L. Onerva, SYYTTÄJÄT (1923/2026)

”Rautoihin tai lautoihin täällä vielä joku joutuu.”


Petran perheessä koittaa tilinteon aika. Vaimo Niina on uhrautunut puolisona mutta valmis ainakin uuteen arvioon tilanteestaan, tytär Virva kapinoi ja isä Johannes yrittää hänkin loikata tuntemattomaan. Niinan sisko Juudit on tullut maailmalta ja saa aikaan rauhanmielenosoituksia Helsingin kaduilla ja kumouksen omaistensa huushollissa. Oikeistolaisen kustantamon taskussa viipynyt Petra haluaa rakastamansa kälyn tähden ja oman vaatimattoman taustansakin vuoksi lähentyä pasifistista vasemmistoa, mistä seuraa rahoittajan julkinen kosto. Niinaan hullaantunut ja Johannesta manageroiva portinvartija Kontiala tarkkailee menoa valmiina joka tapauksessa varmistamaan hallitsevan mahdin voiton. Samaan aikaan työväestössä kuohuu ja poeetan luomukset nousevat sekä yllättävään kansansuosioon että rajun arvostelun kohteiksi. Mummu haistaa väkivallan uhan.



”Rakkaus on väkevä kuin kuolema.”


Syyttäjät on perusmuodoltaan murhenäytelmä. Mutta sen tekijä merkitsi teoksensa draamaksi tragedian sijaan ja kallisti sitä osin satiirisen yhteiskuntakritiikin suuntaan. Ennen muuta hän sitoi 1923 valmistuneen kappaleensa aikansa kulttuurisiin virtauksiin ja poliittisiin jännitteisiin. Näytelmämuotoa auteur oli väläyttänyt jo novellikokoelmansa Mies ja nainen (1912/ntamo 2017) päätösosiossa, mutta Syyttäjät jäi hänen ainoaksi kokopitkäksi luomakseen tässä lajissa.

L. Onerva (1882--1972) on usein kavennettu ihanasti laulavaksi uusromanttiseksi lyyrikoksi. Hänen runotuotantonsa ulkopuolelta tyypillisimmin muistettu teos on romaani Mirdja (1908), jossa on tavattu nähdä jonkinlainen laajentuma yksilön kärsimystä ilmaisevasta poeettisesta individualismista. Tosiasiassa Onerva tuotti runsaan ja korkealaatuisen œuvren useine lajityyppeineen ja painavine sosiaalisine ulottuvuuksineen. Hän ansioitui säetaiteilijuuden rinnalla kriitikkona, toimittajana, kääntäjänä ja tietokirjailijana, laati Mirdjan lisäksi kaksi muuta erinomaista mutta pitkälti unohdettua romaania sekä joukon novellikokoelmia yhtä lailla psykologista kuin sosiologista otetta vaalien. Paitsi suomalaisen feminismin modernina klassikkona ja häikäisevänä tyylitaiturina, Onerva tulisi huomioida kansakunnan ja kansanvallan suurten kysymysten pystyvänä tarkastelijana.

Syyttäjät on tässä katsannossa hänen avainteoksiaan. Se kuvaa todellisia luokkien ja ryhmien välisiä yhteenottoja hiljan itsenäistyneessä ja pitkää sisällissotaa edelleen käyvässä tasavallassa. Erityisenä kysymyksenä valaistaan tapaa, jolla kommunismin uhkaa käyttäen ja maan etuun vedoten pyritään suitsimaan köyhälistöä ja takaamaan vauraiden intressit. Kritiikin kärki suuntautuu laitaoikeistolaista vapauden rajoittamista ja demokratian jäytämistä kohtaan tavalla, joka on jälleen polttavan tärkeä aihe äärioikeistolaisen populismin vallattua mahtiasemia Suomessa ja muuallakin Euroopassa.


”Runoilijoilla ja kansoilla on sellainen omatunto kuin niille annetaan.”


Onervan näytelmä esitettiin tuoreeltaan vain kahtena iltana Tampereen Teatterissa. Sen jälleen Syyttäjät on koettu yhdessä ainoastaan sovituksena KOM-teatterissa 1975 ja lukudraamana Teatteri Avoimissa Ovissa 2022. Harvat ja valitut ovat siis nähneet sen näyttämöllä, joten nykypäivän rohkeat dramatisoinnit ja mettre-en-scènet olisivat kovin toivottavia. Näytelmäkirja teoksesta kyllä julkaistiin aikanaan, ja nyt huomautuksin ja Jälkisanoin varustettu ntamo-teoslaitos pyrkii tuomaan Syyttäjät takaisin nautintaan ja tutkintaan. Teos on täynnä Onervan muista aikaansaannoksista tuttuja mehukkaan teräviä ytimekkyyksiä ja rakkauden kysymyksen hellittämätöntä pohdintaa yhdistettynä ehkä suorimmin ajankohtaiseen ja aikalaiskriittiseen lähestymistapaan kuin missään toisessa kirjassaan. Uudessa Syyttäjät-editiossa on filosofi Jarkko S. Tuusvuoren nootit ja kriittinen katsaus näytelmän aikalaisvastaanottoon ja kontekstiin sekä myöhempiin erittelyihin.

Onerva oli debytoinut runoilijana teoksella Sekasointuja (1904/ntamo 2020), romaanikirjailijana Mirdjallaan (1908) ja novellistina kokoelmalla Murtoviivoja (1909/ntamo 2023). Hän oli 1910-luvulle tultaessa nuoren suomalaisen sanataiteen kirkkaimpia tähtiä, joka oli osoittanut kykynsä (1906 alkaen) myös lehtiteksteillä. Seurasivat esimerkiksi novellikoonnokset Nousukkaita (1911/ntamo 2024), Vangittuja sieluja (1915/ntamo 2025) ja Neitsyt Maarian lahja (1918/ntamo 2026), romaanit Inari (1913/ntamo 2024) ja Yksinäisiä (1917/ntamo 2021) sekä lyriikkakirjat Runoja (1908/ntamo 2024), Särjetyt jumalat (1910/ntamo 2025), Kaukainen kevät(1914/ntamo 2020), Liesilauluja (1916/ntamo 2026) ja Murattiköynnös (1918/ntamo 2012). Kääntäjänä Onerva oli Constantin ”anekdootiksi” (ja Onervan ”tarinaksi”) nimeämään kirjaan tarttuessaan jo kokenut tekijä vyöllään useita kirjanmittaisia jälkiperäisteoksia, niiden joukossa ranskalaisen kirjailijan Anatole Francen (1844–1924) Jumalat janoavat (Les dieux ont soif, 1912/LO 1915/ntamo 2024), Siniparran seitsemän vaimoa (LO 1920/ntamo 2025) ja Paita (LO 1915/ntamo 2012) (molemmat teoksesta Les sept femmes de la Barbe-Bleue et autres contes merveilleux, 1909), tämän maanmiesten Honoré de Balzacin (1799–1850) Kahden nuoren aviovaimon muistelmat (Mémoires de deux jeunes mariées, 1841) (1917/ntamo 2024), Benjamin Constantin Adolphe (1816) (1920/ntamo 2026) ja Joseph Bédierin (1864–1938) rekonstruoima kansankertomus Tristan ja Isolde (Tristan et Iseut, 1900) (1917/ntamo 2026) sekä Hippolyte Tainen (1828–1893) Taiteen filosofia (La philosophie de l’art, 1865; suom. LO 1915) kaksi osaa 566 sivuineen kaikkineen. Hän niitti mainetta myös esimerkiksi ranskalaisesta kirjailija-filosofista laatimallaan esittelyllä Madame de Staël (1920) ja suurelämäkerrallaan Eino Leino (1932).


”Sinulla on tietysti oikeus olla vapaa, mutta sinulla ei ole oikeutta ottaa eräitä vapauksia, jotka saattavat koko isänmaan onnen vaaraan yllyttämällä esivaltaa vastaan yhteiskunnan vaarallisimpia aineksia, jotka juuri rajattomilla uhrauksilla on saatu rauhoittumaan.”