Anumari Siltapuro, RIKU F (2025)

”Ja olethan sinäkin selvinnyt hengissä täällä.”


Se on totta. Neljätoistavuotias Riku F on selvinnyt hengissä. Ja täällä hän on: Turengissa, jossa on Koo, Ässä, Ärrä sekä yksi jäätelötehdas, yksi liikenneympyrä ja yksi pahamaineinen hyppääjien silta.

Riku F on omanlaisensa näkijä. Hänen perheensä on rikki mutta vanhemmilta saatu kamera toimii. Sillä hän kuvaa rautatiesillan joka ilta, ettei kukaan hyppäisi tuhoon. Riku F tahtoo elää, vaikka ei tiedä miksi. Sen hän tietää, että valokuva on hänen maailmansa asioista valoisin.


”Se näyttää pintakuorelta, litteältä, liikkumattomalta, kuolleelta, mutta ei se ole. Valokuva on reikä, jonka läpi näkee pinnan alle, syvälle ytimeen.”


Riku F:n äiti otti hatkat ja isä lojuu Möykkynä sohvalla. Asetelma on luisumassa pahasta pahemmaksi. Onneksi on laumakavereita koulunpihassa. On sopivasti outo sijaisopettaja. Ja on Kerttu.

Riku F on tarkentanut moneen kohteeseen. Niin moneen, että tunnistaa, kun linssistä näkyy jotain ihmeellisen kaunista.

Mutta häntä itseään ei ole nähty. Ei ennen kuin Kerttu muutti kulmille ja näki.

Yhdessä heidän pitää yrittää selvitä läpi hurjan kevään. Ystävyyden syventyessä Riku F:n maailma tulee koko ajan todemmaksi.

Lastensuojelutehtävissäkin toiminut tamperelainen Anumari Siltapuro työskentelee nykyään kuntoutuslääkärinä. Hän pääsi palkinnoille Otavan kirjoituskilpailussa 2023.


”Joskus äitiä ajatellessa ikävä puristaa rintakehää ja tuntuu vaikealta hengittää. Silloin on helppo uskoa, että
suruun voi kuolla.”