Karri Kokko, VARJOFINLANDIA (2005/2012)

Varjofinlandia on Karri Kokon kollaasi nettipäiväkirjoista keväältä 2005. Sen kuutisenkymmentä sivua proosamuodossa etenevää runoa ovat puhutteleva kuva suomalaisesta ahdistuksesta Anno Domini 2005. Varjofinlandia problematisoi vakiintuneita käsityksiä runollisen merkityksen muodostumisesta ja asettuu osaksi suomalaisen runouden perinnettä, jossa "soitto on suruista tehty". Jälkisanat Leevi Lehto. "Tämä on nyt lopun alkua. […] Minunkin pitäisi lopettaa ennen kuin aloitankaan."

20-vuotisjuhliaan viettävälle teokselle on luotu oma blogisivustonsa ja siihen kytkeytyvä näyttely on tulossa syksyllä.


"In Varjofinlandia the creative moment of language comes from metonymical sentences. When a sentence
reveals its context, it also reveals its connection to the world. These sentences don’t have to be conscious
descriptions of situations, all this can be included by metonymical way in sentences (Panther 386).
Generally in Varjofinlandia Kokko has collected and published sentences that do not have rhetorical qualities
of public utterances. Even the metonymical sentences are not good, there are often wrong words or clićhes.
But by bringing these sentences in the public sphere of poetry, they are suggested to be read as poetry.
Conclusion
The art of publishing can be considered as a free play in public space. In poetry this can be seen when conven-
tions of publishing has changed because of the web. According to Hannah Arendt, transformation to public is
the key to understanding what happens, when publishing itself becomes art. In Karri Kokko’s Varjofinlandia,
the copying of pre-public depressive sentences and publishing them, can be seen as transformation where
these sentences expresses the politics of melancholy in general.
The public sphere as a social organization has also became a target in Karri Kokko’s art of publishing. When
he has documented the names of people he has met in one year, or when he published the status updates of
his friend in Facebook, the readers can look if they are mentioned. In this way the mirror of publishing has
turned at this public sphere itself."
Risto Niemi-Pynttäri, The Public Sphere of Poetry and the Art of Publishing. Teoksessa Transforming Culture in The Digital Age. Toim. Agnes Aljas ym. Eesti Kirjandusmuuseum, Tartu 2010, 345--350.

"Menestyksekkäin Kokon kirjoista on suomalaisten masennusta käsitellyt Varjofinlandia (2005), jonka helsinkiläinen Koko-teatteri sovitti hiljattain näytelmäksi."
Esa Mäkijärvi, Image (2011)

"53-sivuinen, proosamuotoinen lausekollaasi, jonka aineisto on kokonaisuudessaan peräisin masennusta käsittelevistä
verkkopäiväkirjoista eli blogeista. Yksikään sen lauseista ei ole tekijänsä kirjoittama, vaan tekijän 'panos rajoittuu valikointiin, kopioimiseen, järjestämiseen ja [...] lauseiden ’anonyymistamiseen’: niiden lähdetietojen ja siten niiden alkuperäisen kontekstin hävittämiseen.' (Leevi Lehdon jälkisanat, s. 61--62.) [...] preesensissä ilman kappalejakoja kulkeva tilitys
saa kirjamuodosta merkityksellisiä lisiä. Kirjan kannessa on mustalla pohjalla mustavalkoinen kuva pärekatosta, kliseisellä tavalla angstisesta suomalaisesta kulttuurituotteesta. Sen päreet ovat kuin lauseet Varjofinlandiassa: jokainen samanlainen kuin viereisensä, harmaa ja olosuhteiden raiskaama, samassa ankeassa tehtävässä, ilman erottavaa identiteettiä tai kykyä nousta muiden yläpuolelle. [...]
Hakukonerunouden perusperiaate, jossa internetistä poimitun materiaalin puhujat häviävät ja eri lähteistä peräisin olevat tekstikatkelmat anonymisoituvat uudeksi kokonaisuudeksi, saa Varjofinlandiassa temaattisen perustelun. Se yhdistyy masennuspuheen voimattomaan tunnusmerkittömyyteen, jossa ei lopultakaan ole merkitystä lauseiden järjestyksellä tai tarinan kululla. Masennusdiskurssilla ei ole alkua eikä loppua -- näin ainakin Varjofinlandia implikoi rakenteellaan. Sen ensimmäinen lause kuuluu 'Tämä on nyt lopun alkua' ja viimeinen 'Minunkin pitäisi lopettaa ennen kuin aloitankaan'. Ajallisilla markkereilla ei ole merkitystä, koska on vain yksi jatkuva, raskas preesens.
Varjofinlandia on osoitus kirjallisen kollaasin 2000-luvulla tekemästä paluusta yhteiskunnallisiin teemoihin. Se kysyy vakavia kysymyksiä paitsi medikalisaatiosta myös suomalaisen 'kansansairauden' (yleisin sairauslomadiagnoosi) mahdollisesta diskursiivisesta luonteesta. Varjofinlandia on psyykkisen maiseman lisäksi myös kuva 'viestintärakenteiden mullistuksesta nimeltä internet' (Lehto, mt.).
Blogikirjoittamisella on varmasti paitsi itseterapeuttista myös yhteisöllisen tuen merkitystä (joko blogikommentointina tai julkilausumattomana kytkeytymisenä kirjoittajien yhteisöön). Varjofinlandian voi tulkita kuitenkin tuovan tähän asetelmaan lisävalaistuksen. Teos nostaa esiin myös kysymyksen masennuspuheen mahdollisesta itseään ruokkivasta luonteesta. Masennuksen käsittely kirjoittamalla voi myös tuottaa sitä depressiivistä tilaa, jota se pyrkii purkamaan.
Teos saa myös lukijan kysymään eläytymiskykynsä ja etiikkansa suhteita: kirja on vain 57-sivuinen, kielellisesti hyvin konventionaalinen lyhyistä lauseista koostuva todellisuuspohjainen teksti. Siitä huolimatta tämä intensiivinen dokumentti suomalaisesta ympärivuotisesta kaamoksesta on eläytyvän lukemisen mielessä ehkä liian vaativa, 'lukukelvoton' teksti."
Juri Joensuu, Menetelmät, kokeet, koneet. Proseduraalisuus poetiikassa, kirjallisuushistoriassa ja suomalaisessa kokeellisessa kirjallisuudessa. Väit. Poesia, Helsinki 2012, 198--200.

"Kirjallisten appropriaatioiden kirjo on laaja. Appropriaatioiksi voidaan laskea niin hakukonerunous kuin vaikkapa Jonathan Safran Foerin teos Tree of Codes (2010). Hakukonerunoudella viitataan hakukoneita hyödyntäen tehtyyn runouteen. Tree of
Codes taas pohjaa Bruno Schulzin novellikokoelmaan The Street of Crocodiles siten, että Foer on leikannut Schulzin tekstistä pois sanoja ja kirjaimia. Appropriaatiota hyödynnetään myös kollaasiteksteissä, kuten Karri Kokon Varjofinlandiassa (2005) ja löydettyä materiaalia hyödyntävässä löytörunoudessa kuten Annie Dillardin kokoelmassa Mornings like This (1996). Varjofinlandian kollaasi on koottu masennusta kuvaavista blogeista, Dillardin teos taas järjestää kirjoista löydettyjä fragmentteja runoiksi.
Tällaiset tekstuaaliset haltuunotot ilmentävät kirjallisuudessa sitä, mistä Dorothea von Hantelmann (2011) on kuvataiteessa käyttänyt käsitettä kuratoriaalinen paradigma. Sillä hän viittaa tilanteeseen, jossa kuraattorit eivät enää ole taiteelle ja taiteilijoille alisteisia hahmoja -- jotka vaalivat kokoelmia ja tarjoavat taidehistoriallista tietoa -- vaan kuraattoreista on tullut yhä enemmän merkitysten tuottajia (von Hantelmann 2011, 6--7). [...]
Kuratoriaalisten käytäntöjen yleistyminen kirjallisuudessa kytkeytyy usein digitalisoitumiseen. Esimerkiksi Varjofinlandian materiaali tulee hakukonerunouden tavoin internetistä."
Hanna Kuusela, Neroja ja promoottoreita. Kirjalliset kuraattorit nykykirjallisuudessa. Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN 2/2015, 35--48.

"Mutta mitä tarkoitetaan, kun puhutaan kirjallisista kuraattoreista nykykirjallisuudessa? Onko kirjallinen kuraattori korvaamassa perinteiset käsitykset siitä, kuka ja mikä kirjailija on?
Rautaisannos tietoa kirjallisista kuraattoreista saatiin'”Taide, tekijyyden muutos ja tekijänoikeus' -projektin maaliskuisessa seminaarissa, kun projektin ensimmäiseksi vierailijaluennoitsijaksi saapui mediakulttuurin dosentti Hanna Kuusela, joka työskentelee mediatutkimuksen vs. yliopistonlehtorina Turun yliopistossa. Tämänhetkisessä projektissaan Kuusela on perehtynyt erityisesti kollektiivisen kirjoittamisen käytänteisiin. [...]
Kuuselan mukaan kirjallinen kuratointi on mahdollista jakaa kahteen eri muotoon. Ensinnäkin kirjalliset kuraattorit voivat toimia ns. joukkoistettujen hankkeiden (crowd sourcing, crowdsourcing works of fiction) johtohahmoina. Toisekseen kirjallinen kuraattori voi toimia appropriaatioiden tekijänä. Jälkimmäisessä tapauksessa kyse on kuraattorista, joka valikoi olemassa olevasta, muiden tekemästä materiaalista oman kirjallisen teoksensa. [...]
Kirjallisen kuratoinnin toisessa muodossa [...] kirjailijat toimivat appropriaatioiden tekijöinä. He valitsevat muiden tekemästä materiaalista oman uuden teoksensa. Tällaisista esimerkkeinä Kuusela käsitteli mm. Virpi Alasen, Karri Kokon ja Jonathan Safran Foerin tuotantoa. Hyvä esimerkki kirjallisesta kuraattorista on Karri Kokko, joka Varjofinlandia-teokseensa keräsi internet-materiaalista kollaasin masennusta käsittelevistä teksteistä. Kokko on kuraattori, sillä hän valikoi olevan materiaalin pohjalta tietoisesti, harkitusti uuden materiaalin. Juuri tietoisen toiminnan ansiosta taiteilijaa voidaan kutsua kuraattoriksi, jonka toimintaa määrittää taiteellinen päämäärätietoisuus."
Outi Oja, Ovatko kirjalliset kuraattorit korvaamassa kirjailijan? (2016)
http://blogs.helsinki.fi/taide...

"[V]uosikymmenensä keskeisiä avauksia."
Riikka Simpura, Kiiltomato 27/vi/18

"Varjofinlandian katkeamattomasta proosarunosta on mahdotonta tehdä tyhjentävää tekstianalyysia."
Juho Hoikka, Maanalaista varjoelämää. Dokumentaristinen runous ja Karri Kokon Varjofinlandia. Pro gradu (kotimainen kirjallisuus). Helsingin yliopisto, Helsinki 2020.

"Karri Kokon Varjofinlandia (2005), Das Leben der Anderen (2010) ja Retweeted (2016) sen sijaan ovat kaikki internetin, tarkemmin sanoen sosiaalisen median alustojen tekstejä hyödyntäviä konseptualistisia teoksia. Kaikki kolme teosta noudattavat väljästi samaa kokoamisperiaatetta: tekstin osat julkaistaan löytöjärjestyksessä ilman lähdeviitteitä ja mahdolli-
simman pienellä jälkieditoinnilla.
Varjofinlandia on näistä teoksista kenties tunnetuin ja konseptuaaliseksi teokseksi verrattain usein tutkittu ja viitattu (Helle 2019; Joensuu 2012; Kuusela 2015). Teos on koottu poimimalla erilaisista internetlähteistä masennusta ja pahoinvointia käsitteleviä irrallisia virkkeitä, jotka Kokko ensin julkaisi tätä tarkoitusta varten perustamassaan blogissa. Tekstit julkaistiin blogissa muokkaamattomina, vain ilmeiset lyöntivirheet korjaten. Kirjassa, samoin kuin blogissakin, katkelmat esiintyvät siis käänteisessä järjestyksessä löytämiseensä nähden: uusin ensin ja vanhin viimeisenä."
Anna Helle & Laura Piippo, Kokeellisuus, menetelmällisyys ja käsitteellisyys 2000-luvun suomalaisessa kirjallisuudessa. Teoksessa Avantgarde Suomessa. Toim. I. Hautamäki, L. Piippo & H. Sederholm. SKS, Helsinki 2021, 406--430. 

"Liite 1: Suomessa julkaistut, kokeellisia ilmaisukeinoja hyödyntävät, kirjaksi painetussa muodossa
ilmestyneet runoteokset vuosina 2000--2015.
Vaihe 1, vuodet 2000--2006:
Karri Kokko: Varjofinlandia."
Miikka Laihinen, Tapahtuvia runoja. Kielen materiaalisuus ja lukutapahtuman subjektiviteetti 2000-luvun kirjamuodossa
julkaistussa kokeellisessa suomalaisessa runoudessa. Väit. Turun yliopisto, Turku 2021.