Jan Hellgren, KOHINA (2010)

Tuntemattoman tytön keräämä herbaario 50-luvun alusta muodostaa kirjan hermoston. Joku yrittää kertoa jotain, mutta ei onnistu sanojen avulla. Kaikki on hajoamispisteessä. Kaikki on pelkkää rikkaruohoa, mutta asemien välistä kuuluu kohinaa. Kun prässättyjen kasvien anestesia alkaa hellittää, herbaarion pienimmätkin osat alkavat kertoa. Kohina on kuvarunoutta. Jäljet ovat kohinan kieltä.

“What is the use of a book,” thought Alice, “without pictures or conversation?”

Jan Hellgren (s. 1974) on aiemmin julkaissut sanattoman runokokoelman Mistä käytämme nimeä " " (ntamo 2008). Hänen väitöskirjansa Det osynligas arkitektur (2009) käsittelee tilallisuutta Bo Carpelanin tuotannossa.

"[S]ivuilla on kasvinosia, valkovuokko, niittyleinikki, ehkä rentukanlehti, fragmentaarisia kasveja joiden kuivuuden voi aistia. Jonkin ohutrihmaisen juurakon maanpäällisestä osasta ei ole jäljellä mitään, ja se suikertaa sivulla kuin maan sisässä, kuin sitä katselisi altapäin, siihen rinnastuu jollekin toiselle sivulle levittäytyvä harsokangas. Kasvinosia kiinnittävät/kiinnittäneet ompeleet vaikuttavat kirjoitukselta. Lapsi on piirtänyt lyijykynällä perhosen herbaariosivun taakse, lankojen lomiin.

[A]lkaa sen sievyys vaivatakin. Kirja on sympaattinen, mutta kenties juuri floran vaikutus on väkisinkin kiiltokuvamainen. Kasvio näyttäytyy esteettisenä ja lumoavana lähteenä, mutta Kohina vain siirtää sen toiseen kontekstiin, tutkii sen fragmentoitumista kokoamatta kuitenkaan sen ympärille vastaansanomatonta teoksellista ideaa.

Voisi myös ajatella, että molemmat Hellgrenin teokset ovat vain varjoja siitä, miltä ne voisivat näyttää ja vaikuttaa joko kalliimmille materiaaleille painettuina tai jopa taiteilijakirjoina. Mutta silloin ne vaihtaisivat alaa kuvataiteeksi. Tämä kysymys tuntuu nimenomaan rajaavan ne runoudeksi: ne ovat runouteen erikoistuneen kustantajan ilmoille saattamia ja noudattavat huokean runokirjan formaattia.

[...] Kohina  [...] poetisoi arkea ja kokemusta, rapistuvien kasvien vartaloita, ja samalla se depoetisoi sanaa, verbaalista sommitelmaa ja auteurin kosketusta. Ideat eivät ole aivan uusia, mutta harvoin toteutettuja ja siksi vetoavia."

Maria Pääjärvi, Tuli & Savu