Kati Neuvonen, KUOLLEET EIVÄT SUUTELE (2025)

”Se olen minä pienenä.”


Minälle ei ole ollut helppoa olla kokoisensa. Vaikeampaa on mennä alkuunsa. Sinne minä kuitenkin tahtoo, koska on vihdoin siihen valmis. Reitti kulkee hiljaisuuden ja vaitiolon halki.


”Tyttö kirkuu lettejä päästään, on hänellä ääntä, on.”


Kati Neuvonen on palannut forteensa. Hän aloitti ”synkimmälläänkin härnäävällä” Nakulla (2009/2012), jonka proosarunot ”muistuttivat laulelmia” (Kiiltomato). Sitä seurasivat feministiseksi tunnistettu Sylikissat (2013), joka tarjosi ”vinoa kulmaa arkisiin, vakaviin asioihin” (Turun Sanomat), ja ”oikukkaan” tai ”sijoiltaan” olevassa maailmassa jatkanut Ripustus(2014), joka kirvoitti vertailuja esimerkiksi prose poemin valtiaaseen Charles Simiciin (Kiiltomato). ”Sykähdyttävän väkevästä otteesta” rakkauteen ja seksuaalisuuteen ylistetty (Runografi) Annan turkkini kasvaa (2021) liikkui vielä enimmäkseen samassa lajityypissä, mutta kurinalaisen raju Päivä oli kirkas ja hiljainen (2023) yllätti tekijänsä esikoisromaanina.


”Huomenna jokilaiva nielee meidät, me pelastaudumme sukeltamalla pintaan. Nautin siitä, että pidämme nenästä kiinni. Se on siinä ja siinä, se on tuurista kiinni, tunnistaako minua kukaan.”


Kuolleet eivät suutele on jälleen neuvosmaista proosarunoa säepohjaisin tekstein ryyditettynä. Mutta teema on hänelle ennennäkemätön: minä lähtee myyttisen tyttöyden perään kadonneen aarteen metsästäjän elkein. Mikään lasta ympäröinyt ei ole rikkumatonta eikä löydettävissä ehjänä, mutta tyttö on todellinen eikä minä hellitä, ennen kuin tapaa etsimänsä. Vähän puheen arvoitus kysyy paljon sanoja.


”olen aikuinen,
olen nainen punaisissa bikineissä,
jos minua katsoo,
katson takaisin,”


Ja kumpi lähtikään kumpaa noutamaan. Riemu ainakin on yhteinen.


”Näen näköalan tapaista, näen pilvien keskellä liikuttavat pääskyset, lentää minä en osaa mutta tulen yhdeksi niistä kuitenkin. Meistä ei ole päivääkään, meistä ei ole hukattavaksi asti, me levitämme sanomaa: se on tämän onnen ja maailman katon sanoma.”