Benjamin Constant, ADOLPHE (1816/1920/2026)

”Minä tahdon saada rakkautta, toistin itsekseni, epämääräisen liikutuksen valtaamana, ja silmäilin ympärilleni […].”


Adolphe ryhtyy lemmenleikkiin epäilyttävin vaikuttimin. Hänen rakkautensa Ellénoreen, jos sitä olikaan, uhkaa hiipua nopeasti. Ero ei kuitenkaan tunnu mahdolliselta. Yhteisön pyhitystä vaille jäänyt romanssi ei näytä johtavan onneen, jota nykyaika lupaa eläjilleen. Pienessä romaanissa ei tapahdu valtavasti, mutta päähenkilöissä myllertävät rajut voimat.


”Tuon rakkauden, jota hetkinen aikaisemmin olin itselleni kerskunut vain teeskenteleväni, uskoin nyt yht’äkkiä raivoisasti raatelevan poveani.”


Tätä kirjaa on aseteltu paikoilleen jonnekin Rousseaun Julie ou la nouvelle Héloïsen (1761) ja Goethen Die Leiden des jungen Werthersin (1774) jälkeiseen kulttuurihistoriaan. Sitä ovat kehuneet enemmän tai vähemmän suurin sanoin muiden muassa Maine de Biran, Stendhal, Bourget, France, Brandes ja Mauriac. Ja sitä käyttivät teoksissaan eri tavoin niin Balzac ja Puškin kuin Conradkin. Kirjoittajaansa taas ovat ajattelijana ylistäneet esimerkiksi Louis Blanqui, Victor Hugo, Benedetto Croce, Isaiah Berlin, Raymond Aron ja Tzevetan Todorov.

Teoksen suomentanut kirjailija ja ranskalaisen sanataiteen loistava välittäjä L. Onerva (1882--1972) kirjoitti oheistekstissään sattuvasti tekijästä: ”kuuluu niihin harvinaisiin kirjailijoihin, jotka yhdellä teoksella luovat itselleen pysyväisen sijan kirjallisuuden historiassa.”

Benjamin Constant (1767--1830) oli Lausannessa syntynyt sveitsiläinen filosofi ja valtio-oppinut. Hänen ainoa kaunokirjallinen julkaisunsa Adolphe (1816) oli pitkään selvästi muistetuin osa laajaa tuotantoa, kunnes varsinkin 1980-luvulta alkaen hänen tähtensä on ollut nousussa myös politologina, niin vallankumouksen kuin sen tasa-arvoistavassa voimassaan synnyttämän modernin elämän ja kansalaisuuden ajattelijana.

Constant vaikutti 1800-luvun pääkaupungiksi sanotussa Pariisissa keskeisesti Ranskan asioihin läpi 1789 alkaneen revoluution niin kutsuttua terrorivaihetta (1793--1794) seuranneen direktoriojakson (1795--1799), konsulaattiajan (1799--1804), Napoleonin keisariajan (1804--1814/1815) ja kuningasvallan paluun eli restauraatiovuosien (1814/1815--1830) aina heinäkuun 1830 vallankumousta seuranneen liberaalin perustuslaillisen monarkian alkuun. Tai ainakin melkein: hän nimittäin otti yhteen konsulin ja tulevan diktaattorin kanssa jo 1802 ja lähti maanpakoon 1803 rakastettunsa ja työtoverinsa, kirjailija-filosofi Germaine (Madame) de Staëlin (1766--1817), seurassa. Constant kirjoitti Saksassa 1813 kriittisen teoksen mahdinanastuksesta ja komentovaltaisesta politiikasta, mutta palattuaan huhtikuussa 1814 Pariisin hän suostui vuotta myöhemmin yhteistyöhön sotakentillä kukistuneen ja kruununsa menettäneen mutta maaliskuussa 1815 uudelleen valtaistuimelle nousseen Napoleonin kanssa laatien uudistetun perustuslain ja pääteoksensa Principes de politiquen (1815). Kun Buonapartena syntyneen korsikalaisen kenraalin ja empereurin uuden sadan päivän hallinto romahti Waterloon taistelutappion jälkeen kesäkuussa 1815, filosofi poistui jälleen Ranskasta ja julkaisi romaaninsa Lontoossa keväällä 1816. Syyskuussa hän oli jälleen Pariisissa ja valittiin kansanedustajaksi 1819.

Mikä oli Constantin poliittinen kanta? Tätä ei ole ollut helppoa täsmentää, koska Ranskan valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämä oli niin pitkään jatkuvassa muutoksessa, kuten olivat tarkkailijoiden ja osallistujien näkemyksetkin. Se tiedetään, että Constant suhtautui vielä Braunschweigissa 1789--1794 asuessaan revoluutioon innostuneesti, jos kohta myös kantaen huolta sen onnistumisesta ja suunnasta. Hän luonnehti itseään ”demokraatiksi” erotuksena ”aristokraateista” sekä piti vallankumouksen toteuttamaa kansansuvereniteettiin ja kansalaisten tasa-arvoon varaavaa järjestelmää ainoana oikeana. Kun jakobiinivalta tai siitä irtautunut robespierrelaisen vuoripuolueen mahti oli suistunut väkivaltaiseksi diktatuuriksi ja kaatunut 1794 lähes yhtä väkivaltaisen kostovaiheen seurauksin, tasavaltaa uhkasivat yhtaikaa terroristien ja äärirojalistien paluut valtaan. Aloittaessaan tuolloin julkisen intellektuellin uransa -- ja pian myös valtiolliset tehtävänsä direktorion alaisuudessa 1797 ja konsulivallan tribunaatissa 1799 -- hän hahmottui vapaamielisen opposition edustajaksi korostaen perusoikeuksia ja -vapauksia ja tarvetta suojata yksilöitä vallanpitäjien tarpeettomilta puuttumisilta. Hän hahmotteli 1810-luvulta alkaen käsitystä kriittisistä kansalaisista ja 1820-luvulla näkymää eettisesti kehittyvään ihmisyyteen. Käytännöllisimmillään Constant etsi alinomaa tapoja luoda vakaata oikeusvaltion hallintomallia parlamentin ylimmän vallan, edustuksellisuuden, ministerivastuun, hajautuksen ja instituutiotasapainon avulla. Perustuslailliseen monarkiaan sopeutuen hän oli lakia säätävän kamarin jäsenenä vapaamielisistä edustajista radikaalimpien ja vasemmistolaisimpien joukossa, mutta sosiaaliset kysymykset ja uudistukset nousivat politiikassa totisesti esille vasta hänen kuolemansa jälkeen etenkin työväenluokan ryhdyttyä ajamaan asiaansa ja sosialismin päästyä vauhtiin. Äänioikeuskysymyksessä Constant oli tämän päivän näkökulmasta varovainen, joidenkin nykytarkkailijoiden mukaan jopa omistajien asialla kansan enemmistöä vastaan, toisten mielestä edellä omaa aikaansa. Häntä ei voikaan yksinkertaistaa kansanvallan kannattajaksi XX tai XXI vuosisadan mittapuilla, vaikka monet tutkijat viime vuosikymmeninä ovatkin valmiit näkemään hänessä joko liberaalin demokratian uranuurtajan tai hitaasti demokratisoituvan Euroopan olennaisen taustahahmon.

Filosofista kiistellään hieman samaan tapaan kuin vallankumouksen merkityksestä ylimalkaan. Eritoten USA:ssa constantilaisuus yhdistetään usein valtiovastaiseen oikeistolaiseen libertarismiin, kun taas ansioituneimmat tutkijat ruotsalaisesta Helena Rosenblattista, sveitsiläisestä Biancamaria Fontanasta ja bulgarialais-brittiläisestä Marina Dimova-Cooksonista yhdysvaltalaisiin Stephen Holmesiin ja K. Steven Vincentiin sekä moniin muihin pitävät kovin erilaista tulkintaa yhteensopivana historiallisen todistusaineiston kanssa. Kun revoluutiosta on 80-luvulta alkaen ilmestynyt revisionistisia esityksiä, joissa on epäilty mullistusten 1789 jo sisältäneen pian koittaneiden suurten verilöylyjen siemenen, on saatettu vedota Constantin esittämään jakobinismin (tai montagnardien) kritiikkiin aivan kuin se olisi ollut kansan itsemääräämisoikeuden ja korkeimman mahdin tai demokraattisuuden kyseenalaistusta. On etsitty hänestä totalitarismien ennakoijaa, marxilaisuuden jälkeistä keskustalaista malttia ja liialliseksi uumoillun majoriteettivallan torjujaa. On väitetty hänen puolustaneen yksinomaan keskiluokan tai porvariston tai pääoman etuja. Ja on esitetty hänen pitäneen Robespierren despotiaa 1793--1794 Rousseaun filosofian toteutuksena. Tosiasiassa valistuksen ja egalitarismin järkähtämätön kannattaja sekä lehdistönvapauden ja väkevän yleisen mielipiteen virtaviivainen arvostaja Constant mielsi itsensä rousseaulaisen yhteiskuntafilosofian jatkajaksi ja oli useimmista asioista tämän kanssa samoilla linjoilla. Hän myös näytti 1794 ymmärtäneen jopa robespierrelaisten toimintaa eurooppalaisen sodan poikkeusoloissa. Hänen kiinnostuksensa uskontoon ei liioin sisältänyt minkäänlaista konservatiivisuuden osatekijää, sillä hänen uteliaisuutensa aihepiiriä kohtaan nousi inhimillisen ajattelun ja kokemuksen tutkimisesta sekä vakaumuksesta, jonka mukaan omantunnonvapaus kuuluu modernin vapaan yhteiskunnan perustuksiin ja moniarvoisuus kulttuurissa ja hengellisyydessä sen kehittymisen takeisiin. Constant oli 1820-luvun députéna tilannetajuinen ja taktisesti etevä kompromissien tekijä, joka sai kuitenkin pitkään hänen nimeään tahrineen kelkankääntäjän ja epäluotettavan toimijan maineen.

Hänen maineikkain ja suruttomimmin hyödynnetty yksittäinen esityksensä Adolphe-romaanin ohella on luentoon perustuva kirjoitus ”Antiikin vapaus ja nykyajan vapaus” (De la liberté des anciens comparée à celle des modernes, 1819. Suom. Jarkko S. Tuusvuori. Teoksessa Vapaus. Toim. Sami Syrjämäki. niin & näin, Tampere 2018; aiempi versio: niin & näin 3/2008). Jos muinaisen kreikan kaupunkivaltion täysivaltainen asukas koki vapautta saadessaan osallistua poliittiseen päätöksentekoon, nykyaikaisen valtion kansalainen taas oli vapaa nauttiessaan yksilöllisistä iloistaan. Antiikkisessa yhteiskunnassa yksityistä sfääriä ei ollut käytännössä lainkaan, kun taas modernissa tilanteessa perusoikeudet ja -vapaudet suojasivat kansalaisia keskusvallan väliintuloilta. Constantin ääriviivoiltaan yksinkertaista kuvausta tulkitaan edelleen kernaasti niin, että hän kammosi entisaikaisen demokratian yksilönvapauksille karuja olosuhteita ja pelkisti kantansa modernin -- Berlinin ”negatiiviseksi” kutsuman -- vapauden ehdottomaksi vaalimiseksi kaikkia auktoriteettien puuttumisia vastaan. Vaikka tässä mielteessä totta onkin constantilainen huoli lainsäätäjien ja muun mahtijärjestelmän sotkeutumisesta ihmisten asioihin, se vinouttaa pahoin filosofin sanoman. Kuuluisassa puheenvuorossa 1819 nimenomaan puhutaan tarpeesta yhdistää vastakkaisiksi hahmottuvat vapauden lajit. Constant ei nähnyt antiikin vapaudessa sinänsä mitään kauhisteltavaa mutta kylläkin tuomitsi yritykset sellaisen tuomiseksi noin vain nykyaikaan. Lisäksi hän tähdensi, että modernit kansalaiset kaikessa antiikkistyyppisen pakko-osanoton vieronnassaan ja oman olopiirinsä hellimisessään tarvitsisivat oppia ja ojennusta muinaisesta vapausmallista, sikäli kuin se soi ihmisille tilaisuuksia kokea toimintansa mielekkääksi ja tehoisaksi yhteisponnistukseksi. Hänen visiossaan vapaa yhteiskunta, jota turvaamaan ei suinkaan riitä minimi- tai niin sanottu yövartijavaltio, edistyisi kohti innokkaasti osallistuvien, valtaa käyttävät valvonnassa pitävien ja risteävät etunsa keskustelemalla toisiinsa sovittavien valistuneiden ja sivistyneiden kansalaisten yhtymää.

Rakkausasioissaan lausannelainen kulki ilmeisesti myrskyistä myrskyihin. Kaikkea tästä uumoiltua ja keksittyä on käytetty ahkerasti Adolphen lukuapuna, semminkin kun postuumisti ilmestyneet Journal intime sekä kirjoitelmat Ma vie ja Cécile ovat tarjoutuneet sille rinnakkaisiksi luomuksiksi. Räikeästi elämäkerrallinen tai jopa biografistinen lähestymistapa romaaniin pysyi hallitsevana 1960-luvulle asti ja pysyy edelleen suosittuna, joskin monesti sentään jo lievennetyissä tai ehdollistetuissa muunnelmissaan. Rakenteellista erittelyä, intertekstuaalisia kytkentöjä ja asemaa ranskalaisen esi- tai varhaisromantiikan parissa korostavat tutkijat ovat nähneet vaivaa toisenlaisten otteiden perustelemisessa. Eräät kommentaattorit ovat myös koettaneet yhdistää rakkauskertomuksen tekijänsä poliittiseen uraan ja ei-sepitteellisiin teoksiin itse taideteoksen loukkaamattomuutta kunnioittaen.


”tuota vallatonta iloa, joka välistä aivan aiheettomasti yhtyy tavallisen heltymyksen tunnelmaan, tuota niin riemullista yhdessäoloa, niin toivorikasta erillään oloa, tuota irtautumista kaikista arkihuolista,”


Adolphe on säilyttänyt ällistyttävän hyvin sekä arvoituksellisen ja tyhjentämättömän luonteensa että charminsa tuoreuden. Se on kummallinen saavutus kirjalta, jota Byron jo arveli liian murheelliseksi ja monet hänen jälkeensä peräti raastavaksi. Jo yli 200 vuoden ajan lukijat ovat halunneet kärsiä näiden lempivien mukana, järkyttyä heidän käyttäytymisestään, paheksua heidän paheksujiaan ja yhtä lailla tuskailla kuin ihailla tapaa, jolla henkilöt erittelevät lakkaamatta tunteitaan, mietteitään ja tekojaan. Lisäkierrettä kokonaisuuteen antavat leipätekstiä ympäröivät useat nokkelat pienet alku- ja loppukirjoitteet eli niin sanotut paratekstit. Jotakin perinnetietoista mutta uutta aikoinaan väläyttänyt ja sitkeästi askarruttamaan jäänyt adolphelaisuus on kyllä yhdistetty päättämättömään jahkailuun ja saamattomuuteen, samoin kuin miesvallan uusmuotoiseen jatkumiseen herkkänä tunteiluna, mutta se on myös nähty väärentämättömän nykyaikaisen psykologisen analyysin ja rapean ytimekkään tyylin voittona. Lisäksi Adolphe on sangen yksituumaisesti katsottu ranskankielisen varhaisromantiikan helmeksi ja keskeiseksi moderniksi eurooppalaiseksi romaaniksi. Onpa siitä löydetty myös moraalikasvatuksen kokeilu.


”me puhuimme rakkaudesta vain senvuoksi, että pelkäsimme puhua muusta”


Romaanin ntamo-editiossa on filosofi Jarkko S. Tuusvuoren huomautukset ja laaja Jälkisana kirjan ja kirjailijan vastaanotosta Ranskassa ja muualla 1800-luvulta nykypäivään. Käännöksenä on käytetty L. Onervan 1920 ilmestynyttä suomennosta, johon hän laati myös nyt edelleen mukana olevan esittelytekstin.

Onerva oli debytoinut runoilijana teoksella Sekasointuja (1904/ntamo 2020), romaanikirjailijana Mirdjallaan (1908) ja novellistina kokoelmalla Murtoviivoja (1909/ntamo 2023). Hän oli 1910-luvulle tultaessa nuoren suomalaisen sanataiteen kirkkaimpia tähtiä, joka oli osoittanut kykynsä (1906 alkaen) myös lehtiteksteillä. Seurasivat esimerkiksi novellikoonnokset Mies ja nainen (1912/ntamo 2017), Vangittuja sieluja (1915/ntamo 2025) ja Neitsyt Maarian lahja (1918/ntamo 2026), romaanit Inari (1913/ntamo 2024) ja Yksinäisiä (1917/ntamo 2021) sekä lyriikkakirjat Runoja (1908/ntamo 2024), Särjetyt jumalat (1910/ntamo 2025), Kaukainen kevät (1914/ntamo 2020), Liesilauluja (1916/ntamo 2026) ja Murattiköynnös (1918/ntamo 2012). Kääntäjänä Onerva oli Constantin ”anekdootiksi” (ja Onervan ”tarinaksi”) nimeämään kirjaan tarttuessaan jo kokenut tekijä vyöllään useita kirjanmittaisia jälkiperäisteoksia, niiden joukossa ranskalaisen kirjailijan Anatole Francen (1844–1924) Jumalat janoavat (Les dieux ont soif, 1912/LO 1915/ntamo 2024), Siniparran seitsemän vaimoa (LO 1920/ntamo 2025) ja Paita (LO 1915/ntamo 2012) (molemmat teoksesta Les sept femmes de la Barbe-Bleue et autres contes merveilleux, 1909), Honoré de Balzacin (1799--1850) Kahden nuoren aviovaimon muistelmat (Mémoires de deux jeunes mariées, 1841) (1917/ntamo 2024), Joseph Bédierin (1864–1938) rekonstruoima kansankertomus Tristan ja Isolde (Tristan et Iseut, 1900) (1917/ntamo 2026) sekä näiden neljännen maanmiehen, historioitsija Hippolyte Tainen (1828--1893) Taiteen filosofia (La philosophie de l’art, 1865; LO 1915) kaksi osaa 566 sivuineen kaikkineen. Hän niitti mainetta myös esimerkiksi ranskalaisesta kirjailija-filosofista laatimallaan esittelyllä Madame de Staël (1920) ja suurelämäkerrallaan Eino Leino (1932). Onervan huonommin tunnetusta ainoasta täyspitkästä näytelmästä eli nelinäytöksisestä draamasta tai tragediasta Syyttäjät (1923/ntamo 2026) on myös toimitettu hiljan ntamo-teoslaitos.


”Koetin vedota hänen jalomielisyyteensä, ikäänkuin ei rakkaus olisi kaikista tunteista itsekkäin ja niin muodoin myös loukattuna vähimmin jalomielinen.”