Minna Canth, KOLME YKSINÄYTÖKSISTÄ (2025)

”Hurjastellaan pois, niinkauvan kuin olemme nuoria, vanhoilla päivillä on kyllä aikaa viisastella.”
Spiritistinen istunto


Minna Canth (1844--1897) ”menee yhä syvemmälle asian ytimeen”. Niin tiivisti Eino Leino (1878--1926) jatkuvasti kehittyneen ”nerokkaan” tuotannon luonteen. Mutta niin hän kuin melkeinpä kaikki muutkin ovat jättäneet sen tarkasteluista sivuun kolme myöhäiskauden teosta, jotka kuitenkin ovat olennaisia niin canthilaisen yhteiskuntakritiikin kuin modernin kirjallisuuden käänteiden valossa.

Kirjailija oli aloittanut julkisen uransa 1870-luvun lopulla ja tehnyt läpimurtonsa ensimmäisenä suomalaisena realistina Työmiehen vaimollaan (1885). Hän ajautui rajuun yhteenottoon vanhoillisten fennomaanien kanssa, jotka keskeyttivät hänen köyhälistön kapinaa lietsovaksi nähdyn Kovan onnen lapsia -näytelmänsä (1888) esitykset alkuunsa Suomalaisessa Teatterissa (eli Kansallisteatterin edeltäjässä), samoin kuin sovinnollisemman mutta yhtä terävän Papin perheen (1891) edulliset kansannäytännöt. Niinpä radikaali, nuorsuomalaisuutta kätilöinyt, feministinä uraa uurtanut ja sosialistiksi itsensä mieltänyt kuopiolainen teki Sylvi-tragediansa (1893) Svenska Teaternille; kieliriita oli hänestä jo muutenkin sivuseikka politiikassa, jolta piti vaatia olennaisempia rakenteellisia muutoksia etenkin sosiaalisen kysymysten hoitamiseksi oikeudenmukaisesti. Ennen viimeistä kokoillandraamaansa Anna Liisaa (1895) (ja osin heti sen jälkeen) Canthin kynästä syntyivät Hän on Sysmästä (1893), Spiritistinen istunto (1894) ja Kotoa pois (1894), joita on alusta lähtien pidetty lähinnä epäkiintoisina ja -onnistuneina komedioina edes yrittämättä liittää niitä tekijänsä œuvreen ja ajatteluun tai nykyaikaisen sanataiteen historiaan. Ne on paras lukea ja tutkia uudelleen.

Canth ei ollut ennen tätä huvinäytelmäkolmikkoa kokeillut siipiään lyhyen teatterikappaleen lajityypissä. Hän oli saavuttanut taiteilijana ja kauppiaana riippumattoman aseman ja saattoi nyt sekä eksperimentoida kirjoittaen että tukea esitystuotoilla yleishyödyllisiä pyrintöjä. Vaikka Sysmästä, Istunto ja Kotoa nähtiin vaihtelevasti isommillakin näyttämöillä, ne ennen muuta kiersivät maata työväen- ja palokunnantalojen pienillä lavoilla seurailtamien ja yhdistysjuhlien suosittuina numeroina. Niitä ei tarvitse noin vain siunata hyviksi draamoiksi, mutta ne kiistatta levittivät olennaisia canthilaisia liberaalin demokratian näkemyksiä yleistajuisessa muodossa laajan yleisön eli kansanvallan varsinaisten haltijoiden ja tulevien käyttelijöiden keskuuteen.


”Niin, minä sanon sen, piiat pysykööt piikoina, elköötkä pyrkikö oikeiden ihmisten vertaisiksi --”
Kotoa pois


Samalla yksinäytöksiset olivat osa taiteellista mullistusta. Niin kohukirjailija August Strindbergin (1849--1912) 1889 kuin Svenskania johtaneen Henrik Molanderin (1858--1900) 1892 esittämät käsitykset ajan teatterista painottivat tiiviin muodon uusia mahdollisuuksia. Kaikki itseään kunnioittavat dramatistit tahtoivat etenkin alati suppeammiksi käyneiden ranskalaisten yksiaktisten herätteestä selvittää, mihin Einaktereilla, enaktareilla, atto unicoilla tai one-act playseilla voisi yltää, kun yhtä lailla aikakokemus yleensä kuin permanto-odotukset erityisesti tuntuivat myllertyneen perusteellisesti, ja äsken vielä aktuelleilta maistuneet Friedrich Schillerin (1759--1805) ja Victor Hugon (1802--1885) järkäleet vaikuttivat nautintakelvottomilta. Suomalainen ei suinkaan lähtenyt strindbergiläisen antidemokraattisille ja misogyynisille linjoille, mutta molanderilainen populaariuden korostus sopi hänen tapoihinsa vastustaa taantumusta ja aukoa kävelemättömiä polkuja uudessa, täälläkin hänen mielestään "kritiikin aikaan" astuneessa julkisessa sanassa.

Canthin panosta genreen ei ole tutkittu vaikkapa juuri Leinon maestraan liittämästä kansainvälisyyspainotuksesta huolimatta. Sysmästä, Istunto ja Kotoa on sivuutettu huolettomasti muka selviömäisinä väli- ja tilapäätöinä. Ne on kuitattu mukaelmina, harmittomina piloina tai hyväntekeväisyystuotteina, joiden yhteyttä esimerkiksi Strindbergin tai Molanderin puheenvuoroihin ei ole selvitelty. Osittain tämä juontaa yksinäytöksisten vieroksunnasta yleisestikin näytelmäkirjallisuuden erikoisuuksina, vaikka niiden moderneista muodoista johtivat suorat yhteydet esimerkiksi surrealistien synteesiesityksiin tai Samuel Beckettin dramaticuleseihin ja Thomas Bernhardin Dramoletteihin taikka piiloisemmat tiet muun muassa Victoria Benedictssonista Hella Wuolijoen kautta Elfried Jelinekiin, Caryl Churchilliin ja Suzan Lori-Parksiin. Tämän tekstityypin kautta voi myös ymmärtää nykyistä postdramaattista teatteria, kuten sen pääteoreetikko Hans-Thies Lehmann itsekin toi esiin.

Aikansa tärkeimmän suomalaisen kirjailijan kokonainen sarja uusimuotoisia töitä kutsuu pohtimaan moninaista merkityksellisyyttään. Nyt niiden avulla voi myös punnita uudelleen Canthin kirjallisen ja yhteiskunnallisen toiminnan kokonaisuutta ja kehittymistä. Kolme Lustspieliä kokoavaan ntamo-teoslaitokseen sisältyvät filosofi Jarkko S. Tuusvuoren laatimat huomautukset ja laaja jälkisana trion taustoista ja vastaanottohistoriasta kansainvälisen draamahistorian asiayhteyksissä.


”Suomen herroilta puuttuu tykkänään tuo savoir vivre, tuo eleganssi ja hienous, joka tekee kulturimaiden miehet niin miellyttäviksi.”
Hän on Sysmästä