Pia Ronkainen, TANGO (2012)

Pakkala-palkinnon 2013 voittaneen Pia Ronkaisen Tango on onnellinen ja kipeä kirja onnesta ja tekijänsä esikoisteoksen, Runoromaanin, sisar. Myös Tango yhdistää kunnianhimoisesti runon ja proosan keinoja: teksti etenee assosiatiivisina säkeinä ja fragmentteina, jotka kutovat tarinaa purkamalla sitä. Puhujaminän nykyisyys ja muistot lomittuvat ”isän” ja ”äidin” (mutta kenen?) tarinaan, heidän muistonsa ja kuvitelmansa mukaan lukien. Runon synty ja runon puhujaminän todellinen (muisteltu, kuviteltu) syntymä rinnastuvat, koko ajan yhtä epätodennäköisinä ja silti kuin itsestään selvinä.

Runo alkaa virran kuvalla ja itse teksti virtaa jo ennen alkamistaan. Vesi on tekstin kantava elementti yhtä hyvin kuvaannollisesti kuin konkreettisesti: harvoin tapaa kirjaa, jossa uidaan, kylvetään, saunotaan näin paljon. Tekijä kertoo Tangon syntyneen "sivutyönä", ja siitä voikin kenties vanhaa sanontaa mukaellen sanoa, että se on onnen kuvauksena harvinaisen onnistunut,  taideteoksena "onnistunut" sanan kaikissa kirjaimellisissa merkityksissä:

"runo tulee miten se katsoo/ parhaaksi/ ja minä olen parhaimmillani,/ kun se tulee."