Jyrki Pellinen, PENTIN LUONA (2013)

Kolme kertomusta, jotka näyttävät kirjailijan yksi ajassa, toinen paikassa, kolmas vuorovaikutuksessa. — ”Teksti”: ”Oli tammikuu: kylmä.” Mutta kirjailijan sanasynty alter (?) ego on kirjoituksen voimasta vinhassa liikkeessä ja pyörii kuin hyrrä. Edes hänen nimensä (viimeiseksi se!) ei asetu. Mistään ei voi sanoa, onko se ”oikein” tai ”väärin”. Edes Pellinen ei Suomessa koskaan ole kirjoittanut näin hervottomasti. — ”Pentin luona” on oikeastaan yhtäjaksoinen proosaruno, jonka pitkät, vähäpilkkuiset lauseet etsaavat kuvaa lepopaikasta lukijan ja ystävän vieraana jossain Kauklahdessa. ”Ikkunasta näen metsän missä tuulet improvisoivat lisäävät puolukkoja aikoihin ja naapurin rouva pikkupoikansa kanssa hiipii syömässä Pentin vadelmia.” — ”Sinikka” on tribuutti kirjailijatoverille ja monisävyinen kuvaus kaupungin ja maaseudun, miehen ja naisen ja kahden luovan mielen kohtaamisista, vaihtelevin etäisyyksin. ”69. Meistä on hauskaa kahdestaan vain olla suuria.”

Jyrki Pellinen (s. 1940) debytoi kokoelmalla Näistä asioista (1962).

"Liikutaan miltei joycelaisissa tunnelmissa. Tajunnanvirran viemä teos esittää kirjailijaksi tunnistettavan hahmon kolmella tavalla.

'Teksti'-kertomuksessa kirjailijan identiteetti on jatkuvassa liikkeessä, merkkien vinhassa tanssissa. Nimikertomus esittää henkilön suhteessa paikkaan. Proosarunoelmassa oleillaan joutilaana ystävän luona Kauklahdessa.

Teoksen kielellisesti notkean lyhytproosan raameissa tapahtuu ulkoisesti vähän. Kirjan voi nähdä jatkona miehen edelliselle proosakokoelmalle, Tallbergin palatsille, jossa kirjailija kuvasi lapsuuttaan.

Pentin luona on eriytynyt, kokonaisuudessaan kokijan tajunnassa liikahtelevien tekstien kokoelma. Kuten Pellinen kirjoittaa: 'olen muuntaja, joka muovaa ääretöntä aineettomuuden henkeä […] milloin sanoiksi, väreiksi tai säveliksi.' Ympäröivän maailman kuvaamisen sijasta teos keskittyy kokijan mielenliikahdusten tarkkaan kuvaamiseen niin, että niitä ei pyritä järjestämään sen kummemmin kertomukseksi. Teos on kuvia miehestä, kokijasta. Siinä se.

[...] sulkee kuitenkin kärsivällisen lukijan vastustamattomasti piiriinsä [...].

[...] vahvistaa [...] kuvaa taidokkaasta, edelleen itseään haastavasta elävästä legendasta."

Jaakko Mikkola, Turun Sanomat