Tiina Poutanen, ELÄIMET LIIKKUVAT ILMAISEKSI (2012)

Kuvataiteilijana Tiina Poutanen "muokkaa mielikuvia, joita silmien kiinni pistäminen tuo tajuntaan". Hänen runoissaan taas "suistamme pursuaa sanoja, joihin totuus on ryöminyt sisään/ ja kovertanut ne ontoiksi" ja "sanoja tulee käyttäneeksi kuin ne merkitsisivät toisiaan". Runot tutkivat muistia, joka osoittautuu aktiivisemmaksi, yksityisemmäksi ja vaateliaammaksi kuin se, mitä yleensä laiskasti sanomme tajunnaksi. Poutasen muistiavaruus on väkevä, kielenulkoinen, ristiriitainen ja hellyyttävällä tavalla brutaali, ja eläimet tosiaan liikkuvat siinä ilmaiseksi, tulevat jotenkin luonnostaan osaksi ihmisen arkea, joskus pysäyttäen sen väkeviksi tilannekuviksi joihin lukija jää kiinni niin kuin yhdessä runossa "mies puunhankaan" ("vesi on auki, uimalämmintä"). Runojen minä onkin "yksisarvinen, olevaisten eläinten paloista koottu,/ harsittu yhteen, niin että kuka hyvänsä näkee koiran hännän,/ hirven sorkat ja valkoisen valaan. Silmät ovat omani,/ heikkonäköiset/ ja vähän säikyt.// Kuljen niin kuin kuljetaan." "Mutta jumala voi olla/ alasti pukumiesten joukossa, kuin villi lähde."

Tiina Poutanen on pitänyt aktiivisesti yksityisnäyttelyitä, toteuttanut performansseja ja osallistunut moniin yhteisnäyttelyihin. Hän on Taidemaalariliiton, Rajataide ry:n ja Tampereen taiteilijaseuran jäsen. Eläimet liikkuvat ilmaiseksi on hänen esikoisrunoteoksensa.

"Eläimet liikkuvat ilmaiseksi asettaa jo ensimmäisessä säkeessä muistojen luotettavuuden kyseenalaiseksi. Kokoelman runoissa epäluotettavuus ei kuitenkaan tarkoita muistin ulottumattomiin jääviä katvealueita tai haparoivaa tarkkuutta. Päinvastoin, muistikuvat seuraavat toisiaan veitsenterävinä, mutta jotensakin nyrjähtäneinä.

[...] Poutasen teos tutkii subjektiivista kertomusta, joka jäsentyy koherentiksi mutta tavattoman absurdiksi tavalla, jossa unen, tarinankerronnan ja muiston logiikat risteävät.

[...] Kyseessä on lopulta huomattavasti muiston problematiikkaa laajempi kysymys maailman rakenteesta ja havainnosta.

[...] [M]uiston alkupistettä ja olemusta tavoitteleva on ikuisesti tuomittu luisumaan pitkin representaation pintaa, törmäämään sanojen ja kokemuksen yhteismitattomuuteen. Teoksen runoissa 'katto halkeilee ja vesi valuu sanoista sisälle' ja lopulta ainut tapa hahmottaa menneisyyttä on hengitys, vastaanottavaisuuden aktiivinen ele."

Anna Tomi, Plaza.fi 8/v/13