Riitta Pohjola-Skarp, GRETE (2026)

”Ei kukaan muu voi esittää soolonumeroita.”


Greten lahjakkuuden tietävät kaikki häneen tutustuvat. Eletään 30-luvun alkua. Köyhien berliiniläisten puhekuoroissa opitaan esiintymään, sanomaan ja ajattelemaan. Gretellä on sana hallussa ja niin terävä ajatus, että ystävät kutsuvat häntä Intelligenzbestieksi, ”älypedoksi, järkihirmuksi tai tietohirviöksi”. Hän on myös rämäpää, joka sukeltaa metropolia ympäröiviin viileisiin järviin. Tyrannimaisen kommunisti-isän tytär ei pääse opiskelemaan vaan kouliintuu konttoristiksi, samalla kun teatteriharrastus nousee koko ajan tärkeämmäksi. Perheen aatetta hän ei hylkää, onhan äiti rakastava ja auttavainen, mutta hänen vasemmistolaisuutensa muovautuu tasa-arvoa korostavaksi ja värjäytyy vihreäksi. Hän agitoi ihmisiä mukaan suojelemaan ympäristöä ja edistämään oikeudenmukaisuutta.


”Pitää luoda sellainen maailma, jossa ketään ei riistetä. Eikä tuhota luontoa.”


Näyttämökappaleen harjoituksissa 23-vuotias Grete tapaa itseään 10 vuotta vanhemman, oudosti puoleensavetävän, ujon mutta tekemissään vakuuttavan miehen. Takana on nuoruudenromanssi huithapelipojan kanssa ja kaksikin aborttia, mutta hurjaa rakastumista ei voi estää. Sen kohde on kirjoittanut ja ohjannut yhteiskunnallisesti kantaaottavan musiikkinäytelmän, josta tuli jymymenestys ja tekijästä varakas herra. Hänkin ihastuu briljanttiin ja viehättävään proletaarineitiin.


”Nyt oli onnen aika.”


Grete on Margarete Steffin (1908--1941) ja hänen rakastajansa Bertolt Brecht. Yhdessä he muodostavat yhdeksäksi vuodeksi työkollektiivin, joka tuottaa keskeistä eurooppalaista teatteritaidetta, runoa, proosaa ja teoriaa. Sitten mies nostetaan puolijumalaksi ja nainen unohdetaan.


”Mustasukkaisuus on porvarillista.”


Greten asema Brechtin työtoverina ja teosten kanssakirjoittajana on hankala. Itse työskentely vaatii koko ajan suurempia ponnistuksia, kun toinen langettaa yhä enemmän vastuuta löytönsä kannettavaksi. Lisäksi naimisissa olevan Brechtin kuuluisa hurvittelu useiden rakastajien pooleineen käy vuosi vuodelta raatelevammaksi. Ja kaiken kukkuraksi Greten nuorena saama tuberkuloosi syö nuorta lupausta kuoliaaksi.


”Se on vähissä tätä nykyä, järki.”


Natsien valtaannousu murskaa saksalaisen vasemmiston ja asettaa demokratian uhanalaiseksi koko Euroopassa. Osa edistyksellisestä älymystöstä ripustaa toivonsa Neuvostoliittoon, mutta realistinen Grete puhuu Brechtin perheen ja lähipiirin suosiolliseksi Kalifornialle, jos suinkin viisumit järjestyvät. Kaikki tähtää työn jatkamiseen uudella mantereella.


”Jos haluaa Amerikkaan, ei saa olla köyhä eikä kipeä[.]”


Murhenäytelmä Grete seuraa nimihenkilönsä tietä kolkosta lapsuudesta kulttuurieliittiin ja maailmanpalon tulimereen. Saksasta paetaan ensin Tanskaan, sitten Ruotsin kautta Suomeen ja lopulta matkustusasiakirjoja odottamaan Moskovaan. Kielinero tuhattaituri kamppailee etenevää bakteeritautia vastaan ja haaveilee elämästä ihmisarvoisen vapautumisen, kansanvallan, hellyyden ja mielekkään työn ihantein. Hän kirjoittaa Brecht-kollaboraatioiden lisäksi ikiomia tekstejä, joissa käsitellään isävihaa ja halveksittuna olemista, mutta joissa myös, kuten lastendraamoissa Suojelusenkeli ja Aaveanna, hahmotellaan yhteisyyden uusia ehtoja. Lapsirakas lapseton Grete kirjoitti myös Suomessa pikkuväelle useita kertomuksia, joista Suomen Sosialidemokraatti julkaisikin kolme.


”Laivahylkyä ollaan myymässä amerikkalaiselle keinottelijalle, jota lapset yrittävät pelotella esittämällä kummitusta.”


Kolmen pennin oopperallaan (1928) suuren läpimurtonsa tehneen modernin draaman uudistajan ja ’eeppisen teatterin’ kehittelijän Brechtin tunnetuista näytelmistä Äiti Peloton, Šetsuanin hyvä ihminen ja Galilein elämä sekä Kolmannen valtakunnan pelko ja kurjuus katsotaan nykyään yhdessä Steffinin kanssa tehdyiksi. Kahden kauppana Hella Wuolijoen kanssa valmistunut Herra Puntila ja hänen renkinsä on sekin itse asiassa triotuotantoa. Uusi tutkimus on kuvannut Brechtiä ”avuttomaksi” ilman ”läheisimmäksi” tunnustamaansa yhteistyökumppaniaan, itseoppinutta proletaaria, jota ilman maestro ei saanut enää myöhäiskaudellaan paljon mitään uutta luovaa aikaiseksi. Vasta Steffinin enimmäkseen julkaisemattomien muiden tekstien kokoelmat Konfutse versteht nichts von Frauen (1991) ja Von der Liebe. Und dem Krieg (2001) sekä 2008 saatu Hartmut Reiberin elämäkerta alkoivat todella kohottaa arvoonsa Greteä, jolta tässä kirjassa on mukana tekijän suomentama lyhytproosatyö "Ursula-tyttö".


”Tajusin viime kesänä, kun kirjoitimme yhdessä Puntilaa, millainen aarre Grete on.”


Näin saa lausua Wuolijoki. Hän katsoi läheltä kaksikon työskentelyä ja samalla Brechtin hyppelyä vaimonsa Helenen ja tanskalaisen rakastajattarensa Ruthin sylistä syliin. Toinen Greteä ymmärtävä ihminen on traaginen filosofi ja vakaumuksellinen kommunisti Walter Benjamin. Ja kolmas Neuvostoliitossa natsivakoojana teloitettu antifasisti Maria Osten. Ilmeisesti etenkin paljon kärsineet osasivat nähdä Greten ainutlaatuisuuden.


”Me opettajat kutsumme häntä pikku kollegaksi.”


Riitta Pohjola-Skarp tekee Margarete Steffinin töistä ja päivistä vakuuttavaa nykydraamaa. Feministinen Grete jättää isän ja Brechtin sivuhahmoiksi keskittyessään nimihenkilön ajatuksiin ja tapaukseen. Amerikkaa kohti pyrkivän eripuraisen seurueen vaelluksessa on surkuhupaiset piirteensä, mutta alaluokkaisen tytön sairauden varjostama uurastus kriittisen ajattelun ja tiedostavan taiteen hyväksi on yhtä vääjäämättömän traagista kuin hänen rakkautensa. Näytelmään yhdentyvät niin Steffinin kirjeet, lyhytproosatekstit kuin myös draamat ja runot. Teatterin- ja draamantutkimuksen dosentti Pohjola-Skarp on työskennellyt pitkään dramaturgina Näytelmäkulmassa sekä opettanut korkeakouluissa, viimeksi Tampereella yliopistonlehtorina ja professorina. Saksaksikin 2014 käännetyn väitöskirjansa Georg Büchner ja Danton’s Tod -- vallankumousdraama vai tragedia? (2004) jälkeen hän on esimerkiksi osallistunut Aleksis Kiven näytelmien kriittisten laitosten toimitustyöhön. Pohjola-Skarp on myös suomentanut Büchneriä (josta hän teki aikoinaan jo gradunsa ja kokosi sitten tämän Teokset ja kirjeet 1984) ja Heiner Mülleriä (toimittaen tältä teoskoonnoksen Germania. Kuolema Berliinissä (1992)). Alan konkarina hän on kirjoittanut näyttämötaiteesta vuosikymmenten varrella Teatteriin, Parnassoon ja useisiin tietoteoksiin, kuten draamaa olennaisena kirjallisuudenlajina puolustavan näytelmäkirjallisuusosuuden Marja-Leena Palmgrenin opuksessa Johdatus kirjallisuustieteeseen (1986). Steffinin tekstejä laajasti hyödyntävään Greteensä -- vajaan kymmenen vuoden taustaurakkaan perustuvaan ensimmäiseen omaan draamaansa -- hän on laatinut niin huomautukset kuin jälkisanan ja bibliografian, jotka auttavat tutustumaan yhä paremmin tämän (eritoten saksankielisen maailman ulkopuolella) hyvinkin tuntemattomaksi jääneen naisen tapaukseen ja hänen tapaansa parantaa maailmaa väkivaltaisten ideologien johtaessa kaikkien aikojen suurinta tuhoa ja hävitystä.


”Tässä on joutunut valitsemaan ruton ja koleran välillä...”