin 2016; yhdessä Hannele Huhtalan & Sami Syrjämäen kanssa) ja Mali Fritzin Elämä jälkeen Auschwitzin (ntamo 2022, toim. yhdessä kolmen muun kanssa) sekä kääntänyt muun muassa Heinea, Nietzscheä, Ricœuria ja Pessoaa. Hän on toiminut ntamon (2007--) kustantajana kesäkuusta 2017 alkaen.